Muita hoitoalan työntekijöitä, joilla on joku psyykkinen ongelma, mutta salaavat sen?

Hei, ei sinun tarvitse salailla. Vai koetko, että kaikki nyt ok ja pelkät napit riittävät? Terv. Työterveyslääkäri

Ehkä sinun olisi aika jäädä pitkälle saikulle ja alkaa hoitamaan itseäsi kuntoon? :) Ensiksi hoidetaan itsensä kuntoon, sitte vasta siirrytään hoitamaan muita. Olet tärkeä ja rakas ja nyt sinun on aika hankkia apua <3

Olen kuullut usein, että psykologit ja psykiatrit ja muut mt-alalla olevat kärsii yleensä itse mielenterveysongelmista ja he ovat valinneet alansa hoitaaksen samalla itseään. Oliko sinulla näin?

Mulle kyllä sais jonkun diagnoosin ja varmaan jotain läääkitystäkin, jos vaan menisin lääkäriinpuhumaan näistä. Olen ihan äärimmäisen introvertti, en ikinä käy missään. Kavereita ei ole, koska en osaa pitää yhteyttä ja kaverisuhteet on vaan hiipuneet. Parisuhteessa olen kumminkin, mies on ainoa sosiaalinen kontakti ja kaikki kontaktit muihin ihmisiin tapahtuu hänen kauttaan. Kaikenlaisia ihmeellisiä pelkotiloja, mm autolla ajaminen on mahdotonta. Olen aina huolestunut ja tai ahdistunut jostain asiasta. Pelkään aina että ihmiset juoruavat minusta pahaa. Ulospäin olen töissä aina iloinen ja positiivinen. Työkaverit monesti sanoneet että aina hymyilen. Monesti itken kun kävelen töihin tai töistä kotiin, en osaa oikein eritellä että miksi.

Kyllä kai kaikille, mullekin, jonkun diagnoosin sais. Jos ei muuta niin Burn out. Persoonallisuushäiriö myös. Ja krooninen vitutus.

Minä inhoan näitä vanhuksia, joita hoidan. Osaan vetää roolia, olen "hyvän " hoitajan maineessa. En tunne mitään empatiaa heitä kohtaan. Ällöttää joka päivä mennä töihin. Tiedän, että en ole ainoa. Tästä ei vaan puhuta, koska asia on niin arka. Pakko mennä töihin, että saa laskunsa maksettua.

Potilaskaveri psyk. osastolla kävi töissä toisessa sairaalassa psyk. osastolla, oli psyk sh. Ihmettelin, miten pystyi "feikkaamaan" niin hyvin, että sai hoidettua työvuorot. Oli kuitenkin niin huonossa kunnossa. Itsellä sh-koulutus, siksi ehkä pääsin tietämään, että oli kollega. Itsehän en "päävamman" (samat dg:t kuin ap:lla) vuoksi uskaltaisi ottaa vastuulleni toisten terveyttä.

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä sais jonkun diagnoosin ja varmaan jotain läääkitystäkin, jos vaan menisin lääkäriinpuhumaan näistä. Olen ihan äärimmäisen introvertti, en ikinä käy missään. Kavereita ei ole, koska en osaa pitää yhteyttä ja kaverisuhteet on vaan hiipuneet. Parisuhteessa olen kumminkin, mies on ainoa sosiaalinen kontakti ja kaikki kontaktit muihin ihmisiin tapahtuu hänen kauttaan. Kaikenlaisia ihmeellisiä pelkotiloja, mm autolla ajaminen on mahdotonta. Olen aina huolestunut ja tai ahdistunut jostain asiasta. Pelkään aina että ihmiset juoruavat minusta pahaa. Ulospäin olen töissä aina iloinen ja positiivinen. Työkaverit monesti sanoneet että aina hymyilen. Monesti itken kun kävelen töihin tai töistä kotiin, en osaa oikein eritellä että miksi.

Aivan kuin minä!

Ryhdistäydyin ja hain siivoojan työpaikkaa ja sain sen, nyt on kova stressi ja ahdistus uudesta työstä. Jännitän paljon, mutta päälle päin se ei näy, juttelen ja olen iloinen vaikka sisälläni kiehuu ahdistus. En tiedä miten selviän.

Minä saan suurta nautintoa kivun tuottamisesta ihmisille. Se ei ole ongelma minulle. Se on ongelma potilailleni.

Tulen vähän liiankin hyvin toimeen mt ja päihde asiakkaiden kanssa töissä, en ole kovinkaan päihdevastainen ja persoonaltani olen aika epävakaa. Olen alkanut epäillä onko itselläni kaksisuuntainen :/

Todennäköisesti vähintään 95 % ihmisistä saisi jonkun diagnoosin kun oikein tutkittaisiin läpikotaisin.

Mielisairaitten ei pitäisi työskennellä hoitoalalla ollenkaan. Mistä sitä tietää milloin päässä pimahtaa ja hoitajan raivo purkautuu viattomiin potilaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä sais jonkun diagnoosin ja varmaan jotain läääkitystäkin, jos vaan menisin lääkäriinpuhumaan näistä. Olen ihan äärimmäisen introvertti, en ikinä käy missään. Kavereita ei ole, koska en osaa pitää yhteyttä ja kaverisuhteet on vaan hiipuneet. Parisuhteessa olen kumminkin, mies on ainoa sosiaalinen kontakti ja kaikki kontaktit muihin ihmisiin tapahtuu hänen kauttaan. Kaikenlaisia ihmeellisiä pelkotiloja, mm autolla ajaminen on mahdotonta. Olen aina huolestunut ja tai ahdistunut jostain asiasta. Pelkään aina että ihmiset juoruavat minusta pahaa. Ulospäin olen töissä aina iloinen ja positiivinen. Työkaverit monesti sanoneet että aina hymyilen. Monesti itken kun kävelen töihin tai töistä kotiin, en osaa oikein eritellä että miksi.

Mun veikkaus: sulla on pahat suunnilleen unohtuneet lapsuudentraumat jotka on suunnilleen integroitunut osaksi sun persoonallisuutta. Melkein sama juttu kuin ptsd paitsi että miljoona kertaa pahempi. Työkaverisi ovat sokeita tolloja jos he oikeasti luulevat että sinä olet onnellinen. Fiksut ihmiset näkevät kyllä jos oikeasti kärsit syvästi, niinkin syvästi että et edes itse tajua sitä. Ihmeellistä jos sinunlainen ihminen pärjää hoitotöissä, koska usein lapsuudentraumatisoituneet ovat melko hermoherkkiä ja herkästi stressaantuvia, kun taas hoitotöissä pitää useimmiten olla juurikin päinvastainen.

Vierailija kirjoitti:

Minä saan suurta nautintoa kivun tuottamisesta ihmisille. Se ei ole ongelma minulle. Se on ongelma potilailleni.

Minäkin tykkään sahata potilasta katki ja hakata vasaralla ihan sydämen kyllyydestä. Onneksi kirurgi saa käsitellään potilasta niin kuin haluaa.

Hoitoalalla tullut vastaan selkeästi sellaisia persoonallisuuksia joista näkyy selkeästi että ovat aivan väärässä paikassa.

Vierailija kirjoitti:

Mielisairaitten ei pitäisi työskennellä hoitoalalla ollenkaan. Mistä sitä tietää milloin päässä pimahtaa ja hoitajan raivo purkautuu viattomiin potilaisiin.

Muuten olet oikeassa, mutta tuskin väkivalta on se todennäköisin haittavaikutus.

Pimahtaminenkin on vähän väärään suuntaan ohjaava sanavalinta, jos päässä on pipi, niin kyllä se vaikutus on ennenkaikkea jatkuva.

Mun työkavereista 1/4 tunnustaa syövänsä adhd/masennys/nukahtamis/unilääkkeitä. Masennusta, ahdistusta, uniongelmaa. Yön aikana näistä puhutaan. Itse käytän masennuslääkettä nukahtamisongelmaan. Luku on käytännössä varmaan suurempi kuin 1/4, kaikki ei avaudu ongelmistaan.

T: Erikoissairaanhoidon vuodeosastolla työpaikka.

Ps. Tuntuu että suurella osalla valmistuneista nuorista on joku mielenterveysongelma. Esim viiltelyarvet näkyy viimeistään pukuhuoneessa

Vierailija kirjoitti:

Tulen vähän liiankin hyvin toimeen mt ja päihde asiakkaiden kanssa töissä, en ole kovinkaan päihdevastainen ja persoonaltani olen aika epävakaa. Olen alkanut epäillä onko itselläni kaksisuuntainen :/

Olen huomannut että ne joilla on itsellä päihde ym ongelmia tulevat toimeen hyvin potilaiden kanssa nuoriso- ja päihdepuolella.

Olen lähihoitaja ja nyt opiskelen sairaanhoitajaksi. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on itselläni. Kohtuullisesti olen jaksanut, välillä toki vaikeampia kausia. Niin ja menneisyydessä sairastettu keskivaikea masennus. En ole työkavereille, enkä myöskään opiskelukavereille kertonut.

Vierailija kirjoitti:

Minä saan suurta nautintoa kivun tuottamisesta ihmisille. Se ei ole ongelma minulle. Se on ongelma potilailleni.

T. Hammaslääkäri?