Säälin niitä perheitä, joissa on ADHD-lapsi

Elin lapsuuteni 1960-luvulla. Olin hankala lapsi ja äitini uskoi jo silloin, että hankaluuteni voisi johtua muusta kuin luonteestani. Kuulun ihan ensimmäisiin, jolla sitten aikuisena todettiin adhd. Se oli helpottavaa.

Vanhempani olivat hyvin päättäväisiä, mutta myös viisaita kasvattajia, joten sain muista sisaruksistani poiketen todella tiukat rajat. Ymmärsin sen jo silloin, että pysyäkseni hengissä ja joutumatta ongelmiin oli uskottava vanhempiani. Ikävä kyllä siihen aikaan myös tukistettiin, annettiin luunappeja, määrättiin kotiarestia jne. IKävä kyllä ne olivat myös ainoat tavat saada minut uskomaan. Elin ihan miten huvittaa ja rettelöin morrosikäisenä koulussa, joten minut otettiin pois koulusta ja sain tahtoni läpi matkustaa töihin ulkomaille. Siellä, jos missä, kukaan ei säälinyt minua ja jouduin aikamoiseen elämän höykytykseen käytökselläni. 

Äitini yksi kikka oli myös teetättää minulla raskaita kotitöitä. Ja minä tein, koska sain siitä myös pienen palkan. Lapsena taas minut lempattiin pihalle koko päiväksi, jossa aiheutin kauhua muissa pienissä tytöissä. Kannella en saanut, vaan pyydettiin anteeksi muiden lasten vanhemmilta kun se meidän tyttö on hankala ja veti turpiin teidän tyttöä. Ja koulussa jöälki-istuntoa. Tosin siihen aikaan aikuiset olivat oikeamielisempiä ja suvaitsevampia villiä pikkutyttöä kohtaan. Naapurit kyllä kiskoivat ajotieltä pois, kun en välittänyt uskoa kieltoja.

SAin tottakai traumoja ja muita komplekseja sillä, että olin vain hankala lapsi. Toisaalta minulla on myös ollut todella paljon onnea, että vanhempani olivat niin tiukkoja ja kovia minua kohtaan. Selvisin  työelämään, pitkään parisuhteeseen ja poikkean muista ikäisistäni sillä, että olen yhä levottomuuteni vuoksi kova ulkoilemaan, inhoan istuskelua ja jaksana vastoinkäymisistä huolimatta sisukkaasti jatkaa eteenpäin huumoria kaihtamatta. 

Molemmat vanhempani olivat työssä ja äiti myös uraputkinaisia jo siihen aikaan. Silti he näkivät valtavan vaivan kasvattaakseen minusta yhteiskuntakelpoisen kuitenkaan tappamatta minusta luovuutta saati oma-aloisuutta. Isäni käytti minusta aina rakkaudellisia hellittelynimiä ja oli vähän ylpeäkin villistä tyttärestään. Äiti oli ulkokultaisempi rautarouva, mutta kummatkin hyvät niin.

Tuo 1/1 kommentti oli parasta tällä palstalla piiitkiin aikoihin. Oikein liikutuin, miten rakkaudella puhut vanhemmistasi ja miten taitavasti he ovat sinua kasvattaneet.

Nyt lähden pää pystyssä töihin. =)

Kiitos, ap. Arki ADHD-lapsen kanssa on aina raskaampaa kuin ilman tuota kirjainyhdistelmää. Empatiaa ei heru liian usein. Meillä haasteet ovat verrattain pieniä nykyään, mutta vuosien taistelun jälkeen olen yhä uupumuksen partaalla. Kiitos tästä.

Kuten tuossa ylempänäkin näkyy, on vanhemmilla oltava oikeus rankaisuihin. Rakkaudella aina.

Se, mitä on tehty lapsen parhaaksi, näkyy, kun lapsi on aikuinen.