Tein taas tänään ilmoituksen väkivallasta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Ymmärrän, että ahdistaa, mutta miltä sinusta tuntuisi mennä joka aamu töihin tietäen että varmaan saat tänäänkin "huitaisun" ja sua haukutaan, näytetään kieltä ja raavitaan? Ja yrität saada pomolta huomiota ja teet ihan hirveästi töitä ja olet erinomainen työntekijä ja työkaveri, mutta pomon kaikki aika menee siihen yhteen raivokohtauksia saavaan työnkaveriin?

Enemmän mua itkettää juuri näiden täysin näkymättömien lasten puolesta. Ne jotka hoitaa hommat, istuu kiltisti, odottaa ja viittaa. Se on aika surullista olla näkymätön koko päiväkoti ja koulu.

Niin sanoin että tilanne on saatu kuriin, kiitos ryhmän henkilökunnan ja erinäisten toimenpiteiden.

Tietysti tuntuu pahalta, jos omani on huitaissut työntekijää tai toista lasta. Lapseni on itkenyt näitä yleensä koko päivän ja aina pyytänyt anteeksi. Hänkin kokee empatiaa, vaikka ei kontrolloi itseään yhtä hyvin kuin joku toinen lapsi. Paljon pahemmalta tuntuu silti lukea, että oma lapseni olisi pitänyt lopettaa synnyttyään. On hän kuitenkin kaikesta huolimatta minun oma rakas lapseni, jonka haluan sopeutuvan yhteiskuntaan ja luovan merkityksellisiä ihmissuhteita. On oikeasti olemassa ihmisiä, jotka toivovat minun lapselle kuolemaa. Kuinka moni teistä voi sanoa samaa?

Ei hän ole mikään ärsyttävä kakara minulle, vaan se lapsi joka halaa ja pussaa minua joka päivä, vaikka ei osaakaan luoda yhteyttä muihin ihmisiin ilman erityisapua. Se lapsi jota olen joka päivä syleillyt, auttanut ja yrittänyt kasvattaa ja kuntouttaa niillä neuvoilla mitä joku on minulle antanut. Olen niin loppu. Jokainen päivä alkaa alusta ja ne pienetkin edistymiset tuntuvat vesittyvän kun ymmärrän kuinka paljon minunkin lastani voidaan vihata. Minun lasta joka antaa toiselle aina lelun lainaan, halaa ja pussaa sisaruksiaan joka ikinen päivä, joka aina odottaa jonossa vuoroaan.

Oletkohan nyt jotenkin sekaisin? Masentunut? En usko että lapsesi on kerran huitaistuaan edes pahimmasta päästä.

Tai sitten et kerro kaikkea.

En tiedä onko pahimmasta päästä, ei ainakaan AP:n kertoman mukaiseen väkivaltaisuuten yllä, mutta silti ketju kolahti ja ahdisti. Hyvinkin mahdollista että olen masentunut.

Joku kirjoitti ettei autismin kirjon henkilöt ole sen aggressiivisempia kuin muutkaan. No kyllä minun lapseni kirkuu, huitoo ja tönii kun aistit kuormittavat liikaa. Ei hän ymmärrä täysin sillä hetkellä miten se toisiin vaikuttaa. Minulle on sanottu tämän olevan yleistä, mutta voihan se käytöshäiriökin olla. Ainakin ennen diagnoosia olen varmasti sortunut vääriin kasvatusmenetelmiin.

Olen kyllä jutellut monen aikuisen autismin kirjon henkilön kanssa, jotka ovat sanoneet olleensa lapsena raivokohtauksen aikana väkivaltaisia. Mutta miten sitten lue suhteutettuna muuhun väestöön, en tiedä ovatko sen aggressiivisempia.

Minä ahdistun tässä ketjussa eniten siitä miten muut aikuiset näkevät lapseni. Ei hän varmasti pahimmasta päästä ole, mutta kun lapsi kirkuu vaikkapa julkisella paikalla, niin kyllähän sen silloinkin katseista näkee mitä muut ajattelevat.

Menen nukkumaan ja jätän tämän ketjun sikseen. Aion miettiä ratkaisua miten jäisin kotiin esimerkiksi eskariin asti ja sitten voitaisiin kokeilla puolipäiväisenä. Jonkun mielestä varmaan kirjoitan kuin hullu. No hullulta tuntuukin. Juuri nyt ei ole voimia yhtään voimia enempää. Huomenna ehkä enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Tunnen myötätuntoa tilannettasi kohtaan ja hienoa, että lapsen asiat on saatu hallintaan. Ymmärrän kuitenkin myös sen "neurotavallisen" lapsen vanhemman näkökannan. Eihän kukaan halua, että omaa lasta fyysisesti satutetaan tai että oma lapsi jää käytännössä heitteille, kun hoitajien kaikki aika menee yhden tai kahden lapsen valvontaan.

Autismin kirjoon kuuluvia on kuitenkin paljon työelämässä, heillä on parisuhteita jne. joten eiköhän lapsellasi ole kaikki mahdollisuudet elää hyvää elämää, kun te kerran tuette jo nyt hänen kasvuaan.

Autismin kirjon henkilöt eivät ole muita aggressiivisempia, päinvastoin.

Käytöshäíriöt on ne jotka laittavat nyrkit heilumaan.

Tarkoitukseni ei ollut näin väittää yleistävästi, vastasin vain kyseisen rouvan kommenttiin, jossa hän kertoi lapsensa (tämän yhden kyseisen yksilön) saaneen aikaisemmin raivokohtauksia ja lyöneen jotain lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitenkäs pieniin ryhmiin nr lapset menevät eskarista kouluun? Mietin vaan jos eskarissa Ollaan viiden lapsen pienryhmissä yhden hoitajan kanssa, niin mitenkäs syksyllä koulussa? Pitäisikö osata olla vähän isommassakin ryhmässä muutaman kuukauden päästä, ilman että kenenkään päätä hakataan irti.

Joku ammattikasvattaja voi korjata, jos olen väärässä, mutta ehkä sille lapselle voisi olla jotain etua opetella sääntöjä, sosiaalista kanssakäymistä ja muiden ihmisten kohtelua edes hetki siinä pienemmässä ryhmässä oman avustajan kanssa ennen sinne kouluun siirtymistä.

Vai siirtyvätkö edes isoihin ryhmiin?

Mites ne ihan tavalliset lapset? Olisiko heidänkin hyvä opetella olemaan hiukan isommassa kuin viiden lapsen ryhmässä jo eskarivuotena?

Todennäkäisesti siirtyvät, koska kunnat säästävät toteuttamalla inkluusiota väärin eri nämä lapset laitetaan tavalliseen luokkaan ilman merkittävää erityisapua. Lähinnä ajattelin niiden "tavallisten lasten" etua sitten kouluaikana, että heidänkin kannalta olisi hyvä, jos nuo pienryhmät opettaisivat jotain ennen sinne kouluun siirtymistä.

Eli tavislapsen tarve olla osa esikouluryhmää jää erityislapsen tarpeiden alle.

Entä miten saadaan pätevää henkilökuntaa esikouluihin pyörittämään eskaria viidelle lapselle samanaikaisesti? Aivan hullun hommaa.

Autismin kirjoon ei kuulu muiden hakkaaminen.

Aivan sairas meininki jos tämä on totta mitä täällä sanotaan. En ymmärrä miksi ne raivoavat ja aggressiiviset lapset on laitettu normaalien lasten ryhmiin? Miksi eivät voisi olla omassa pienemmässä ryhmässään osaavan henkilökunnan kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Ymmärrän, että ahdistaa, mutta miltä sinusta tuntuisi mennä joka aamu töihin tietäen että varmaan saat tänäänkin "huitaisun" ja sua haukutaan, näytetään kieltä ja raavitaan? Ja yrität saada pomolta huomiota ja teet ihan hirveästi töitä ja olet erinomainen työntekijä ja työkaveri, mutta pomon kaikki aika menee siihen yhteen raivokohtauksia saavaan työnkaveriin?

Enemmän mua itkettää juuri näiden täysin näkymättömien lasten puolesta. Ne jotka hoitaa hommat, istuu kiltisti, odottaa ja viittaa. Se on aika surullista olla näkymätön koko päiväkoti ja koulu.

Niin sanoin että tilanne on saatu kuriin, kiitos ryhmän henkilökunnan ja erinäisten toimenpiteiden.

Tietysti tuntuu pahalta, jos omani on huitaissut työntekijää tai toista lasta. Lapseni on itkenyt näitä yleensä koko päivän ja aina pyytänyt anteeksi. Hänkin kokee empatiaa, vaikka ei kontrolloi itseään yhtä hyvin kuin joku toinen lapsi. Paljon pahemmalta tuntuu silti lukea, että oma lapseni olisi pitänyt lopettaa synnyttyään. On hän kuitenkin kaikesta huolimatta minun oma rakas lapseni, jonka haluan sopeutuvan yhteiskuntaan ja luovan merkityksellisiä ihmissuhteita. On oikeasti olemassa ihmisiä, jotka toivovat minun lapselle kuolemaa. Kuinka moni teistä voi sanoa samaa?

Ei hän ole mikään ärsyttävä kakara minulle, vaan se lapsi joka halaa ja pussaa minua joka päivä, vaikka ei osaakaan luoda yhteyttä muihin ihmisiin ilman erityisapua. Se lapsi jota olen joka päivä syleillyt, auttanut ja yrittänyt kasvattaa ja kuntouttaa niillä neuvoilla mitä joku on minulle antanut. Olen niin loppu. Jokainen päivä alkaa alusta ja ne pienetkin edistymiset tuntuvat vesittyvän kun ymmärrän kuinka paljon minunkin lastani voidaan vihata. Minun lasta joka antaa toiselle aina lelun lainaan, halaa ja pussaa sisaruksiaan joka ikinen päivä, joka aina odottaa jonossa vuoroaan.

Oletkohan nyt jotenkin sekaisin? Masentunut? En usko että lapsesi on kerran huitaistuaan edes pahimmasta päästä.

Tai sitten et kerro kaikkea.

En tiedä onko pahimmasta päästä, ei ainakaan AP:n kertoman mukaiseen väkivaltaisuuten yllä, mutta silti ketju kolahti ja ahdisti. Hyvinkin mahdollista että olen masentunut.

Joku kirjoitti ettei autismin kirjon henkilöt ole sen aggressiivisempia kuin muutkaan. No kyllä minun lapseni kirkuu, huitoo ja tönii kun aistit kuormittavat liikaa. Ei hän ymmärrä täysin sillä hetkellä miten se toisiin vaikuttaa. Minulle on sanottu tämän olevan yleistä, mutta voihan se käytöshäiriökin olla. Ainakin ennen diagnoosia olen varmasti sortunut vääriin kasvatusmenetelmiin.

Olen kyllä jutellut monen aikuisen autismin kirjon henkilön kanssa, jotka ovat sanoneet olleensa lapsena raivokohtauksen aikana väkivaltaisia. Mutta miten sitten lue suhteutettuna muuhun väestöön, en tiedä ovatko sen aggressiivisempia.

Minä ahdistun tässä ketjussa eniten siitä miten muut aikuiset näkevät lapseni. Ei hän varmasti pahimmasta päästä ole, mutta kun lapsi kirkuu vaikkapa julkisella paikalla, niin kyllähän sen silloinkin katseista näkee mitä muut ajattelevat.

Menen nukkumaan ja jätän tämän ketjun sikseen. Aion miettiä ratkaisua miten jäisin kotiin esimerkiksi eskariin asti ja sitten voitaisiin kokeilla puolipäiväisenä. Jonkun mielestä varmaan kirjoitan kuin hullu. No hullulta tuntuukin. Juuri nyt ei ole voimia yhtään voimia enempää. Huomenna ehkä enemmän.

En ymmärrä mitä ajat takaa, miksi uhriudut?

Niin että oikeasti et ymmärrä, miten tuossa tilanteessa olevalla vanhemmalla on rankkaa ja miksi on herkillä, kun törmää koko ajan arvosteluun ja ne omat keinot tilanteen muuttamiseen on kuitenkin rajalliset? Minä ainakin voin hyvin ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Ymmärrän, että ahdistaa, mutta miltä sinusta tuntuisi mennä joka aamu töihin tietäen että varmaan saat tänäänkin "huitaisun" ja sua haukutaan, näytetään kieltä ja raavitaan? Ja yrität saada pomolta huomiota ja teet ihan hirveästi töitä ja olet erinomainen työntekijä ja työkaveri, mutta pomon kaikki aika menee siihen yhteen raivokohtauksia saavaan työnkaveriin?

Enemmän mua itkettää juuri näiden täysin näkymättömien lasten puolesta. Ne jotka hoitaa hommat, istuu kiltisti, odottaa ja viittaa. Se on aika surullista olla näkymätön koko päiväkoti ja koulu.

Niin sanoin että tilanne on saatu kuriin, kiitos ryhmän henkilökunnan ja erinäisten toimenpiteiden.

Tietysti tuntuu pahalta, jos omani on huitaissut työntekijää tai toista lasta. Lapseni on itkenyt näitä yleensä koko päivän ja aina pyytänyt anteeksi. Hänkin kokee empatiaa, vaikka ei kontrolloi itseään yhtä hyvin kuin joku toinen lapsi. Paljon pahemmalta tuntuu silti lukea, että oma lapseni olisi pitänyt lopettaa synnyttyään. On hän kuitenkin kaikesta huolimatta minun oma rakas lapseni, jonka haluan sopeutuvan yhteiskuntaan ja luovan merkityksellisiä ihmissuhteita. On oikeasti olemassa ihmisiä, jotka toivovat minun lapselle kuolemaa. Kuinka moni teistä voi sanoa samaa?

Ei hän ole mikään ärsyttävä kakara minulle, vaan se lapsi joka halaa ja pussaa minua joka päivä, vaikka ei osaakaan luoda yhteyttä muihin ihmisiin ilman erityisapua. Se lapsi jota olen joka päivä syleillyt, auttanut ja yrittänyt kasvattaa ja kuntouttaa niillä neuvoilla mitä joku on minulle antanut. Olen niin loppu. Jokainen päivä alkaa alusta ja ne pienetkin edistymiset tuntuvat vesittyvän kun ymmärrän kuinka paljon minunkin lastani voidaan vihata. Minun lasta joka antaa toiselle aina lelun lainaan, halaa ja pussaa sisaruksiaan joka ikinen päivä, joka aina odottaa jonossa vuoroaan.

Oletkohan nyt jotenkin sekaisin? Masentunut? En usko että lapsesi on kerran huitaistuaan edes pahimmasta päästä.

Tai sitten et kerro kaikkea.

En tiedä onko pahimmasta päästä, ei ainakaan AP:n kertoman mukaiseen väkivaltaisuuten yllä, mutta silti ketju kolahti ja ahdisti. Hyvinkin mahdollista että olen masentunut.

Joku kirjoitti ettei autismin kirjon henkilöt ole sen aggressiivisempia kuin muutkaan. No kyllä minun lapseni kirkuu, huitoo ja tönii kun aistit kuormittavat liikaa. Ei hän ymmärrä täysin sillä hetkellä miten se toisiin vaikuttaa. Minulle on sanottu tämän olevan yleistä, mutta voihan se käytöshäiriökin olla. Ainakin ennen diagnoosia olen varmasti sortunut vääriin kasvatusmenetelmiin.

Olen kyllä jutellut monen aikuisen autismin kirjon henkilön kanssa, jotka ovat sanoneet olleensa lapsena raivokohtauksen aikana väkivaltaisia. Mutta miten sitten lue suhteutettuna muuhun väestöön, en tiedä ovatko sen aggressiivisempia.

Minä ahdistun tässä ketjussa eniten siitä miten muut aikuiset näkevät lapseni. Ei hän varmasti pahimmasta päästä ole, mutta kun lapsi kirkuu vaikkapa julkisella paikalla, niin kyllähän sen silloinkin katseista näkee mitä muut ajattelevat.

Menen nukkumaan ja jätän tämän ketjun sikseen. Aion miettiä ratkaisua miten jäisin kotiin esimerkiksi eskariin asti ja sitten voitaisiin kokeilla puolipäiväisenä. Jonkun mielestä varmaan kirjoitan kuin hullu. No hullulta tuntuukin. Juuri nyt ei ole voimia yhtään voimia enempää. Huomenna ehkä enemmän.

Provoooo

No aika huonosti olette asianne hoitaneet, jos ryhmässä on 22 lasta niistä puolella on tuen tarve. En usko todeksi millään. Onhan eskariryhmissä tietty aikuisia enemmään kuin peruskoulun luokilla, mutta silti. Pitäkää nyt puolenne, siis kuntanne hallintoa kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Ymmärrän, että ahdistaa, mutta miltä sinusta tuntuisi mennä joka aamu töihin tietäen että varmaan saat tänäänkin "huitaisun" ja sua haukutaan, näytetään kieltä ja raavitaan? Ja yrität saada pomolta huomiota ja teet ihan hirveästi töitä ja olet erinomainen työntekijä ja työkaveri, mutta pomon kaikki aika menee siihen yhteen raivokohtauksia saavaan työnkaveriin?

Enemmän mua itkettää juuri näiden täysin näkymättömien lasten puolesta. Ne jotka hoitaa hommat, istuu kiltisti, odottaa ja viittaa. Se on aika surullista olla näkymätön koko päiväkoti ja koulu.

Niin sanoin että tilanne on saatu kuriin, kiitos ryhmän henkilökunnan ja erinäisten toimenpiteiden.

Tietysti tuntuu pahalta, jos omani on huitaissut työntekijää tai toista lasta. Lapseni on itkenyt näitä yleensä koko päivän ja aina pyytänyt anteeksi. Hänkin kokee empatiaa, vaikka ei kontrolloi itseään yhtä hyvin kuin joku toinen lapsi. Paljon pahemmalta tuntuu silti lukea, että oma lapseni olisi pitänyt lopettaa synnyttyään. On hän kuitenkin kaikesta huolimatta minun oma rakas lapseni, jonka haluan sopeutuvan yhteiskuntaan ja luovan merkityksellisiä ihmissuhteita. On oikeasti olemassa ihmisiä, jotka toivovat minun lapselle kuolemaa. Kuinka moni teistä voi sanoa samaa?

Ei hän ole mikään ärsyttävä kakara minulle, vaan se lapsi joka halaa ja pussaa minua joka päivä, vaikka ei osaakaan luoda yhteyttä muihin ihmisiin ilman erityisapua. Se lapsi jota olen joka päivä syleillyt, auttanut ja yrittänyt kasvattaa ja kuntouttaa niillä neuvoilla mitä joku on minulle antanut. Olen niin loppu. Jokainen päivä alkaa alusta ja ne pienetkin edistymiset tuntuvat vesittyvän kun ymmärrän kuinka paljon minunkin lastani voidaan vihata. Minun lasta joka antaa toiselle aina lelun lainaan, halaa ja pussaa sisaruksiaan joka ikinen päivä, joka aina odottaa jonossa vuoroaan.

Oletkohan nyt jotenkin sekaisin? Masentunut? En usko että lapsesi on kerran huitaistuaan edes pahimmasta päästä.

Tai sitten et kerro kaikkea.

En tiedä onko pahimmasta päästä, ei ainakaan AP:n kertoman mukaiseen väkivaltaisuuten yllä, mutta silti ketju kolahti ja ahdisti. Hyvinkin mahdollista että olen masentunut.

Joku kirjoitti ettei autismin kirjon henkilöt ole sen aggressiivisempia kuin muutkaan. No kyllä minun lapseni kirkuu, huitoo ja tönii kun aistit kuormittavat liikaa. Ei hän ymmärrä täysin sillä hetkellä miten se toisiin vaikuttaa. Minulle on sanottu tämän olevan yleistä, mutta voihan se käytöshäiriökin olla. Ainakin ennen diagnoosia olen varmasti sortunut vääriin kasvatusmenetelmiin.

Olen kyllä jutellut monen aikuisen autismin kirjon henkilön kanssa, jotka ovat sanoneet olleensa lapsena raivokohtauksen aikana väkivaltaisia. Mutta miten sitten lue suhteutettuna muuhun väestöön, en tiedä ovatko sen aggressiivisempia.

Minä ahdistun tässä ketjussa eniten siitä miten muut aikuiset näkevät lapseni. Ei hän varmasti pahimmasta päästä ole, mutta kun lapsi kirkuu vaikkapa julkisella paikalla, niin kyllähän sen silloinkin katseista näkee mitä muut ajattelevat.

Menen nukkumaan ja jätän tämän ketjun sikseen. Aion miettiä ratkaisua miten jäisin kotiin esimerkiksi eskariin asti ja sitten voitaisiin kokeilla puolipäiväisenä. Jonkun mielestä varmaan kirjoitan kuin hullu. No hullulta tuntuukin. Juuri nyt ei ole voimia yhtään voimia enempää. Huomenna ehkä enemmän.

En ymmärrä mitä ajat takaa, miksi uhriudut?

Niin että oikeasti et ymmärrä, miten tuossa tilanteessa olevalla vanhemmalla on rankkaa ja miksi on herkillä, kun törmää koko ajan arvosteluun ja ne omat keinot tilanteen muuttamiseen on kuitenkin rajalliset? Minä ainakin voin hyvin ymmärtää.

Minä ymmärrän miten rankkaa niillä tavallisilla lapsilla ja hoitajilla on päivän aikana. Minä sympatiseeraan todella niitä vanhempia jotka pelkäävät jättää lastaan päivähoitoon kun ei tiedä milloin he saavat turpaansa uudestaan.

Tuo edellinen porvoolainen uhriutuja sitävastoin ei halunnut ymmärtää. Hän uhriutui heti.

Vierailija kirjoitti:

Autismin kirjoon ei kuulu muiden hakkaaminen.

Minun veljelläni on diagnosoitu asperger kouluiässä. Kuulemma 3-4-vuotiaana sai voimakkaita raivokohtauksia, jolloin saattoi heitellä tavaroita tai lyödä. Mutta mitä esimerkiksi omiin normaaleihin lapsiin tulee, niin kyllä he kaikki ovat juuri tuossa iässä saattaneet leikissä tönäistä tosiaan. En muista onko päiväkodista koskaan tullut palautetta asiasta. Ehkä autismin kirjon lapsilla uhmaikä 2-4v saattaa näkyä vahvemmin, en ole asiantuntija mutta sen olen itse monet kerrat nähnyt, että normaaliltakin 3-vuotiaalta on turhaa aina odottaa riitojen rakentavaa selvittelyä ilman aikuista.

Noin yleensäkin autismin kirjon henkilöt eivät ole sen väkivaltaisempia kuin muutkaan, mutta tulkitsevat sosiaaliset tilanteet eri tavalla. Jos joku hieman ohi kulkiessaan tönäisee, niin saattaa tulkita tilanteen uhkaavaksi ja paeta/tönäistä takaisin. Näitä muistan veljeni kanssa tapahtuneen välillä.

Vierailija kirjoitti:

No aika huonosti olette asianne hoitaneet, jos ryhmässä on 22 lasta niistä puolella on tuen tarve. En usko todeksi millään. Onhan eskariryhmissä tietty aikuisia enemmään kuin peruskoulun luokilla, mutta silti. Pitäkää nyt puolenne, siis kuntanne hallintoa kohtaan.

Siinäpä se kun lapset tulevat ilman tukitoimia esikouluun ja sitten huomataan että hupsis, tällähän on tätä ja tätä ”tuen tarvetta”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Ymmärrän, että ahdistaa, mutta miltä sinusta tuntuisi mennä joka aamu töihin tietäen että varmaan saat tänäänkin "huitaisun" ja sua haukutaan, näytetään kieltä ja raavitaan? Ja yrität saada pomolta huomiota ja teet ihan hirveästi töitä ja olet erinomainen työntekijä ja työkaveri, mutta pomon kaikki aika menee siihen yhteen raivokohtauksia saavaan työnkaveriin?

Enemmän mua itkettää juuri näiden täysin näkymättömien lasten puolesta. Ne jotka hoitaa hommat, istuu kiltisti, odottaa ja viittaa. Se on aika surullista olla näkymätön koko päiväkoti ja koulu.

Niin sanoin että tilanne on saatu kuriin, kiitos ryhmän henkilökunnan ja erinäisten toimenpiteiden.

Tietysti tuntuu pahalta, jos omani on huitaissut työntekijää tai toista lasta. Lapseni on itkenyt näitä yleensä koko päivän ja aina pyytänyt anteeksi. Hänkin kokee empatiaa, vaikka ei kontrolloi itseään yhtä hyvin kuin joku toinen lapsi. Paljon pahemmalta tuntuu silti lukea, että oma lapseni olisi pitänyt lopettaa synnyttyään. On hän kuitenkin kaikesta huolimatta minun oma rakas lapseni, jonka haluan sopeutuvan yhteiskuntaan ja luovan merkityksellisiä ihmissuhteita. On oikeasti olemassa ihmisiä, jotka toivovat minun lapselle kuolemaa. Kuinka moni teistä voi sanoa samaa?

Ei hän ole mikään ärsyttävä kakara minulle, vaan se lapsi joka halaa ja pussaa minua joka päivä, vaikka ei osaakaan luoda yhteyttä muihin ihmisiin ilman erityisapua. Se lapsi jota olen joka päivä syleillyt, auttanut ja yrittänyt kasvattaa ja kuntouttaa niillä neuvoilla mitä joku on minulle antanut. Olen niin loppu. Jokainen päivä alkaa alusta ja ne pienetkin edistymiset tuntuvat vesittyvän kun ymmärrän kuinka paljon minunkin lastani voidaan vihata. Minun lasta joka antaa toiselle aina lelun lainaan, halaa ja pussaa sisaruksiaan joka ikinen päivä, joka aina odottaa jonossa vuoroaan.

Oletkohan nyt jotenkin sekaisin? Masentunut? En usko että lapsesi on kerran huitaistuaan edes pahimmasta päästä.

Tai sitten et kerro kaikkea.

En tiedä onko pahimmasta päästä, ei ainakaan AP:n kertoman mukaiseen väkivaltaisuuten yllä, mutta silti ketju kolahti ja ahdisti. Hyvinkin mahdollista että olen masentunut.

Joku kirjoitti ettei autismin kirjon henkilöt ole sen aggressiivisempia kuin muutkaan. No kyllä minun lapseni kirkuu, huitoo ja tönii kun aistit kuormittavat liikaa. Ei hän ymmärrä täysin sillä hetkellä miten se toisiin vaikuttaa. Minulle on sanottu tämän olevan yleistä, mutta voihan se käytöshäiriökin olla. Ainakin ennen diagnoosia olen varmasti sortunut vääriin kasvatusmenetelmiin.

Olen kyllä jutellut monen aikuisen autismin kirjon henkilön kanssa, jotka ovat sanoneet olleensa lapsena raivokohtauksen aikana väkivaltaisia. Mutta miten sitten lue suhteutettuna muuhun väestöön, en tiedä ovatko sen aggressiivisempia.

Minä ahdistun tässä ketjussa eniten siitä miten muut aikuiset näkevät lapseni. Ei hän varmasti pahimmasta päästä ole, mutta kun lapsi kirkuu vaikkapa julkisella paikalla, niin kyllähän sen silloinkin katseista näkee mitä muut ajattelevat.

Menen nukkumaan ja jätän tämän ketjun sikseen. Aion miettiä ratkaisua miten jäisin kotiin esimerkiksi eskariin asti ja sitten voitaisiin kokeilla puolipäiväisenä. Jonkun mielestä varmaan kirjoitan kuin hullu. No hullulta tuntuukin. Juuri nyt ei ole voimia yhtään voimia enempää. Huomenna ehkä enemmän.

En ymmärrä mitä ajat takaa, miksi uhriudut?

Niin että oikeasti et ymmärrä, miten tuossa tilanteessa olevalla vanhemmalla on rankkaa ja miksi on herkillä, kun törmää koko ajan arvosteluun ja ne omat keinot tilanteen muuttamiseen on kuitenkin rajalliset? Minä ainakin voin hyvin ymmärtää.

Minä ymmärrän miten rankkaa niillä tavallisilla lapsilla ja hoitajilla on päivän aikana. Minä sympatiseeraan todella niitä vanhempia jotka pelkäävät jättää lastaan päivähoitoon kun ei tiedä milloin he saavat turpaansa uudestaan.

Tuo edellinen porvoolainen uhriutuja sitävastoin ei halunnut ymmärtää. Hän uhriutui heti.

Kumpaakin puolta voi ymmärtää. Ei tarvitse aina valita vain yhtä puolta, jolle myötätuntoaan jakaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismin kirjoon ei kuulu muiden hakkaaminen.

Minun veljelläni on diagnosoitu asperger kouluiässä. Kuulemma 3-4-vuotiaana sai voimakkaita raivokohtauksia, jolloin saattoi heitellä tavaroita tai lyödä. Mutta mitä esimerkiksi omiin normaaleihin lapsiin tulee, niin kyllä he kaikki ovat juuri tuossa iässä saattaneet leikissä tönäistä tosiaan. En muista onko päiväkodista koskaan tullut palautetta asiasta. Ehkä autismin kirjon lapsilla uhmaikä 2-4v saattaa näkyä vahvemmin, en ole asiantuntija mutta sen olen itse monet kerrat nähnyt, että normaaliltakin 3-vuotiaalta on turhaa aina odottaa riitojen rakentavaa selvittelyä ilman aikuista.

Noin yleensäkin autismin kirjon henkilöt eivät ole sen väkivaltaisempia kuin muutkaan, mutta tulkitsevat sosiaaliset tilanteet eri tavalla. Jos joku hieman ohi kulkiessaan tönäisee, niin saattaa tulkita tilanteen uhkaavaksi ja paeta/tönäistä takaisin. Näitä muistan veljeni kanssa tapahtuneen välillä.

Minullakin on autisti lapsi. Ei ole ikinä lyönyt ketään. Häntä on kyllä hakattu, päiväkodissa.

Hakkaavista erityislapsista tulee hakkaavia erityisaikuisia.

Tunnen yhden eskari-ikäisen lapsen joka hakkaa tarhassa muita, tunkee myös käsiä esim toisten housuihin ja saattaa yrittää purra.

Lapsi ei ole mitenkään erityislapsi neurologisesti tai kehityksen takia, hän oireilee selväti elämäntilannetta näin ympäripyöreästi sanottuna.

Käytös on alkanut tarhan aloituksen jälkeen joten päiväkotia aloittaessa ei tästä ollut mitään viitteitä. Ainut mitä tarhassa voivat tehdä on pitää sylissä tai eristää raivokohtauksen tullessa. Lapsi itse tietää olevansa paha muita kohtaan mutta ei osaa sanoa miksi tekee niin, katuu aina jälkeen päin.

Niin vanhempi kuin tarhan henkilökunta tekee lapsesta lasuja ja ilmoituksia perheneuvolaan. Ei auta mitään, selväksi on jo käynyt ettei lapsi tule saamaan mitään apua eikä tarhan henkilökunta. Välillä käy psykologi juttelemassa lapsen kanssa mutta sillä ei ole merkitystä päivittäiseen elämään tarhassa eikä se oli lisäresurssi hallita väkivaltaisia kohtauksia saavaa lasta.

Tässä keskustelussa paistaa juuri epätoivo. Epätoivo siitä kuinka resursseja ei ole, mutta työ on yhä vaativampaa. Eli odotetaan ratkaisuja ryhmän henkilökunnalta, joka ei muutenkaan riitä. Ratkaisuksi on ehdotettu asennemuutosta ja pienryhmätoimintaa, samalla kun työntekijöitä ei ole lisätty tai ryhmiä pienennetty. Jokainen tajuaa että jos ryhmässä on yksi aamuvuorossa, yksi välivuorossa ja yksi iltavuorossa, työntekijät ovat osittain eri aikaan paikalla. Ei ole mitään mahdollisuutta mennä komeroon jonkun viiden lapsen kanssa, vaan esimerkiksi iltavuorolaiselle voi jäädä koko ryhmä, kun muut pääsevät töistä.

Heti syytetään varhaiskasvattajia ammattitaidottomiksi jos eivät saa sekopäistä ryhmäänsä ruotuun, eikä suinkaan olla tarjoamassa lisäresursseja.

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä tuntui pahalta lukea tämä ketju. Oma lapseni on oireillut esim. aistiyliherkkyyksiä saamalla raivokohtauksen, ja joskus on ilmeisesti jotain lasta huitassut tällaisen kohtauksen aikana.

Tilanne on saatu kuitenkin kuriin henkilökunnan tiedon päivittämisellä, ryhmäkoon pienentämisellä ja ryhmäavustajalla. Lapsellani on autismin kirjon häiriö, ja perinteinen jäähy tai sääntöjen tiukentaminen ei kyllä näihin toimi. Ainoastaan aikuisen rauhoittaminen ja ennaltaehkäisy (esim. kuormittavassa tilanteessa avustaja keskittyy lapseen ja auttaa häntä siirtymä ym. tilanteissa).

Ihan rehellisesti sanottuna itku tuli kun luin nämä. Näinköhän monet vanhemmat ajattelevat lapsestani, jos ovat nähneet tällaisen kohtauksen tai kuulleet lapseltaan. Monesti olen miettinyt että jäisin vain kotiäidiksi. Jotenkin lapsi pitäisi kuitenkin siedättää ryhmässä toimimiseen. On todella älykäs, reilusti ikäistään edellä monissa asioissa, joten toivon että selviäisi päiväkodista ja koulusta. Yliopistosta löytäisi varmasti löytäisi oman juttunsa aikanaan.

Neurologilta on myös suositus kuntouttaa päiväkodissa. Nyt varhaisvuosina mieli on joustavimmillaan ja siksi nyt olisi tärkeää harjoitella ryhmässä oloa. Silti kyllä mietin, että löytääkö lapsi ikinä maailmassa paikkaansa. Onko hän aina "se" lapsi, jota mulla on oikeus halveksua ja vihata. Ahdistaa.

Minustakin tuntuu pahalta lukea ketjua. Tosin hiukan eri syistä. Minusta tuntuu pahalle kuulla millaiseksi meno varhaiskasvatuksen puolella on mennyt, epäonnistuneine inkluusioineen. Minusta kärsijöitä ovat kaikki. Paitsi kuntatalous.

Näin taas koko yön painajaisia töistä. Meillä on myös ryhmässä lapsi, joka tarvitsee yhden aikuisen koko ajan. Edes vessassa ei voi poiketa ilman katastrofia. Tätä ei ole huomioitu kuin siten, että ryhmäkoko on normaalia yhden lapsen vähemmän. Iltapäivisin toisella työntekijällä on n. 18 lasta ja toisella tämä tuen lapsi. (Uuden lain mukaan toki suhdeluvut pitää olla kohdillaan koko päivän, mutta se ei meitä auta, että päiväkodin neljässä muussa ryhmässä on muutama lapsi vähemmän.) Inhoan iltavuoroja. Mitään ei ole tehtävissä. Olen taas raavittavana, syljeskelyn kohteena, minua lyödään ja potkitaan. Hiuksistani on revitty tukkoja, silmänaluseni on ollut mustana, kun lapsi on ilman varoitusta sylissä istuessaan pamauttanut päällään siihen koko voimalla. Veon kanssa on mietitty keinoja, mutta eivät ne vähennä tilanteita kuin murto-osan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Silmittömät päällekäymiset tapahtuvat joskus odottamatta, joskus ne kohdistuvat toiseen lapseen ja on pakko mennä väliin, jolloin on itse mustelmilla."

Trollaatko? Pikkulapsi aiheuttaa sinulle mustelmia? Ei voi olla mahdollista.

Trollaatko? Luuletko ettei 6-7 vuotiailla ole voimaa purra tai raapia? Eilen eräs kullanmuru heitti minua tuolilla takaapäin kun en antanut mennä jumppasaliin. Ei ollut hänen vuoronsa. Että näin.

Mitä helvettiä? Tuollainen lapsi pitää hakata paskaksi. En voi uskoa näitä juttuja.

Mistäs luulet lapsen oppineen nuo tavat? Eiköhän ihan oman kokemuksen kautta.

Jaaaa, mun lapsi kyllä oppi nimenomaan tarhassa lyömään ja puremaan! Kotona ei olisi oppinut tuollaisia tapoja. Tosin ei paljon muutakaan. Nyt on alkanu huitomaan tosi paljon, kun parhaana kaverinaan melko villi poika.

Vein juuri lapseni taas sinne apinatarhaan. Siellä oli jo valmiiksi polemiikkia toisen vanhemman kanssa yhdestä lapsesta, joka terrorisoi koko päiväkotia. Kuulemma "nyt puuttuvat" pahoinpitelyihin jne.

Olen itse kehitysvammaisten opettaja, ja meillä on suora ohje siihen, että oppilas joka käyttäytyy aggressiivisesti poistetaan ryhmästä ja lähtee joko ambulanssilla tai vanhempien toimesta sairaalaan ja sairaalakouluun. Sanoin myös lapseni päiväkotiin, että sinä päivänä kun tämä yksi hirviö käy lapseni päälle soitto saman tien minulle ja hätäkeskukseen. Jos ambulanssi ei ota kyytiin niin sitten poliisi.

En ymmärrä, että miten ihmeessä nämä integroidut eritysilapset ovat muka jotenkin vähemmän vammaisia (ilmeisesti ajatellaan, että seura tekee kaltaisekseen) ja keinot ihan erit erityiskouluissa/-päiväkodeissa kuin normaalikouluissa/-päiväkodeissa. Siis, että jos esim. autistilapsi käy erityiskoulussa lapsen päälle seuraa ambulanssi, sairaala, tutkimukset, sairaalakoulu & tukitoimet. Jos sama lapsi käy toisen lapsen päälle integroitina normaaliluokassa niin seuraa joku yhteinen juttutuokio kuinka pahalta tuntuu jos lyö ja päivä jatkuu. Ja sama huomenna uudestaan.