Tein taas tänään ilmoituksen väkivallasta

Vierailija kirjoitti:

Kammottavia kauhukakaroita. Jälleen kerran pysyn kannassani, että yhdenkään erityislapsen ei pitäisi antaa syntyä, ja, jos ongelma tai vamma huomataan vasta syntymän jälkeen, tällainen lapsi pitäisi lopettaa. Ei eläimienkään anneta kitua. Tällaisista erityislapsista ei ole yhteiskunnallekaan mitään hyötyä, ja maailmassa on ihmisiä muutenkin jo aivan liikaa. Sitten vielä vanhemmat rakkaudentunnossaan (lue: velvollisuudentunnossaan) uhraavat oman elämänsä tällaisen valioyksilön takia. Pahimmassa tapauksessa muutkin joutuvat kärsimään, kuten AP aloituksessaan kertoo.

Hyvin todennäköisesti esim. Albert Einstein oli autisti.

Kuulostat kamalalta ihmiseltä. Millainen lie itse olit lapsena? Miten itse kasvatat lapsiasi, jos sinulla sellaisia on? Niin että neurologisesta poikkeavat ja kehitysvammaiset pitäisi lopettaa. Mieleeni myös tulee, että kuinkahan paljon itse tuotat yhteiskunnalle?

Paras lääke lasten väkivaltaiseen käytökseen olisi pienemmät ryhmät. 5-6 lasta/aikuinen. Moni normaalikin lapsi oireilee melu- ja hälytasoa päiväkodissa.

Minäkin ihmettelen tuota menoa. Ei ole herkkua nykyaikana olla edes päiväkodissa töissä. Kun itse olin aikoinaan päiväkodissa työharjoittelussa (90 luvulla) niin lapset nukkuivat päiväunet, söivät ja leikkivät ja päiväkodissa oli mukava tunnelma ja huumori kukki.

Juu, ihan sama meno jatkuu peruskoulussa. Siellä opettaja kohtaa mellastavan 24:n oppilaan lauman yksinään. Tuoleja heitetään meilläkin. Tappelevien kuudesluokkalaisten väliin menevä ottaa osumia väistämättä.

Vierailija kirjoitti:

Eikö voisi mennä niin, että aggressiiviset lapset pois ainakin julkisen puolen päiväkodeista? Ihan jo niiden normaalien lasten kasvurauhan kuin myös työntekijöiden terveyden vuoksi. Omat vanhemmat hoitaisi, tai jonkinlainen lasten hullujenhuone sitten. En ymmärrä tätä nykyistä systeemiä, missä kaikkien pitää kärsiä, että erityislapset saa olla normaalien ryhmissä. Eikö muilla lapsilla ole oikeuksia?

Tässä säästyy rahaa.

Vierailija kirjoitti:

"Silmittömät päällekäymiset tapahtuvat joskus odottamatta, joskus ne kohdistuvat toiseen lapseen ja on pakko mennä väliin, jolloin on itse mustelmilla."

Trollaatko? Pikkulapsi aiheuttaa sinulle mustelmia? Ei voi olla mahdollista.

Yhtä työkaveria semmonen kookas pukkas päällään ni hampaat meni alahuulesta läpi.

Kyllä niillä on voimaa,varsinkin...erityisen erityisillä,niitä ei pitele mikään!

Vierailija kirjoitti:

Juu, ihan sama meno jatkuu peruskoulussa. Siellä opettaja kohtaa mellastavan 24:n oppilaan lauman yksinään. Tuoleja heitetään meilläkin. Tappelevien kuudesluokkalaisten väliin menevä ottaa osumia väistämättä.

Miksette ota syliin ja tee pienryhmiä?

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Minullakin on aspergerlapsí, mutta hän ei ole ikinä käyttäytynyt haastavasti, päinvastoin, ottanut muilta päihín ylikilttinä. Että älä yleistä. Jos lapsi olisi ollut käytöshäiriöínen, olisin tehnyt jonkun muun ratkaisun kuin hoidattaa hänet päiväkodin isossa ryhmässä.

Itku tuli, ja tulee edelleen monta kertaa ihan siksi että pelkään milloin ne aggressiiviset kiusaajat saavat lapseni kíusattua hengíltä.

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Ymmärrän, että ahdistaa, mutta miltä sinusta tuntuisi mennä joka aamu töihin tietäen että varmaan saat tänäänkin "huitaisun" ja sua haukutaan, näytetään kieltä ja raavitaan? Ja yrität saada pomolta huomiota ja teet ihan hirveästi töitä ja olet erinomainen työntekijä ja työkaveri, mutta pomon kaikki aika menee siihen yhteen raivokohtauksia saavaan työnkaveriin?

Enemmän mua itkettää juuri näiden täysin näkymättömien lasten puolesta. Ne jotka hoitaa hommat, istuu kiltisti, odottaa ja viittaa. Se on aika surullista olla näkymätön koko päiväkoti ja koulu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Minullakin on aspergerlapsí, mutta hän ei ole ikinä käyttäytynyt haastavasti, päinvastoin, ottanut muilta päihín ylikilttinä. Että älä yleistä. Jos lapsi olisi ollut käytöshäiriöínen, olisin tehnyt jonkun muun ratkaisun kuin hoidattaa hänet päiväkodin isossa ryhmässä.

Itku tuli, ja tulee edelleen monta kertaa ihan siksi että pelkään milloin ne aggressiiviset kiusaajat saavat lapseni kíusattua hengíltä.

Enhän minä yleistänyt, vaan kerroin omasta lapsestani. Otan lapseni pois päiväkodista, en vaan enää jaksa yhtään lukea näitä ja ahdistua siitä kuinka kaikki vihaavat lastani.

Eikös näiden lastentarhanopettajien pitäisi olla jotain erityisopettajia jos kerran nämä erityiset on laitettu heille kaikki. Vai kävikös se vaan niin että päätettiin säästää ja repiä mehut ihan tavallisista lapsista ja opettajista?

Vierailija kirjoitti:

Mitenkäs pieniin ryhmiin nr lapset menevät eskarista kouluun? Mietin vaan jos eskarissa Ollaan viiden lapsen pienryhmissä yhden hoitajan kanssa, niin mitenkäs syksyllä koulussa? Pitäisikö osata olla vähän isommassakin ryhmässä muutaman kuukauden päästä, ilman että kenenkään päätä hakataan irti.

Joku ammattikasvattaja voi korjata, jos olen väärässä, mutta ehkä sille lapselle voisi olla jotain etua opetella sääntöjä, sosiaalista kanssakäymistä ja muiden ihmisten kohtelua edes hetki siinä pienemmässä ryhmässä oman avustajan kanssa ennen sinne kouluun siirtymistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitenkäs pieniin ryhmiin nr lapset menevät eskarista kouluun? Mietin vaan jos eskarissa Ollaan viiden lapsen pienryhmissä yhden hoitajan kanssa, niin mitenkäs syksyllä koulussa? Pitäisikö osata olla vähän isommassakin ryhmässä muutaman kuukauden päästä, ilman että kenenkään päätä hakataan irti.

Joku ammattikasvattaja voi korjata, jos olen väärässä, mutta ehkä sille lapselle voisi olla jotain etua opetella sääntöjä, sosiaalista kanssakäymistä ja muiden ihmisten kohtelua edes hetki siinä pienemmässä ryhmässä oman avustajan kanssa ennen sinne kouluun siirtymistä.

Vai siirtyvätkö edes isoihin ryhmiin?

Mites ne ihan tavalliset lapset? Olisiko heidänkin hyvä opetella olemaan hiukan isommassa kuin viiden lapsen ryhmässä jo eskarivuotena?

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Tunnen myötätuntoa tilannettasi kohtaan ja hienoa, että lapsen asiat on saatu hallintaan. Ymmärrän kuitenkin myös sen "neurotavallisen" lapsen vanhemman näkökannan. Eihän kukaan halua, että omaa lasta fyysisesti satutetaan tai että oma lapsi jää käytännössä heitteille, kun hoitajien kaikki aika menee yhden tai kahden lapsen valvontaan.

Autismin kirjoon kuuluvia on kuitenkin paljon työelämässä, heillä on parisuhteita jne. joten eiköhän lapsellasi ole kaikki mahdollisuudet elää hyvää elämää, kun te kerran tuette jo nyt hänen kasvuaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Ymmärrän, että ahdistaa, mutta miltä sinusta tuntuisi mennä joka aamu töihin tietäen että varmaan saat tänäänkin "huitaisun" ja sua haukutaan, näytetään kieltä ja raavitaan? Ja yrität saada pomolta huomiota ja teet ihan hirveästi töitä ja olet erinomainen työntekijä ja työkaveri, mutta pomon kaikki aika menee siihen yhteen raivokohtauksia saavaan työnkaveriin?

Enemmän mua itkettää juuri näiden täysin näkymättömien lasten puolesta. Ne jotka hoitaa hommat, istuu kiltisti, odottaa ja viittaa. Se on aika surullista olla näkymätön koko päiväkoti ja koulu.

Niin sanoin että tilanne on saatu kuriin, kiitos ryhmän henkilökunnan ja erinäisten toimenpiteiden.

Tietysti tuntuu pahalta, jos omani on huitaissut työntekijää tai toista lasta. Lapseni on itkenyt näitä yleensä koko päivän ja aina pyytänyt anteeksi. Hänkin kokee empatiaa, vaikka ei kontrolloi itseään yhtä hyvin kuin joku toinen lapsi. Paljon pahemmalta tuntuu silti lukea, että oma lapseni olisi pitänyt lopettaa synnyttyään. On hän kuitenkin kaikesta huolimatta minun oma rakas lapseni, jonka haluan sopeutuvan yhteiskuntaan ja luovan merkityksellisiä ihmissuhteita. On oikeasti olemassa ihmisiä, jotka toivovat minun lapselle kuolemaa. Kuinka moni teistä voi sanoa samaa?

Ei hän ole mikään ärsyttävä kakara minulle, vaan se lapsi joka halaa ja pussaa minua joka päivä, vaikka ei osaakaan luoda yhteyttä muihin ihmisiin ilman erityisapua. Se lapsi jota olen joka päivä syleillyt, auttanut ja yrittänyt kasvattaa ja kuntouttaa niillä neuvoilla mitä joku on minulle antanut. Olen niin loppu. Jokainen päivä alkaa alusta ja ne pienetkin edistymiset tuntuvat vesittyvän kun ymmärrän kuinka paljon minunkin lastani voidaan vihata. Minun lasta joka antaa toiselle aina lelun lainaan, halaa ja pussaa sisaruksiaan joka ikinen päivä, joka aina odottaa jonossa vuoroaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitenkäs pieniin ryhmiin nr lapset menevät eskarista kouluun? Mietin vaan jos eskarissa Ollaan viiden lapsen pienryhmissä yhden hoitajan kanssa, niin mitenkäs syksyllä koulussa? Pitäisikö osata olla vähän isommassakin ryhmässä muutaman kuukauden päästä, ilman että kenenkään päätä hakataan irti.

Joku ammattikasvattaja voi korjata, jos olen väärässä, mutta ehkä sille lapselle voisi olla jotain etua opetella sääntöjä, sosiaalista kanssakäymistä ja muiden ihmisten kohtelua edes hetki siinä pienemmässä ryhmässä oman avustajan kanssa ennen sinne kouluun siirtymistä.

Vai siirtyvätkö edes isoihin ryhmiin?

Mites ne ihan tavalliset lapset? Olisiko heidänkin hyvä opetella olemaan hiukan isommassa kuin viiden lapsen ryhmässä jo eskarivuotena?

Todennäkäisesti siirtyvät, koska kunnat säästävät toteuttamalla inkluusiota väärin eri nämä lapset laitetaan tavalliseen luokkaan ilman merkittävää erityisapua. Lähinnä ajattelin niiden "tavallisten lasten" etua sitten kouluaikana, että heidänkin kannalta olisi hyvä, jos nuo pienryhmät opettaisivat jotain ennen sinne kouluun siirtymistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Tunnen myötätuntoa tilannettasi kohtaan ja hienoa, että lapsen asiat on saatu hallintaan. Ymmärrän kuitenkin myös sen "neurotavallisen" lapsen vanhemman näkökannan. Eihän kukaan halua, että omaa lasta fyysisesti satutetaan tai että oma lapsi jää käytännössä heitteille, kun hoitajien kaikki aika menee yhden tai kahden lapsen valvontaan.

Autismin kirjoon kuuluvia on kuitenkin paljon työelämässä, heillä on parisuhteita jne. joten eiköhän lapsellasi ole kaikki mahdollisuudet elää hyvää elämää, kun te kerran tuette jo nyt hänen kasvuaan.

Autismin kirjon henkilöt eivät ole muita aggressiivisempia, päinvastoin.

Käytöshäíriöt on ne jotka laittavat nyrkit heilumaan.

Vierailija kirjoitti:

Minun työkaveri sai keskenmenon Vähän sen jälkeen kun arvaamaton lapsi löi häntä nyrkillä mahaan.

Onneksi en ole enää päiväkodissa.

Meinaatko että vaikutti keskenmenoon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitenkäs pieniin ryhmiin nr lapset menevät eskarista kouluun? Mietin vaan jos eskarissa Ollaan viiden lapsen pienryhmissä yhden hoitajan kanssa, niin mitenkäs syksyllä koulussa? Pitäisikö osata olla vähän isommassakin ryhmässä muutaman kuukauden päästä, ilman että kenenkään päätä hakataan irti.

Joku ammattikasvattaja voi korjata, jos olen väärässä, mutta ehkä sille lapselle voisi olla jotain etua opetella sääntöjä, sosiaalista kanssakäymistä ja muiden ihmisten kohtelua edes hetki siinä pienemmässä ryhmässä oman avustajan kanssa ennen sinne kouluun siirtymistä.

Vai siirtyvätkö edes isoihin ryhmiin?

Mites ne ihan tavalliset lapset? Olisiko heidänkin hyvä opetella olemaan hiukan isommassa kuin viiden lapsen ryhmässä jo eskarivuotena?

Ei kun tää menee niin että normaalit tavalliset lapset saavat vähemmän koska kaikki paukut laitetaan niihin jotka huomion varastavat väkisin. Ei ole oikein, mutta hei, pitihän suomi jotenkin saada nousuun!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Ymmärrän, että ahdistaa, mutta miltä sinusta tuntuisi mennä joka aamu töihin tietäen että varmaan saat tänäänkin "huitaisun" ja sua haukutaan, näytetään kieltä ja raavitaan? Ja yrität saada pomolta huomiota ja teet ihan hirveästi töitä ja olet erinomainen työntekijä ja työkaveri, mutta pomon kaikki aika menee siihen yhteen raivokohtauksia saavaan työnkaveriin?

Enemmän mua itkettää juuri näiden täysin näkymättömien lasten puolesta. Ne jotka hoitaa hommat, istuu kiltisti, odottaa ja viittaa. Se on aika surullista olla näkymätön koko päiväkoti ja koulu.

Niin sanoin että tilanne on saatu kuriin, kiitos ryhmän henkilökunnan ja erinäisten toimenpiteiden.

Tietysti tuntuu pahalta, jos omani on huitaissut työntekijää tai toista lasta. Lapseni on itkenyt näitä yleensä koko päivän ja aina pyytänyt anteeksi. Hänkin kokee empatiaa, vaikka ei kontrolloi itseään yhtä hyvin kuin joku toinen lapsi. Paljon pahemmalta tuntuu silti lukea, että oma lapseni olisi pitänyt lopettaa synnyttyään. On hän kuitenkin kaikesta huolimatta minun oma rakas lapseni, jonka haluan sopeutuvan yhteiskuntaan ja luovan merkityksellisiä ihmissuhteita. On oikeasti olemassa ihmisiä, jotka toivovat minun lapselle kuolemaa. Kuinka moni teistä voi sanoa samaa?

Ei hän ole mikään ärsyttävä kakara minulle, vaan se lapsi joka halaa ja pussaa minua joka päivä, vaikka ei osaakaan luoda yhteyttä muihin ihmisiin ilman erityisapua. Se lapsi jota olen joka päivä syleillyt, auttanut ja yrittänyt kasvattaa ja kuntouttaa niillä neuvoilla mitä joku on minulle antanut. Olen niin loppu. Jokainen päivä alkaa alusta ja ne pienetkin edistymiset tuntuvat vesittyvän kun ymmärrän kuinka paljon minunkin lastani voidaan vihata. Minun lasta joka antaa toiselle aina lelun lainaan, halaa ja pussaa sisaruksiaan joka ikinen päivä, joka aina odottaa jonossa vuoroaan.

Kuvaksesi perusteella en usko, että kukaan vihaa lastasi. Ja minusta se lasten lopettamiskommentti oli täysin asiaton ja mauton, enkä todellakaan kannata mitään sellaista. Valtaosa suomalaisista ei varmasti kannata. Se on vaan tätä nettipuhetta, täällä on helppo nimettömänä vetää asiat överiksi ja laukoa kaikenlaista.