Rehellisesti, tekeydyitkö raskausaikana raihnaisemmaksi kuin oikeasti olit?

Ei tarvinnut töissä esittää, näkivät kyllä. Kotona ei nähnyt kukaan kun yksin odotin. Surullista.

Sisko oli vasta 20 v. kun odotti lasta ja oli aina kipeenä, lihoi kuin sika, piti passata ja kuunnella valitusta, mies vei ruuat syliin sille, kuunteli kitinää ym.

Omalla puolisolla ei mitään tämmöistä raskausaikana, päin vastoin touhus niin paljon kun jaksoi ja oli onnellinen raskaudestaan. Kaikki persoonan mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulla meinas hajota pää siihen velttoiluun. Kun pääsin kotiin, siivosin kylppärin. Mun äiti patisti mun isää siivoamaan mun puolesta, koska hänestä oli kauheaa, että juuri synnyttänyt nainen siivoaa. Mä sanoin, että ei missään nimrssä, oon onnellinen, kun pystyn taas tehdä jotain.

Kolme viikkoa ennen synnytystä vein kaikki matot ulos ja tamppasin ne pakkasessa. Jotain mielipuolista uhmaa, on vaarallista nostella painavia asioita raskaana. Toisaalta mietin, että en enää ehdi siivota kunnolla, kun lapsi on syntynyt. 

Koko ajan oli sellainen olo, että en halua synnyttää. Tiesin, että en kestä sitä kipua. Lapsivesien tultuakin viivyttelin sairaalaan lähtöä. Sektiolla lapsi syntyi:  jollakin tavalla aavistin, että synnytyksestä tulee tosi rankkaa.

Vierailija kirjoitti:

Sisko oli vasta 20 v. kun odotti lasta ja oli aina kipeenä, lihoi kuin sika, piti passata ja kuunnella valitusta, mies vei ruuat syliin sille, kuunteli kitinää ym.

Omalla puolisolla ei mitään tämmöistä raskausaikana, päin vastoin touhus niin paljon kun jaksoi ja oli onnellinen raskaudestaan. Kaikki persoonan mukaan.

Niin, persoonastahan se on kyse, onko kipeä vai ei.

En. Hoidin työni normaalisti raskausaikana ja vielä 12 tuntia ennen sairaalaan lähtöä järjestin talkoolaisille iltapalaa yms. Miksi olisin näytellyt kun se olisi vaikeuttanut vain kaikkien elämää ja pystyin normaaliin elämään. Totesin kyllä miehelleni, että ollaan tosi onnekkaita kun kaikki on mennyt hyvin ja olen pystynyt hoitamaan kotityöt, taaperon ja koiran ja mies on saanut raataa rakennuksella.

En. Saikulle jouduin jäämään ennenaikasten supistuksien ja lyhentyneen kohdunkaulan takia. (n. 28. viikon tienoilla) Joitakin viikkoja jouduin olemaan vuodelevossa. Muuten raskauden aikana ei isompia vaivoja ja loppuajasta kun sain luvan taas liikkua enempi niin liikuin ja voin hyvin, kuten alkuraskaudessakin.

Porukka kun kuuli että olen raskaana niin olivat kieltämässä tyyliin kaiken mm. tavaroiden kantaminen/nostaminen..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Makasin kotona masentuneena. Ehkä juuri masennuksen takia en halunnut liikkua hirveästi. Pelkäsin keskenmenoa, lisäksi oli liitoskipuja ja muuta kolotusta. Alkuraskauden väsymys ja pahoinvointi oli kamalaa. En saanut tukea oikein keneltäkään: en mieheltä, en kavereilta, en perheeltäni. Kaverit olivat tosi kateellisia vauvasta. Ainoalta tukiverkolta tuntui neuvolan ohjaama sosiaalityöntekijä. Raskauden aikainen masennus ja raskauden jälkeinen masennus.

Eli kyllä, koin olevani sairas melkein koko raskauden ajan. Minulla oli stressiä yksinäisyydestä, taloudellisista asioista ja huoli pärjäämisestä. Vauvan saaminen tuntui siltä, kuin olisi hypännyt ulkoavaruuteen. 

Minulla ei ollut babyshowereita, en ottanut itsestäni kuin yhden kuvan raskaana ollessani. En ostanut kuin muutaman äitiysvaatteen, jotta kehtasin liikkua edes jossain.

Sympatiani, mutta enpä oikein usko että kukaan olisi ollut kateellinen vauvastasi, saati että monikossa. Niiden saaminen ja tekeminen kun on aika lailla kaikkien ulottuvilla.

Minulla on monta kaveria, jotka oikeasti ovat olleet tosi kateellisia vauvasta. Ehkä ovat tiedostaneet, että eivät tule itse koskaan saamaan lapsia. Eli ei ole kaikkien ulottuvilla. Kaikki eivät uskalla tehdä lasta, jos ei ole kumppania tai taloudelliset asiat kunnossa. 

Eli kyllä, voi olla kateutta tuollaisestakin asiasta, kuin vauva. 

Tuntuu hiukan laihalta, että omien vaikeuksien keskellä pitää vielä koittaa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät itse saa lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Makasin kotona masentuneena. Ehkä juuri masennuksen takia en halunnut liikkua hirveästi. Pelkäsin keskenmenoa, lisäksi oli liitoskipuja ja muuta kolotusta. Alkuraskauden väsymys ja pahoinvointi oli kamalaa. En saanut tukea oikein keneltäkään: en mieheltä, en kavereilta, en perheeltäni. Kaverit olivat tosi kateellisia vauvasta. Ainoalta tukiverkolta tuntui neuvolan ohjaama sosiaalityöntekijä. Raskauden aikainen masennus ja raskauden jälkeinen masennus.

Eli kyllä, koin olevani sairas melkein koko raskauden ajan. Minulla oli stressiä yksinäisyydestä, taloudellisista asioista ja huoli pärjäämisestä. Vauvan saaminen tuntui siltä, kuin olisi hypännyt ulkoavaruuteen. 

Minulla ei ollut babyshowereita, en ottanut itsestäni kuin yhden kuvan raskaana ollessani. En ostanut kuin muutaman äitiysvaatteen, jotta kehtasin liikkua edes jossain.

Sympatiani, mutta enpä oikein usko että kukaan olisi ollut kateellinen vauvastasi, saati että monikossa. Niiden saaminen ja tekeminen kun on aika lailla kaikkien ulottuvilla.

Minulla on monta kaveria, jotka oikeasti ovat olleet tosi kateellisia vauvasta. Ehkä ovat tiedostaneet, että eivät tule itse koskaan saamaan lapsia. Eli ei ole kaikkien ulottuvilla. Kaikki eivät uskalla tehdä lasta, jos ei ole kumppania tai taloudelliset asiat kunnossa. 

Eli kyllä, voi olla kateutta tuollaisestakin asiasta, kuin vauva. 

Tuntuu hiukan laihalta, että omien vaikeuksien keskellä pitää vielä koittaa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät itse saa lasta.

Tavallaan kyllä ymmärrän tuon kateuden. Juuri yksi kaverini muotoili asian niin, että lapsen myötä minulla on enemmän kuin kenelläkään lapsettomalla kaverillani on tai tulee olemaan. 

Jos itse ei voisi saada lasta millään keinoilla, varmasti tuntisi piston sydämessään aina, kun näkisi onnellisen vanhemman lapsensa kanssa kävelemässä jossain. 

Mikään asia ei voi korvata omaa lasta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla meinas hajota pää siihen velttoiluun. Kun pääsin kotiin, siivosin kylppärin. Mun äiti patisti mun isää siivoamaan mun puolesta, koska hänestä oli kauheaa, että juuri synnyttänyt nainen siivoaa. Mä sanoin, että ei missään nimrssä, oon onnellinen, kun pystyn taas tehdä jotain.

Täysin sama! Olisin voinut vaikka hyppiä synnäriltä kotiin kun oli niin ihana olla ilman selkäkipua ja jatkuvia supistuksia ja hengenahdistusta. Vähän se runsaan verenvuodon aiheuttama raudanpuute hidasti menoa kun alkoi herkästi huimata, mutta muuten olin kyllä synnytysten jälkeen virkeämpi kuin ikinä. Jälkeenpäin vähän harmittaa etten malttanut "pesiä" vastasyntyneen kanssa rauhassa ensimmäisinä päivinä ja viikkoina, mutta en vaan pystynyt olemaan paikoillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Makasin kotona masentuneena. Ehkä juuri masennuksen takia en halunnut liikkua hirveästi. Pelkäsin keskenmenoa, lisäksi oli liitoskipuja ja muuta kolotusta. Alkuraskauden väsymys ja pahoinvointi oli kamalaa. En saanut tukea oikein keneltäkään: en mieheltä, en kavereilta, en perheeltäni. Kaverit olivat tosi kateellisia vauvasta. Ainoalta tukiverkolta tuntui neuvolan ohjaama sosiaalityöntekijä. Raskauden aikainen masennus ja raskauden jälkeinen masennus.

Eli kyllä, koin olevani sairas melkein koko raskauden ajan. Minulla oli stressiä yksinäisyydestä, taloudellisista asioista ja huoli pärjäämisestä. Vauvan saaminen tuntui siltä, kuin olisi hypännyt ulkoavaruuteen. 

Minulla ei ollut babyshowereita, en ottanut itsestäni kuin yhden kuvan raskaana ollessani. En ostanut kuin muutaman äitiysvaatteen, jotta kehtasin liikkua edes jossain.

Sympatiani, mutta enpä oikein usko että kukaan olisi ollut kateellinen vauvastasi, saati että monikossa. Niiden saaminen ja tekeminen kun on aika lailla kaikkien ulottuvilla.

Minulla on monta kaveria, jotka oikeasti ovat olleet tosi kateellisia vauvasta. Ehkä ovat tiedostaneet, että eivät tule itse koskaan saamaan lapsia. Eli ei ole kaikkien ulottuvilla. Kaikki eivät uskalla tehdä lasta, jos ei ole kumppania tai taloudelliset asiat kunnossa. 

Eli kyllä, voi olla kateutta tuollaisestakin asiasta, kuin vauva. 

Tuntuu hiukan laihalta, että omien vaikeuksien keskellä pitää vielä koittaa ymmärtää ihmisiä, jotka eivät itse saa lasta.

Se on helppo heittää huumoria, että kyllähän sen lapsen nyt saa, senkun menee baariin ja harrastaa seksiä ilman kumia. Tai on niitä spermapankkeja vaihtoehtoisesti.

Mutta oikeasti, lapsen saaminen yksin on pelottavaa.

Ihan elin normaalia elämää. Seksiä vaan oli enemmän, kun ei tiennyt milloin tauko alkaa. Koulussa olin vielä edellisenä päivänä (amk), kun sitten yöllä alkoi synnytys. Synnärille mennessä jouduin vielä työntämään autoa, kun polttoaine loppui, onneksi ei tarvinnut pitkää matkaa työntää ja saatiin vielä työntöapua, kun ravintolat oli menossa kiinni. Siinä vaiheessa nauroin jo hysteerisenä.

Toiset jää saikulle melkein heti, kun raskaustesti näyttää positiivista. Sitten ne on monta vuotta kotona ja kun ei sitten olekaan enää työpaikkaa odottamassa niin tulee hirveä poru. Toiset käy lasten välissä sen aikaa töissä, että saa paremmat äitiyspäivärahat.

Meitä on moneen junaan. 

Tiedän tapauksen missä odottava äiti ei noudattanut lepokäskyä ja menetti toisen kaksosista. Suomessa taitaa olla yleisempää se että sinnitellään vaikka millaisissa supistuksissa töissä, ettei vaan vahingossakaan joudu syrjityksi ja saa potkuja heti äitiysloman jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan elin normaalia elämää. Seksiä vaan oli enemmän, kun ei tiennyt milloin tauko alkaa. Koulussa olin vielä edellisenä päivänä (amk), kun sitten yöllä alkoi synnytys. Synnärille mennessä jouduin vielä työntämään autoa, kun polttoaine loppui, onneksi ei tarvinnut pitkää matkaa työntää ja saatiin vielä työntöapua, kun ravintolat oli menossa kiinni. Siinä vaiheessa nauroin jo hysteerisenä.

Toiset jää saikulle melkein heti, kun raskaustesti näyttää positiivista. Sitten ne on monta vuotta kotona ja kun ei sitten olekaan enää työpaikkaa odottamassa niin tulee hirveä poru. Toiset käy lasten välissä sen aikaa töissä, että saa paremmat äitiyspäivärahat.

Meitä on moneen junaan. 

Niin ymmärräthän kuitenkin sen, että saikulle ei jäädä, vaan siihen tarvitaan lääkärintodistus. Ehket ole vielä tajunnut, että vaikka sinulla ei ollut raskaudessa vaivoja, niin monella muulla voi olla, eivätkä ne johdu mistään valinnasta.

Ensin 12viikkoa totalitääristä väsymystä ja pahaa oloa sekä liitoskipuja. Pystyin syömään vain ananasta ja jugurttia.

Muutama viikko meni ihan ok, mitä nyt kiristeli mahaa jatkuvasti. Sit alkoi maha hankaloittamaan työn tekoa. Ja kamala närästys vaivasi 24/7.

Sit iski kipu SI niveleen jolloin kävelystä tuli mahdotonta. Ylös nouseminen, nukkuminen, kävelt, seisominen, istuminen. Kaikki sattui.

Viimeiset viikot vain nukuin. Maks 2h pystyi nukkumaan. Sit alkoi sattumaan jonnekin niin paljon et pakko lähteä liikkeelle. Olin aivan loppu kipuihin.

Sairaslomalle jin rv 23 koska en voinut enää kävellä.

Ei todellakaan tarvinnut. 14 viikkoa vuodelevossa ennenaikaisen synnytysriskin vuoksi. Ei kohdunkaulaa jäljellä, supistuksia, sairaalassakin pariin otteeseen. Onneksi suurimmaksi osaksi sain levätä kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla meinas hajota pää siihen velttoiluun. Kun pääsin kotiin, siivosin kylppärin. Mun äiti patisti mun isää siivoamaan mun puolesta, koska hänestä oli kauheaa, että juuri synnyttänyt nainen siivoaa. Mä sanoin, että ei missään nimrssä, oon onnellinen, kun pystyn taas tehdä jotain.

Täysin sama! Olisin voinut vaikka hyppiä synnäriltä kotiin kun oli niin ihana olla ilman selkäkipua ja jatkuvia supistuksia ja hengenahdistusta. Vähän se runsaan verenvuodon aiheuttama raudanpuute hidasti menoa kun alkoi herkästi huimata, mutta muuten olin kyllä synnytysten jälkeen virkeämpi kuin ikinä. Jälkeenpäin vähän harmittaa etten malttanut "pesiä" vastasyntyneen kanssa rauhassa ensimmäisinä päivinä ja viikkoina, mutta en vaan pystynyt olemaan paikoillaan.

Jep! Mulla oli toisen synnytyksen jälkeen hb 92 (mikä oli juhlaa verrattuna vastaavaan tilanteeseen ekalla kerralla, sillon oli 78), mutta olin paljon virkeämpi kuin raskausaikana. Mulla olo noin puolet raskaudesta sellainen sairas, etova ja väsynyt olo. Oikeasti kuvottelin, että se jatkuu elämän loppuun asti.