Mikä on elämäsi raskain tapahtuma?

Poikani lapsuus ja varsinkin kouluaika. 

Äidin kuoleminen jäädessään junan alle.

Muutama raskas asia nousee päällimmäisenä mieleen, kovimmat oli aviomiehen veljen kuolema ja oman veljen tapaturmainen kuolema, lisäksi avioeron jälkeen itseni hyväksyminen sekä tunteiden käsittely, kun ex mies kolusi tuttavapiirissä naisia heti eron jälkeen. Myös lapsuudessa pitkäaikainen koulukiusaaminen.

Tyttären itsemurha. Joka hetki on häntä ikävä. 

Nainen antanut panna Meni viagrat hukkaan

Varmaan raskain aika elämässä oli kun molemmat vanhemmat sairastui syöpään ja jäin ero myötä lapsen kanssa yksin siinä samalla. Meillä suvussa niin paljon tuota syöpää että jotenkin kasvatin siitä peikon itselleni ja mielenterveys alkoi horjua. Ahdistuin, kyttäsin oireita. Pitkä tie pari vuotta lääkitystä ja terapiaa. Viimeisen vuoden on ollut nyt hyvä olla. Toisaalta raskaita tapahtumia elämässä O ollut, läheisen itsemurhaa yms mutta tuo oli niin pitkä ajanjakso milloin olin itse täysin hukassa enkö hallinnut omaa elämää

Se kun kuulin että miehelläni oli ollut pitkä seksisuhde pomoni hyvän ystävän kanssa kun vielä olimme naimisissa. Pomoni kiusasi minua töissä monellakin tapaa, suorastaan vihasi, eikä ollut yhtään empaattinen vaikka minulla oli samaan aikaan menossa avioero ja äitini sairastui syöpään ym. ja oli täysin yksin lasteni kanssa. Myöhemmin selvisi syy tähän pomoni ikävään tapaan kohdella minua ja se oli siis se että ex-mieheni jatkoi tätä pomoni ystävän tapailua seksin merkeissä. Se kaikki häpeä mitä jouduin kestämään töissä oli ihan hirveää, tottakai ihmiset juorusivat kun ex facebookissakin kirjoitteli pomoni seinälle... Olin tosi masentunut ja kusetettu ja nolotti joka hetki, vaikka en itse ollut tehnyt mitään väärää. Mutta ajatus siitä että pomoni tiesi kaikki yksityisasiani oli ihan liikaa. Tästä on muutama vuosi aikaa mutta edelleen olen masentunut. Pomona onneksi nyt eri henkilö.

Isän kuolema, työuupumus, kissan kuolema.

Perus- ja ammattikoulu - 12-vuotinen hemmetti.

Vierailija kirjoitti:

Kun palstakommentointi klo 23 jälkeen suljettiin.

Mulla on toi sama.

Avioero tilanteessa, jossa olin juuri jäänyt työttömäksi, äiti sairastunut syöpään, isä sairauteen, josta ei vuoteen saatu selvää mikä on, 60v mies ei jaksanut kävellä hengästymättä kuin 10m.

Mies siis yhtenä päivänä sanoi, että lähtee, tilanteessa, jossa kaikkein eniten olisin tarvinnut tukea. Tapasi teini-ikäisiä lapsiamme ensimmäisen kerran puoli vuotta lähtönsä jälkeen eli jäin täysin yksin kolmen teinin kanssa.

Parista seuraavasta vuodesta muistan vain, että ajattelin ovat muutkin selvinneet, et mene pöydän alle kyyhöttämään, jostain syystä päässäni oli ajatus että peli on menetetty jos konkreettisesti käperryn pöydän alle itkemään.

Onneksi oli ystäviä, ovat vieläkin 10v myöhemmin eli eivät hukkuneet kyyneliini.

Äiti parani, isäkin eli vielä muutaman vuoden diagnoosin jälkeen, tuon kahden ensimmäisen vuoden aikana opiskelin lisää ja sain entistä paremman työn.

Kun 3v myöhemmin esikoinen täytti 18v itkin onnesta kuinka he... tin vahva olen, kuinka ihanat lapset, työ ja ystävät minulla on, isäkin vielä silloin sinnitteli.

Isäni katosi, ruumis löytyi puoli vuotta myöhemmin joesta.

Neliraaja halvaantuminen 30.senä .

Kun taujaa että se oli siinä sitten loppuelämä tuolissa toisten riesana .

20 vuotta kestänyt tää painajainen

Parhaan ystävän äkillinen kuolema.