Rehellisesti, tekeydyitkö raskausaikana raihnaisemmaksi kuin oikeasti olit?

En. Olin töissä viimeiseen asti enkä tehnyt lyhennettynä työpäivää vaikka raskauden loppuvaiheessa tarjottiin. Myös kova selkäkipu oli todellista eikä teeskentelyä, muistan kun käytiin ikeassa ostamassa pinnasänky ja piti pysähdellä vähän väliä istumaan kun kaupan läpi kävely otti niin pahasti selkään. 😬

Hah no täytyy myöntää, että opiskelin vielä raskausaikana ja meillä oli just joku ihme esiintymisen kurssi. Kaikki muut seisoivat lavalla ja itse istuin tuolilla kun oli muka jalat niin turvoksissa ettei voinut seisoa pitkään. 🙈

Ei tarvinnut feikata. Fyysinen helvetti tuo aika.

Olin molemmilta töissä äitiysloman alkuun asti ja tein loppuun asti kolmivuorotyötä ja molemmilta jäin äitiyslomalle yövuorosta. Muuten meni ok mutta yöllä väsytti kyllä aivan hirveästi. Silmät meinasi mennä väkisten kiinni.

Kävely ei ollut hankalaa koska maha oli pieni loppuun asti.

En ymmärrä miten esittäisi raihnaisempaa kuin oikeasti oli? Sehän vaan lisäisi muutenkin raskaana olevaa kohtaan kohdistuvaa suoranaista vihaa.

Ja osa on ikävä kyllä todella huonossa kunnossa ja vaikka minkälaisista vaivoista kärsiviä eikä niitä itse voi estää ja sairaslomaa ei kirjoiteta millään kun raskaus ei ole sairaus! Älytön elimistön rasitustila mutta kun se ei ole sairaus. Kummasti vuosikausia alaa opiskelleita tarvitaan seuraamaan ja hoitamaan asiaa.

Narsisti työkaverin raskaus ei ole sairaus kommentit tympäisivät, kun ehdotin kuorman purkamista kahdestaan nostaen, toinen toisessa päässä ja toinen toisessa, koska olivat painavia. Olisi vienyt hänen aikaansa pari minuuttia mutta mieluummin seisoi ja katsoi.

Vierailija kirjoitti:

Narsisti työkaverin raskaus ei ole sairaus kommentit tympäisivät, kun ehdotin kuorman purkamista kahdestaan nostaen, toinen toisessa päässä ja toinen toisessa, koska olivat painavia. Olisi vienyt hänen aikaansa pari minuuttia mutta mieluummin seisoi ja katsoi.

Lisäksi olin tullut raskaaksi vasta kovalla yrittämisellä ja klomifeeneilla.

Eipä tarvinnut. Olin muutenkin niin huonossa kunnossa, että en olisi jaksanut esittää yhtään mitään. Töistä jäin pois jo raskausviikolla 5. Pahoinvointi oli niin järkyttävää, että sitä ei voi mitenkään ymmärtää sellainen, joka ei ole hyperemeesiä kokenut. Oksensin synnytykseen asti. Ruoka ja vesi ei pysynyt sisällä ja makasin sairaalassa neste- ja ravintotipassa. Luulin oikeasti kuolevani koko raskauteen ja niin olisin varmaan jossain kehitysmaassa kuollutkin. Lääkärikään ei suositellut enempää raskauksia eikä tuota rääkkiä kyllä uudelleen kestäisikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsisti työkaverin raskaus ei ole sairaus kommentit tympäisivät, kun ehdotin kuorman purkamista kahdestaan nostaen, toinen toisessa päässä ja toinen toisessa, koska olivat painavia. Olisi vienyt hänen aikaansa pari minuuttia mutta mieluummin seisoi ja katsoi.

Lisäksi olin tullut raskaaksi vasta kovalla yrittämisellä ja klomifeeneilla.

Meinaatko tosissasi että sinun raskautesi oli jotenkin arvokkaampi ja suojeltavampi kuin esim minun joka raskauduin vahingossa?

En. Enemmän ärsytti/ärsyttää jos ihmiset "suojelee" ja huolehtii liikaa, ihan kun en rajojani tietäisi.

Ensimmäinen raskaus oli niin helppo, ettei mitään vaivoja tai kipuja ollut missään vaiheessa. En ollut sairaslomalla, salilla ja lenkillä kävin viimeisin päiviin asti.

Nyt toinen raskaus on rankempi, en silti ole ollut päivääkään sairaslomalla, nyt rv 37 käyn vielä salilla ja kävelyllä usean kerran viikossa. Ainoa, jolle joskus valitan tukalaa oloa on oma mies, mutta en hänellekään esitä raihnaisempaa mitä olen.

En. Yritin selvitä yksin, kunnes jouduin uhkaavan keskenmenon vuoksi sairaalaan vuodelepoon moneksi viikoksi. Pääsin pois vasta vauvan synnyttyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsisti työkaverin raskaus ei ole sairaus kommentit tympäisivät, kun ehdotin kuorman purkamista kahdestaan nostaen, toinen toisessa päässä ja toinen toisessa, koska olivat painavia. Olisi vienyt hänen aikaansa pari minuuttia mutta mieluummin seisoi ja katsoi.

Lisäksi olin tullut raskaaksi vasta kovalla yrittämisellä ja klomifeeneilla.

Meinaatko tosissasi että sinun raskautesi oli jotenkin arvokkaampi ja suojeltavampi kuin esim minun joka raskauduin vahingossa?

Ehkä hän tarkoitti, että häntä pelotti, että hänen raskautensa olisi ollut herkempi menemään kesken kuin normaalisti alkanut raskaus.

En teeskennellyt vaan olin. Supistelut alkoivat viikolla 23 ja niiden vuoksi en saanut sairaslomaa. Olin mielettömän kipeä ja 20 metrin kävely sai jo aikaan supistuksia. Jouduin lopulta valehtelemaan että masentaa että sain sairaslomaa edes 2 viikkoa. Sen jälkeen en enää saanut sairaslomaa kun lääkäri sanoa etten vaikuta masentuneelta ja supistukset eivät vaikuta tarpeeksi kipeiltä. Kun en enää saanut jatkaa sairaslomaa oli pakko mennä töihin ja supistelut pahentuivat ja lapsi syntyikin pikkukeskosena lähes 3 kk ennen aikaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Eipä tarvinnut. Olin muutenkin niin huonossa kunnossa, että en olisi jaksanut esittää yhtään mitään. Töistä jäin pois jo raskausviikolla 5. Pahoinvointi oli niin järkyttävää, että sitä ei voi mitenkään ymmärtää sellainen, joka ei ole hyperemeesiä kokenut. Oksensin synnytykseen asti. Ruoka ja vesi ei pysynyt sisällä ja makasin sairaalassa neste- ja ravintotipassa. Luulin oikeasti kuolevani koko raskauteen ja niin olisin varmaan jossain kehitysmaassa kuollutkin. Lääkärikään ei suositellut enempää raskauksia eikä tuota rääkkiä kyllä uudelleen kestäisikään.

Minulla takana samanlainen raskaus. Mies on sanonut kaikille epäilijöille, että hän ei olisi kestänyt itse siinä tilanteessa vaan olisi varmaan tappanut itsensä. Jostain syystä tuo on ollut paras lohdutus ikinä. Mutta rehellisyyden nimissä, ei minulla olisi ollut edes voimia itsemurhaan jos olisin sellaisen halunnutkin tehdä. Jopa kemoterapian läpi käynyt isäni oli sitä mieltä, että minä olin siinä hetkessä meistä kahdesta raihnaisenpi.

En. Vaimoni oli kylläkin aika ventti raskautensa aikana.

Makasin kotona masentuneena. Ehkä juuri masennuksen takia en halunnut liikkua hirveästi. Pelkäsin keskenmenoa, lisäksi oli liitoskipuja ja muuta kolotusta. Alkuraskauden väsymys ja pahoinvointi oli kamalaa. En saanut tukea oikein keneltäkään: en mieheltä, en kavereilta, en perheeltäni. Kaverit olivat tosi kateellisia vauvasta. Ainoalta tukiverkolta tuntui neuvolan ohjaama sosiaalityöntekijä. Raskauden aikainen masennus ja raskauden jälkeinen masennus.

Eli kyllä, koin olevani sairas melkein koko raskauden ajan. Minulla oli stressiä yksinäisyydestä, taloudellisista asioista ja huoli pärjäämisestä. Vauvan saaminen tuntui siltä, kuin olisi hypännyt ulkoavaruuteen. 

Minulla ei ollut babyshowereita, en ottanut itsestäni kuin yhden kuvan raskaana ollessani. En ostanut kuin muutaman äitiysvaatteen, jotta kehtasin liikkua edes jossain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä tarvinnut. Olin muutenkin niin huonossa kunnossa, että en olisi jaksanut esittää yhtään mitään. Töistä jäin pois jo raskausviikolla 5. Pahoinvointi oli niin järkyttävää, että sitä ei voi mitenkään ymmärtää sellainen, joka ei ole hyperemeesiä kokenut. Oksensin synnytykseen asti. Ruoka ja vesi ei pysynyt sisällä ja makasin sairaalassa neste- ja ravintotipassa. Luulin oikeasti kuolevani koko raskauteen ja niin olisin varmaan jossain kehitysmaassa kuollutkin. Lääkärikään ei suositellut enempää raskauksia eikä tuota rääkkiä kyllä uudelleen kestäisikään.

Minulla takana samanlainen raskaus. Mies on sanonut kaikille epäilijöille, että hän ei olisi kestänyt itse siinä tilanteessa vaan olisi varmaan tappanut itsensä. Jostain syystä tuo on ollut paras lohdutus ikinä. Mutta rehellisyyden nimissä, ei minulla olisi ollut edes voimia itsemurhaan jos olisin sellaisen halunnutkin tehdä. Jopa kemoterapian läpi käynyt isäni oli sitä mieltä, että minä olin siinä hetkessä meistä kahdesta raihnaisenpi.

Tuntuu kamalalta sanoa, mutta tosissani mietin vauvasta luopumista synnytyksen jälkeen. Mietin, että ehkä en pysty huolehtimaan lapsesta tarpeeksi hyvin. Jotenkin ajattelin, että en halua kiintyä lapseen liikaa ja se on vain lainassa. Raskausmasennuksen oireita.

Mulla meinas hajota pää siihen velttoiluun. Kun pääsin kotiin, siivosin kylppärin. Mun äiti patisti mun isää siivoamaan mun puolesta, koska hänestä oli kauheaa, että juuri synnyttänyt nainen siivoaa. Mä sanoin, että ei missään nimrssä, oon onnellinen, kun pystyn taas tehdä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Makasin kotona masentuneena. Ehkä juuri masennuksen takia en halunnut liikkua hirveästi. Pelkäsin keskenmenoa, lisäksi oli liitoskipuja ja muuta kolotusta. Alkuraskauden väsymys ja pahoinvointi oli kamalaa. En saanut tukea oikein keneltäkään: en mieheltä, en kavereilta, en perheeltäni. Kaverit olivat tosi kateellisia vauvasta. Ainoalta tukiverkolta tuntui neuvolan ohjaama sosiaalityöntekijä. Raskauden aikainen masennus ja raskauden jälkeinen masennus.

Eli kyllä, koin olevani sairas melkein koko raskauden ajan. Minulla oli stressiä yksinäisyydestä, taloudellisista asioista ja huoli pärjäämisestä. Vauvan saaminen tuntui siltä, kuin olisi hypännyt ulkoavaruuteen. 

Minulla ei ollut babyshowereita, en ottanut itsestäni kuin yhden kuvan raskaana ollessani. En ostanut kuin muutaman äitiysvaatteen, jotta kehtasin liikkua edes jossain.

Jos on paha olla raskausaikana, on tärkeää, että neuvolassa tunnistetaan asia. Minä puhkesin neuvolassa mielipuoliseen itkuun, itkin melkein tunnin. Tämä oli hyvä asia, koska sain apua. Yksinkertaisesti omat voimat loppuivat. 

Neuvolan hoitaja oli nuori ja hän selvästi oli hämillään minusta. Osasi kuitenkin ohjata eteenpäin.

En todellakaan. En ollut töistä pois päivääkään raskauden takia. Mutta loppuvaiheessa olisi pitänyt ottaa iisimmin ja jättää kaikenlaisia turhia tekemisiä pois, koska ne väsyttivät.

Vierailija kirjoitti:

Makasin kotona masentuneena. Ehkä juuri masennuksen takia en halunnut liikkua hirveästi. Pelkäsin keskenmenoa, lisäksi oli liitoskipuja ja muuta kolotusta. Alkuraskauden väsymys ja pahoinvointi oli kamalaa. En saanut tukea oikein keneltäkään: en mieheltä, en kavereilta, en perheeltäni. Kaverit olivat tosi kateellisia vauvasta. Ainoalta tukiverkolta tuntui neuvolan ohjaama sosiaalityöntekijä. Raskauden aikainen masennus ja raskauden jälkeinen masennus.

Eli kyllä, koin olevani sairas melkein koko raskauden ajan. Minulla oli stressiä yksinäisyydestä, taloudellisista asioista ja huoli pärjäämisestä. Vauvan saaminen tuntui siltä, kuin olisi hypännyt ulkoavaruuteen. 

Minulla ei ollut babyshowereita, en ottanut itsestäni kuin yhden kuvan raskaana ollessani. En ostanut kuin muutaman äitiysvaatteen, jotta kehtasin liikkua edes jossain.

Sympatiani, mutta enpä oikein usko että kukaan olisi ollut kateellinen vauvastasi, saati että monikossa. Niiden saaminen ja tekeminen kun on aika lailla kaikkien ulottuvilla.