Pidin ystävänäni tyyppiä, joka on valehdellut käsittämättömiä juttuja

Mulla oli nuorena tuollainen ystävä. Kun jäi höpöjutuista kiinni, otti etäisyyttä. En tiedä oppiko mitään vai onko jatkanut samalla linjalla. 

Vierailija kirjoitti:

Tunnen kanssa yhden tälläisen. Olen tullut tulokseen, että ei halua kenellekkään mitään pahaa, eikä ole vaarallinen muille. Jauhaa typeriä valheita vain lähinnä omaksi ilokseen ja haluaa näyttäytyä mielenkiintoisammalta muiden silmissä kuin on todellisuudessa. Omaksi tyhmyydekseen keksii joka kaverille eri juttuja joita vertailessamme kaikki kyllä selviää palturiksi koska kertoo jokaiselle samantapaisia tarinoita, mutta aina erilailla ja eri tapahtumajärjestyksessä.

Olen väleissä kyllä hänen kanssaan, mutta en halua yhtään läheisemmäksi patologisen valehtelijan kanssa.

Samanlaisen tyypin itse tiedän. Pahin valhe, jota oli tutuille selittänyt, oli että mieheni olisi hänet hakannut ja sen myötä hän olisi keskenmenon saanut. Samassa rytäkässä minäkin olin kuulemma turpaan saanut. Eräs päivä sitten toiset kaverini, "Mirkku ja Tiina", alkoivat yhdessä tätä multa kyselemään, kun "Lissu" oli tällaista selitellyt ja Mirkun ja Tiinan miehet olivat ymmärrettävästi vihaisia miehelleni eivätkä halunneet tyttöystäviensä käyvän meillä. Olin aivan ihmeissäni ja sanoin heti ettei pidä paikkaansa, Lissu oli tarkasti selittänyt heille päivät ja kaikki. Mieheni oli tottakai vihainen asiasta, lähtihän hänestä vääriä juoruja liikkeelle. Lissu jäi valheesta kiinni ja selitti itkien ettei voi valehtelulleen mitään. Totesin sitten, että Lissu sai jotain kiksejä tuosta valehtelusta, halusi ehkä elämästään jännittävää ja dramaattista. Ikävää, että sitä piti tehdä muiden kustannuksella. 

Olen itse ollut valehtelija ja täytyy kyllä sanoa että vaikeaa oli opetella pois! Joskus alta parikymppisenä havahduin että tää ei oo oikein. Muistan sen hetken kun iski tajuntaan että valehtelen ja hämmennyin.

Lapsuusperheessä oli monia ongelmia ja alkoholismia jota piti salailla. Jollekkin piti valehdella jotain juttua ja toiseen suuntaan toisella lailla. Kyllä siinä meni pieni lapsi sekasin kun mitään ei saanu paljastaa ulospäin.

Nykyään oon liian avoin ja sanon asioita liian suoraan mutta valehdella en enää aio! Mieluummin kokonaan hiljaa sitten.

Just myöskin tällasten syiden ja oikkujen takia ei kiinnosta pätkääkään mennä neuvolan suosittelemille perhepuistovauva - tapaamisiin, joissa niistä vanhemmista siellä tulee tuttuja ja ystäviä.

Varmaan ensimmäisenä siellä on paikalla tyypit ketkä pääsee selittämään juttujaan ja kietomaan herkkauskoiset ihmiset "ystävikseen".

En oo koskaan ja vanhemmiten aina vaan enemmän ihmettelen kuinka rakkauden ja hyväksynnän kipeitä ihmiset ovat, kun jaksavat olla kiinnostuneita enemmän ihmisistä, kuin asioista.

No, loppujenlopuksi sekin on vaan omien vanhempien syytä, jos ei ole lapsena saanut sitä turvallista ja hyväksyvää rakkautta, jonka takia sitä sitten huumeen lailla kerjää muilta ihmisiltä vuosikymmeniä jopa.

Mitä tuollaisen mytomaaniystävän kanssa pitäisi tehdä? Pitäisikö sanoa suoraan että tiedän että keksit juttuja ja että kannattaisiko etsiä ammattiapua taipumukseen? Välit siitä varmaan vain katkeaa, tuskin auttaisi häntä mitenkään. Pystyykö tuollaisesta ylipäätään paranemaan?

Ystäväni tosiaan keksii psykologisia ongelmia lapselleen. Lääkärit ja psykologitkin uskovat häntä. Hänen lapsensa on kyllä henkisesti ihan hajalla, mutta ei minkään syntymäominaisuuden takia, vaan koska äitinsä on lytännyt hänet henkisesti.

Ja tiedän että on mytomaani ihan muista jutuista, joita tässä ei voi kertoa koska ovat tunnistettavissa, on niin mielikuvituksellisia juttuja.