Mies vahvasti uskossa, kannattaako seurustelu?

Vierailija kirjoitti:

Hassu kysymys. Eikö sen seurustelun eli tutustumisen tarkoitus ole nimenomaan osoittaa, voisiko teistä tulla pari?

Hassu kommentti. Tapailuvaihe on se, jossa tutustutaan. Seurustelu on jo astetta vakavampaa ja tuo jo mukanaan sitoumuksia. Siitä irtautuminen on jo paljon vaikeampaa, kuin tapailuvaiheesta,  ainakin jos vastapuoli heittäytyy hankalaksi.

Itselläni on huonoja kokemuksia uskovaisista. Tietysti näitä ei voi yleistää kaikkiin, mutta kaikilla uskovaisilla kavereilla ilmeni ainakin jotain seuraavista: konservatiivisuus, ajattelun jäykkyys, kliseisiin ja vanhoihin  ajattelumalleihin tukeutuminen, käännytysyritykset tai ainakin uskonnon tunkeminen keskustelussa välillä sinne sun tänne... En oikein suhteessa tällaista jaksaisi. Mutta kysymyshän ei koskenut sitä, mitä minä jaksan... Vaikea sanoa, kannattaako ap:n jatkaa. Sehän riippuu ihan siitä, miten hyvin uskovaisen miehen arvomaailma ja ajattelutapaa osuu yksin ap:n ajattelun kanssa.

Riippuu tietysti siitäkin, onko kokenut jonkin uskonnollisen herätyksen tai kuuluuko johonkin herätyskristilliseen seurakuntaan tai jopa lahkoon - se on ihan eri asia kuin joku perusluterilainen "uskon kyllä että joku jumala on". Kokemukseni mukaan pahimpia ovat lahkot, herätysliikkeet ja dramaattisen uskoontulon kokeneet. Usein myös luterilaisen seurakunnan aktiivit - yhdestä kaveristani tuli todella rasittava hihhuli, kun alkoi hengailla seurakunnassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassu kysymys. Eikö sen seurustelun eli tutustumisen tarkoitus ole nimenomaan osoittaa, voisiko teistä tulla pari?

Hassu kommentti. Tapailuvaihe on se, jossa tutustutaan. Seurustelu on jo astetta vakavampaa ja tuo jo mukanaan sitoumuksia. Siitä irtautuminen on jo paljon vaikeampaa, kuin tapailuvaiheesta,  ainakin jos vastapuoli heittäytyy hankalaksi.

No, jos vastapuoli heittäytyy hankalaksi, sen voi tehdä vaikka tapailuvaiheessa, ja kyllähän jotkut vainoavat ihan tuntemattomiakin....

Itse sanoisin, että tapailu on tutustumista, seurustelu on se vaihe, joka seuraa, jos kiinnostutaan ja ihastutaan. Seurustelu on toki tapailua "vakavampaa", mutta ei siinä nyt mielestäni kovin kummoisia sitoumuksia ole. Lähinnä tunnepuolen sitoutuminen, mutta kyllähän moni seurustelee, vaikkei olisi mitenkään rakastunutkaan. Jos ei-romanttisiin suhteisiin vertaisi, niin tapailu vertautuisi etäisempään kaveruuteen ja seurustelu ystävyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Mies on siis kristitty, eikö uskovainen tarkoita yleensä siis kristittyä? Ja siis haluan sitä miestä ja se mua! Ei oo tuntunut vielä haittaavan uskovaisuus. Pelkään vaan, että kun ensihuuma haihtuu, tulee ongelmia vastaan. Ja toivon siis kommentteja, jos teillä on kokemusta, en mitään yleistasoista "enpä usko" -shaibaa!

ap

Pidän omituisena että mies joka on uskossa ja haluaa seurata Jumalan tahtoa haluaisi parisuhteen ei-uskovaisen kanssa koska se lisää lopulta skismaa suhteessa kun toinen ei jaa samoja arvoja ja uskoa Jumalaan ja hänen tahtoon. Jos on vaan ns tapa uskovainen (käy kirkossa jne ja ulkoisesti on harras uskovainen muttei ole lähellä Jumalaa) niin toki silloin ei edes välitä siitä ettei kumppani ole uskovainen. En siis tuomitse, vaan ihmettelen.

Vierailija kirjoitti:

Mies on siis kristitty, eikö uskovainen tarkoita yleensä siis kristittyä? Ja siis haluan sitä miestä ja se mua! Ei oo tuntunut vielä haittaavan uskovaisuus. Pelkään vaan, että kun ensihuuma haihtuu, tulee ongelmia vastaan. Ja toivon siis kommentteja, jos teillä on kokemusta, en mitään yleistasoista "enpä usko" -shaibaa!

ap

Mikä uskonto - luterilaisuus vai joku herätysliike? Jos kerran olette noin vahvasti ihastuneita, niin hulluahan se olisi tässä vaiheessa lopettaakaan. Ongelmia voi toki tulla vastaan, mutta ne ovat sitten sen luokan elämänarvojen yhteentörmäyksiä, että jos ne oikeasti ovat ongelmia, ne kyllä saavat ihastuksen laantumaan.

Vaikka tuossa itse kirjoitin huonoista kokemuksistani uskovaisten kanssa, niin silti kehotan katsomaan, miten teillä sujuu. Eli jos hyvältä tuntuu, tottakai kannattaa jatkaa seurustelua. Toki elämänarvoihin yms liittyviä keskusteluja kannattaa käydä. Kyllähän sekin sitten näyttää teille sen, miten vahvasti sovitte yhteen.

Olen ollut naimisissa 12 vuotta helluntailaisen kristityn kanssa. Olen itse agnostikko. Ei tämä meille ainakaan mikään ongelma ole. Toki, miehelle ajoittain tulee pieniä käännytyskohtauksia kun ajattelee oman vaimonsa kärisevän h*lvetin tulissa jos kuolee, mutta otan ne aina huumorilla vaan, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Äkkiä se kyllästyy ja luovuttaa.

Olen usein miettinyt miksi meidän homma toimii niin hyvin hyvin erilaisista maailmankatsomuksista riippumatta. Tämä kuulostaa omahyväiseltä, mutta luulen että se johtuu siitä että olen merkittävästi älykkäämpi kuin mies. Pystyn ymmärtämään hänen maailmankuvansa perusoletukset ja -uskomukset ja niistä kumpuavan kokonaismaailmankuvan, jopa keskustelemaan hänen viitekehyksestään lähtien (vaikken itse uskokaan siihen). En koe asiasta mitään uhkaa itselleni ja omalle maailmankatsomukselleni. Ja tiedän että jos siihen menee, mies ei pärjää väittelyssä näistä asioista ollenkaan. Ei se viitsi juuri edes yrittää sen takia, se on jo kokeiltu ettei hän saa rationaalisesti perusteltua minulle uskomuksiaan. 

Itse koen myös tavallaan uskonnolliset uskomukset ja kokemukset hyvin kiehtoviksi. Haluaisin itsekin kokea sellaisia, kadehdin niitä jotka kokee tavallaan. En missään nimessä siis suhtaudu kielteisesti, vaikken uskokaan niiden olevan yliluonnollista alkuperää.

Oma kokemukseni uskovaisesta miehestä oli se, että arvot hänellä oli lopulta aika pinnalliset, ja tuntui, että ajatteluun oli pienestä pitäen ujutettu pieniä kaavoja.

Tulimme hyvin juttuun, mutta välillä keskusteluissa tuli häiritseviä tekijöitä, esim jos perustelin jotain asiaa evoluution kannalta :D Itse en pystynyt elämään ihmisen kanssa, jolla maailmankuva poikkeaa niin radikaalisti.

Lapsen kasvattaminen uskovaisen kanssa voisi herättää aika ristiriitaisia tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut naimisissa 12 vuotta helluntailaisen kristityn kanssa. Olen itse agnostikko. Ei tämä meille ainakaan mikään ongelma ole. Toki, miehelle ajoittain tulee pieniä käännytyskohtauksia kun ajattelee oman vaimonsa kärisevän h*lvetin tulissa jos kuolee, mutta otan ne aina huumorilla vaan, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Äkkiä se kyllästyy ja luovuttaa.

Olen usein miettinyt miksi meidän homma toimii niin hyvin hyvin erilaisista maailmankatsomuksista riippumatta. Tämä kuulostaa omahyväiseltä, mutta luulen että se johtuu siitä että olen merkittävästi älykkäämpi kuin mies. Pystyn ymmärtämään hänen maailmankuvansa perusoletukset ja -uskomukset ja niistä kumpuavan kokonaismaailmankuvan, jopa keskustelemaan hänen viitekehyksestään lähtien (vaikken itse uskokaan siihen). En koe asiasta mitään uhkaa itselleni ja omalle maailmankatsomukselleni. Ja tiedän että jos siihen menee, mies ei pärjää väittelyssä näistä asioista ollenkaan. Ei se viitsi juuri edes yrittää sen takia, se on jo kokeiltu ettei hän saa rationaalisesti perusteltua minulle uskomuksiaan. 

Itse koen myös tavallaan uskonnolliset uskomukset ja kokemukset hyvin kiehtoviksi. Haluaisin itsekin kokea sellaisia, kadehdin niitä jotka kokee tavallaan. En missään nimessä siis suhtaudu kielteisesti, vaikken uskokaan niiden olevan yliluonnollista alkuperää.

Olen myös ajoittain huomannyt, olevani miestä älykkäämpi, vaikka hän on minua selvästi lukeneempi, ja meillä uskonnolliset keskustelut ovat olleet pitkälti omien ajatusten esittelemistä ja toisen ajatusten kuuntelemista niitä juurikaan arvostelematta. En kuitenkaan vielä osaa sanoa käytännön puolista mitään, jos joskus vaikka päädymme asumaan yhdessä tai hankkimaan lapsia, kuinka nämä asiat toimivat, ja saammeko sovittua esimerkiksi lasten kasvatuksesta sopuisasti. Mutta nämä eivät ole tämän hetken murheita. Kiitos vastauksestasi!

ap

Ongelmia tulee, itse edellytän suunnilleen samaa uskonnollisuutta tai sen puutetta puolisolta kuin mikä itselläni on.

Nyt mies voi sanoa mitä vaan, myöhemmin voi olla ihan eri mieltä asioista, kun suhde on vakiintunut ja saanut sinut nalkkiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tapaillut miestä, joka on vahvasti uskossa. En itse ole uskovainen, mutta miehen mukaan se ei haittaa. Voiko juttu toimia? Olen kyllä ihastunut.

N24

Riippumatta uskonnosta, älä edes harkitse. Aivopesua muodossa tai toisessa on luvassa ennenpitkää, se on väistämätön fakta, jos kerran hihhulista on kyse ja onhan siitä, kun kerran usko mielikuvitusolentoihin on vahva.

Nojaa, olen itse miespuoleinen ateisti mutta vedän jostain syystä puoleeni hipahtavia, ehkä vähän "hihhuliksi"kin kuvailtavia naisia. Olen seurustellut sekä wicca juttuihin uskovan naisen kanssa joka harrasti mm. henkimaailman kanssa kommunikointia ja teki tarot ennustuksia, että meditaatiosta ja buddhismista kiinostuneen naisen kanssa joka kävi hiljaisuus-retriiteillä ja uskoi sielunvaellukseen.

Nuo molemmat suhteet loppuivat ihan muista syistä enkä kokenut "mielikuvitushahmoihin uskomista" ongelmana kun arvomaailmat muutoin kohtasivat. Eli en nyt ihan tuon perusteella vielä tuomitsisi, parhaimillaan suhteessa syntyy hyviä keskusteluja jos molemmat osaavat olla avoimin mielin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tapaillut miestä, joka on vahvasti uskossa. En itse ole uskovainen, mutta miehen mukaan se ei haittaa. Voiko juttu toimia? Olen kyllä ihastunut.

N24

Riippumatta uskonnosta, älä edes harkitse. Aivopesua muodossa tai toisessa on luvassa ennenpitkää, se on väistämätön fakta, jos kerran hihhulista on kyse ja onhan siitä, kun kerran usko mielikuvitusolentoihin on vahva.

Voi hyvää päivää taas! Olen uskovainen, enkä tosiaankaan tunne minkäänlaista tarvetta kenenkään aivopesuun.

Usko ei edes ole asia joka lähtee ihmisestä. Yksin Jumala voi saada ihmisen uskoon, ihmisjärjelle usko on vieras asia.

En leikkisi tällaisilla asioilla. En sekaantuisi siis uskikseen.

T. Tieteellisen maailmankuvan omaava

Vierailija kirjoitti:

Ei toimi. Vahva uskossaolo tuo mukanaan kahlitsevia ajattelutapoja, jotka ulottuvat itsen lisäksi myös läheisiin. Lisäksi tuollainen voimakas uskontunne, sen julistaminen avoimesti, liippaa aika läheltä mielenterveysongelmia.

Aivan ihme luuloja. En minä ainakaan uskoa julista. Enkä kahlitse omaa enkä muiden elämää.

Sekoitat uskon ja uskonnon nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut naimisissa 12 vuotta helluntailaisen kristityn kanssa. Olen itse agnostikko. Ei tämä meille ainakaan mikään ongelma ole. Toki, miehelle ajoittain tulee pieniä käännytyskohtauksia kun ajattelee oman vaimonsa kärisevän h*lvetin tulissa jos kuolee, mutta otan ne aina huumorilla vaan, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Äkkiä se kyllästyy ja luovuttaa.

Olen usein miettinyt miksi meidän homma toimii niin hyvin hyvin erilaisista maailmankatsomuksista riippumatta. Tämä kuulostaa omahyväiseltä, mutta luulen että se johtuu siitä että olen merkittävästi älykkäämpi kuin mies. Pystyn ymmärtämään hänen maailmankuvansa perusoletukset ja -uskomukset ja niistä kumpuavan kokonaismaailmankuvan, jopa keskustelemaan hänen viitekehyksestään lähtien (vaikken itse uskokaan siihen). En koe asiasta mitään uhkaa itselleni ja omalle maailmankatsomukselleni. Ja tiedän että jos siihen menee, mies ei pärjää väittelyssä näistä asioista ollenkaan. Ei se viitsi juuri edes yrittää sen takia, se on jo kokeiltu ettei hän saa rationaalisesti perusteltua minulle uskomuksiaan. 

Itse koen myös tavallaan uskonnolliset uskomukset ja kokemukset hyvin kiehtoviksi. Haluaisin itsekin kokea sellaisia, kadehdin niitä jotka kokee tavallaan. En missään nimessä siis suhtaudu kielteisesti, vaikken uskokaan niiden olevan yliluonnollista alkuperää.

Olen myös ajoittain huomannyt, olevani miestä älykkäämpi, vaikka hän on minua selvästi lukeneempi, ja meillä uskonnolliset keskustelut ovat olleet pitkälti omien ajatusten esittelemistä ja toisen ajatusten kuuntelemista niitä juurikaan arvostelematta. En kuitenkaan vielä osaa sanoa käytännön puolista mitään, jos joskus vaikka päädymme asumaan yhdessä tai hankkimaan lapsia, kuinka nämä asiat toimivat, ja saammeko sovittua esimerkiksi lasten kasvatuksesta sopuisasti. Mutta nämä eivät ole tämän hetken murheita. Kiitos vastauksestasi!

ap

Itse en varmaan olisi alkanut suhteeseen jos lapsia olisi ollut suunnitelmissa. Mutta minä olen aina ollut sitä mieltä etten halua lapsia ja miehelle  tämä oli ok. On myöhemmin paljastunut, että jopa ilahtui siitä, koska haaveili että tulen vielä uskoon ja sitten voidaan lähteä yhdessä vaikka lähetystyöhön Afrikkaan :D 

Vierailija kirjoitti:

Aluksi voi hetken toimia. Hyvin pian alkaa käännyttämisesi. Jos et käänny uskoon, niin alkavat mitä moninaisemmat ongelmat. Että päätä itse. Tulet uskoon tai suhde ei kanna.

Ihmistä ei voi käännyttää uskoon, usko on Jumalan työtä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut naimisissa 12 vuotta helluntailaisen kristityn kanssa. Olen itse agnostikko. Ei tämä meille ainakaan mikään ongelma ole. Toki, miehelle ajoittain tulee pieniä käännytyskohtauksia kun ajattelee oman vaimonsa kärisevän h*lvetin tulissa jos kuolee, mutta otan ne aina huumorilla vaan, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Äkkiä se kyllästyy ja luovuttaa.

Olen usein miettinyt miksi meidän homma toimii niin hyvin hyvin erilaisista maailmankatsomuksista riippumatta. Tämä kuulostaa omahyväiseltä, mutta luulen että se johtuu siitä että olen merkittävästi älykkäämpi kuin mies. Pystyn ymmärtämään hänen maailmankuvansa perusoletukset ja -uskomukset ja niistä kumpuavan kokonaismaailmankuvan, jopa keskustelemaan hänen viitekehyksestään lähtien (vaikken itse uskokaan siihen). En koe asiasta mitään uhkaa itselleni ja omalle maailmankatsomukselleni. Ja tiedän että jos siihen menee, mies ei pärjää väittelyssä näistä asioista ollenkaan. Ei se viitsi juuri edes yrittää sen takia, se on jo kokeiltu ettei hän saa rationaalisesti perusteltua minulle uskomuksiaan. 

Itse koen myös tavallaan uskonnolliset uskomukset ja kokemukset hyvin kiehtoviksi. Haluaisin itsekin kokea sellaisia, kadehdin niitä jotka kokee tavallaan. En missään nimessä siis suhtaudu kielteisesti, vaikken uskokaan niiden olevan yliluonnollista alkuperää.

Olen myös ajoittain huomannyt, olevani miestä älykkäämpi, vaikka hän on minua selvästi lukeneempi, ja meillä uskonnolliset keskustelut ovat olleet pitkälti omien ajatusten esittelemistä ja toisen ajatusten kuuntelemista niitä juurikaan arvostelematta. En kuitenkaan vielä osaa sanoa käytännön puolista mitään, jos joskus vaikka päädymme asumaan yhdessä tai hankkimaan lapsia, kuinka nämä asiat toimivat, ja saammeko sovittua esimerkiksi lasten kasvatuksesta sopuisasti. Mutta nämä eivät ole tämän hetken murheita. Kiitos vastauksestasi!

ap

Kyllä niitä käytännön juttujakin pitää jo seurustelun aikana miettiä. Siitä niitä ongelmia tulee, jos ei lainkaan ole puhuttu esim. lasten uskontokasvatuksesta ennen kuin lapsi on jo vähintäänkin tulossa.

Vierailija kirjoitti:

Kuin muunkin mielisairaan kanssa. Tosin yleensä muut hullut eivät ala vaatia muitakin hulluiksi.

Usko ei ole hulluutta, vaikka se maailman silmissä siltä näyttää.

Ketään ei voi eikä pidä vaatia uskoon.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut naimisissa 12 vuotta helluntailaisen kristityn kanssa. Olen itse agnostikko. Ei tämä meille ainakaan mikään ongelma ole. Toki, miehelle ajoittain tulee pieniä käännytyskohtauksia kun ajattelee oman vaimonsa kärisevän h*lvetin tulissa jos kuolee, mutta otan ne aina huumorilla vaan, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Äkkiä se kyllästyy ja luovuttaa.

Olen usein miettinyt miksi meidän homma toimii niin hyvin hyvin erilaisista maailmankatsomuksista riippumatta. Tämä kuulostaa omahyväiseltä, mutta luulen että se johtuu siitä että olen merkittävästi älykkäämpi kuin mies. Pystyn ymmärtämään hänen maailmankuvansa perusoletukset ja -uskomukset ja niistä kumpuavan kokonaismaailmankuvan, jopa keskustelemaan hänen viitekehyksestään lähtien (vaikken itse uskokaan siihen). En koe asiasta mitään uhkaa itselleni ja omalle maailmankatsomukselleni. Ja tiedän että jos siihen menee, mies ei pärjää väittelyssä näistä asioista ollenkaan. Ei se viitsi juuri edes yrittää sen takia, se on jo kokeiltu ettei hän saa rationaalisesti perusteltua minulle uskomuksiaan. 

Itse koen myös tavallaan uskonnolliset uskomukset ja kokemukset hyvin kiehtoviksi. Haluaisin itsekin kokea sellaisia, kadehdin niitä jotka kokee tavallaan. En missään nimessä siis suhtaudu kielteisesti, vaikken uskokaan niiden olevan yliluonnollista alkuperää.

Mutta eikö juuri se, että puoliso on merkittävästi vähemmän älykäs tuo jo mutkia matkaan? Tai ainakin mulle toisi. Mun on myös hirveän vaikeeta ajatella olevani ihmisen kanssa joka uskoo esim luomiskertomukseen.

Ei jos et itse ole.

Varo vain, saattaa olla pate tiaisen tyyppinen mies liikentessä.