Koko elämän kestävä erilaisuuden ja yksinäisyyden tunne

Millanen lapsuus sulla oli?1

Kaikille meille on samanlaista se, että tunnetaan olevansa erilaisia. Osalla se tunne vain vahvistuu koko ajan, ja sitten pudotaan yhteiskunnan ulkopuolelle.

Lapsuus oli tavallinen. Selväksi tehtiin aina, että hiljaisuuteni oli ongelma ja olisi pitänyt olla erilainen kelvatakseen. Onhan siitä aikuisenakin kuullut. Nykyään tunnen olevani myös jollain muulla tavalla outo tai kummajainen, vaikea selittää. Kuin ihmiset näkisivät sen heti kun vaan katsovat minuun, kuin huonommuuteni/outouteni huokuisi ulos. Olen yleensä huoliteltu ja siisti, en siis ulkonäöltäni poikkeava tai mitään. Olenko vainoharhainen? Tämä on viime aikoina pahentunut.

Ap

Kuulostaa hyvinkin tutulta. Olen sisarussarjani nuorin, joten minua on lapsuudenperheessä pidetty koko ikäni tyhmänä, joka ei mistään mitään ymmärrä. Luulin oikeasti olevani tyhmä ja vetäydyin koulussakin yksinäisyyteen, koska en halunnut muiden näkevän sitä. Samalla kuitenkin leimauduin siksi "oudoksi tyypiksi, joka on aina vaan yksin".

Avain muutokseen oli siinä, että aloin aktiivisesti muuttaa omaa ajatteluani. Se ei ollut ihan helppoa ja nopeaa, mutta näin neljän vuoden jälkeen huomaan muutoksen olleen iso. Toinen tärkeä juttu oli se, että etsiydyin sellaisten ihmisten seuraan, jotka hyväksyivät minut ja joiden kanssa saatoin aikaa myöten rentoutua.

Omien ajatusmallien muuttaminen ottaa aikansa ja vaivansa, mutta se kannattaa. Siinä joutuu kohtaamaan myös omat heikkoutensa, mutta se kannattaa. Niitä on paljon helpompi käsitellä, kun hyväksyy ne. Ennenkaikkea kannattaa kuitenkin etsiä itsestään pienimmätkin hyvät asiat ja tehdä ne itselleen tiettäviksi. Saat myös olla vetäytyvät ja viihtyä omassa rauhassasi, mutta koeta pienin askelin myös rikkoa sitä "kuplaa". Tarkkaile ihmisiä, niin löydät sellaisen jonka seurassa voit olla rennommin. Kyllä se siitä, minä onnistuin niin sinäkin onnistut.

Fobioiden tiimoilta jokin terapia tai muu keskusteluapu voisi olla ehkä hyväksi. Sanoisin myös, että älä harrasta seksiä tai tapailuja jos ne eivät tunnu hyviltä.

Jep. Täällä 55v kummajainen. En tykkää käydä baareissa enkä juo alkoholia (en kuitenkaan ole absolutisti). Minulla ei ole ystäviä eikä porukoita, johon kuulua.

Olen ujo ja sen takia olen useinkin kuullut olevani ylpeä/ylimielinen, vaikka olen maailman empaattisin ihminen.

Olen vähän samanlainen.. lapsena minulla oli kavereita mutta usein oli vaikea sopeutua suuriin joukkoihin. Ikätovereiden kanssa en juuri tullut toimeen. Heti tyrmättiin kun olin vähän erilainen. Asuin pienellä paikkakunnalla missä ei olisi saanut olla erilainen.. jotenkin minua alettiin hirveästi paheksua ja syrjiä enkä onnistunut pääsemään pois tuosta ansasta..Heti täysi ikäisenä muutin pois ja uudella paikkakunnalla vähän helpotti. On kavereita muutamia..lapsuudesta ei yhtään jäänyt eikä nuoruudesta.. välit perheeseen ja sukuun on huonot..minuun ei haluta pitää yhteyttä. Usein jos minusta puhutaan niin jotain pahaa selän takana. Pidetään jotenkin laiskana ja lapsellisena. Tavallaan mitä teenkin niin se tuomitaan.

Joskus minua on haukuttu valehtelijaksi kun kerron vaikka ulkomaanmatkoista. En myöskään ole ikinä seurustellut vain lyhyitä juttuja on ollut. Tuntuu ettei edes jaksa yrittää..niin paljon on haukuttu ja sanottu että kyllähän tuo nyt paremman puutteessa kelpaa. Teini iässä tää oli pahimmillaan..kukaan ei halunnut olla tekemisissä ja suurin osa vain sieti kun on pakko.

Tässäpä aihe, jota olen viime aikoina miettinyt. En tosin koe olevani noin arvoton, mutta ulkopuolinen kyllä. Lapsena ja nuorena minulla oli kavereita joo, mutta en oikein koskaan kuulunut mihinkään porukkaan ja tavallaan ”unohdin” helposti. Mikään kaveriporukka ei ole säilynyt aikuisuuteen. Nyt aikuisena koen edelleen olevani jotenkin ulkopuolinen ja ei hyväksytty. Minulla on vain muutama ystävä, en näe heitä kovin usein. Vanhojen ystävien kanssa saatan joskus viestitellä. Koen että ulkopuolelle ja tavallaan unohdun helposti. Olen joutunut aina olemaan itse aktiivinen yhteyden pitäjä. Muuten ne jää. Joskus harmittaa, kun ei ole sellasta kaveripiiriä jotka järkkää kaiken maailman babyshowereita ja polttareita..

Kasvuympäristöämme emme voi valita ja valitettavasti se joidenkin kohdalla on huono ja kasaa vaikeita ongelmia. Jos et lapsena saa osaksesi hyväksyntää, sinulle jää tunne että sinussa on jotain vikaa, et kelpaa.

Oikeasti muut ihmiset eivät näin ajattele, erilaisuus ihmisissä on rikkaus. Jokainen on omana itsenään ihana ja arvokas.

Jos jäät itse ajattelemaan itsestäsi latistaen ja tuomiten kuten vanhempasi tekivät, kannat huonouden tunnetta läpi elämäsi. Opettele puhumaan itsestäsi kauniisti, kannustavasti ja ymmärtäen! Näe oma hyvyytesi ja hienoutesi, ole ylpeä persoonastasi! Ammattikasvattajana voin vakuuttaa että jokaisessa ihmisessä on hyvät puolensa. Täydellinen ei ole yksikään meistä. Tiedät kyllä itsestäsi, mitä osaat ja missä olet hyvä. Ole siitä ylpeä ja kiitä ja ihaile itseäsi. Kun ihminen viihtyy "omissa nahoissaan", hyvä olo säteilee muillekin ihmisille ja saa heidät pitämään itsestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Kasvuympäristöämme emme voi valita ja valitettavasti se joidenkin kohdalla on huono ja kasaa vaikeita ongelmia. Jos et lapsena saa osaksesi hyväksyntää, sinulle jää tunne että sinussa on jotain vikaa, et kelpaa.

Oikeasti muut ihmiset eivät näin ajattele, erilaisuus ihmisissä on rikkaus. Jokainen on omana itsenään ihana ja arvokas.

Jos jäät itse ajattelemaan itsestäsi latistaen ja tuomiten kuten vanhempasi tekivät, kannat huonouden tunnetta läpi elämäsi. Opettele puhumaan itsestäsi kauniisti, kannustavasti ja ymmärtäen! Näe oma hyvyytesi ja hienoutesi, ole ylpeä persoonastasi! Ammattikasvattajana voin vakuuttaa että jokaisessa ihmisessä on hyvät puolensa. Täydellinen ei ole yksikään meistä. Tiedät kyllä itsestäsi, mitä osaat ja missä olet hyvä. Ole siitä ylpeä ja kiitä ja ihaile itseäsi. Kun ihminen viihtyy "omissa nahoissaan", hyvä olo säteilee muillekin ihmisille ja saa heidät pitämään itsestäsi.

Onhan se varmasti näinkin. Olen tuo 7. vastaaja. Mietin vain, että mistä tuo johtuu että tavallaan unohtuu eikä oteta porukkaan?

Ja onhan monia ihmisiä, jotka olevat todella huonoista oloista ja silti ovat todella pidettyjä ja heillä on paljon ystäviä.

Tuttuja fiiliksiä. Olen harkinnut terapiaa useaan otteeseen, mutta en ole vielä päätynyt sitä aloittamaan. Tuntuu siltä, että sisälläni on jotain rikki enkä tiedä, onko sitä edes mahdollista korjata. Ketju ilmestyi kyllä kuin tilauksesta, sillä mietin juuri näitä ketjussa käsiteltyä asioita, kun kävelin harrastuksesta kotiin muutama tunti sitten.

M31

Ihmettelen tuota erilaisuuden kokemusta, että joku on omasta mielestään kummajainen. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen tuota erilaisuuden kokemusta, että joku on omasta mielestään kummajainen. 

Siinä on ehkä pohjimmiltaan kokemus siitä, ettei ole koskaan tullut ymmärretyksi ja nähdyksi omana itsenään.

Vilkaiskaa estyneen persoonallisuushäiriön kriteerit jos sopis.

Mä oon aina ollut sosiaalinen ja nopeasti saan kavereita uudessa koulussa, mutta töissä oon yleensä jäänyt aika yksin. Sosiaalisuudesta huolimatta mua on aina pidetty outona. Minullakaan ei ole säilynyt yksikään kaveriporukka aikuisuuteen, vaikka niitä on ollut useampia, aika tiiviitäkin. Ne pitää keskenään yhteyttä mutta minä olen aina pudonnut matkasta kun oikeastaan mitään syvempää yhteyttä ei ole ollut kavereihin, mun harrastukset ja intohimot on ollu aina aika erilaiset. Yksi kaveri on säilynyt lapsuudesta, me ollaan tosi erilaisia kiinnostuksenkohteiden mukaan mutta jonkinlainen luonteen samanlaisuus pitää meidät yhdessä. Vaikkei oltais nähty pitkään aikaan niin tuntuu niinku eilen ois nähny.

En kaipaa kovin paljoa seuraa, haluan olla aika paljon yksin. Että kai voisi sanoa että olen valinnut tämän yksin olemisen. Edelleen kaikki pitää mua omituisena kun oon vaan oma itteni, se aiheuttaa ongelmia töissä kun esitän jotain mitä en ole koska haluan kuulua joukkoon, edes joskus.

Vierailija kirjoitti:

Jep. Täällä 55v kummajainen. En tykkää käydä baareissa enkä juo alkoholia (en kuitenkaan ole absolutisti). Minulla ei ole ystäviä eikä porukoita, johon kuulua.

Olen ujo ja sen takia olen useinkin kuullut olevani ylpeä/ylimielinen, vaikka olen maailman empaattisin ihminen.

Näillä spekseillä olet empaattinen.....hmmmm...kenelle?

Hyvin tuttuja tuntemuksia. Jotenkin olen aina jäänyt ulkopuoliseksi. Nuorempana podin todella kovia sosiaalisten tilanteiden pelkoja, joiden vuoksi välttelinkin tiettyjä tilanteita. Opiskeluissa ja työelämässä olen usein alisuoriutunut. Seurustelusuhteita on ollut, mutta yleensä olen joutunut jollain tavalla hyväksikäytetyksi.

Itselläni on usein myö sama tunne. Olin lapsena ihan sosiaalinen sekä muutenkin viihdyin porukassa. Kuitenkin olin samalla myös aika ujokin sekä sellainen kiltti lapsi, joka ei tahtonut pahoittaa muiden mieltä. Silloin lapsena olikin monesti vaikeaa pitää puoliaan. Vanhempani olivat sellaisia vaativia minua kohtaan ja harvoin sain mitään kehuja. Muutenkin olisin tarvinnut enemmän kannustusta ja jonkinlaista keskustelua asiosta, mutta jäin omilleni jo silloin varsinkin vaikeassa tilanteissa. Myöhemmin muutimme ja jouduin sellaiseen kouluun missä porukka todella "kovaa" ja olisi pitänyt pärjätä siellä. No huomasivat heti, että olen kiltimpi ja silloin jo mietin mitä tästä oikein tulee. Aluksi kaikki menikin paremmin, mutta sitten kaksi sellaista nuorta joihin olin enemmän tutustunut vaihtoivat koulua ja lopulta huomasin kuinka alettiin kiusaamaan. Tämä johti sitten viimein siihen, että jäin ihan yksi uudessa koulussa ja jopa lukioonkin tuli näitä samoja tyyppejä ja olin silläkin sitten se "hiljainen outo" muiden silmissä ja monikaan ei halunnut tutustua. Todellisuudessa en silti olisi ollut edes mikään hiljainen jos vaan porukkaan olisin päässyt, mutta tästä ei tullut mitään. Sain sitten pari ystävää toisesta ryhmästä myöhemmin. Muistan silti sen ajan aika ikävänä ja muut usein pilkkasivat minua milloin mistäkin, tosin niin paria muutakin.

Tämä kaikki on jättynyt jälkiä ja edelleenkään minulla ei ole ystäviä. Olen ollut monia vuosia ihan yksin. Nykyisin on vaikeaa tutustua muihin ja luottaa. Tunnen monesti myös huomonmuutta sekä olen surullinen tästä kaikesta. Tiedän toisaalta olevani sellainen ihminen, joka kuitenkin haluaisi muiden seuraa ja tykkään ihmisistä. En vaan enää meinaa uskaltaa tutusta ja toisaalta elämä on mennyt niin, että vaikeaa saada ketään elämääni esim asuinpaikasta ja muista syistä johtuen. En tavallaan kuulu minnekään ja ole osa mitään. Mieleen on jäänyt se, kun olin koulussa yksin ja häpesin sitä paljon. Samalla monet pilkkasivat ja jos joku kiinnitti huomiota minuun niin se oli monesti jotain negatiivista asiaa koskevaa. Nyt tämä tilanne on tavallaan jäänyt päälle ja en tiedä osaanko enää kunnolla olla  muiden kanssa, kun olen ollut niin pitkään yksin. 

Mulla on ollut aina olen +30v. jo kuitnekin. Välillä nuorempana oli joitain kavereitakin, mutta niissäkin porukoissa olin just aina se varatyyppi jolle soitetaan ja kysytään jonnekin jos ne "paremmat"tyypit ei pääse. Kouluissa ym. jäin myös aina ulkopuolelle ja syrjityksi/kiusatuksi. Yksi syy varmasti köyhyys, ei ole ikinä ollut merkkivaatteita ym. ja ehkä huokuu sellainen häpeä senkin takia jo olemuksestani. En myöskään käytä alkoholia nykyään, sekin tuntuu yhä olevan suurikin ongelma joillekin ja esim. opiskelupiirreissä tuntui vahvistavan outolinnun leimaa sekin, ehkä nykyään hyväksytympää jo absolutismi? Nykyään en enää jaksaisi edes tuneka mihinkään porukoihin tai yhteisöihin, mutta toisaalta 24/7/365 yksinkin on aika raskasta yrittää elää näköjään. Viihdyn pitkiäkin aikoja yksinäni helposti, mutta olisi kiva jos olisi edes yksi ihminen maailmassa joka välittäisi olemassaolostani ja haluaisi aidosti olla  seurassani ja tietää kuulumisistani.

Huh, kun piti oikein nipistää itseään että tajusi olevansa hereillä ja että tuo ap.n teksti ei ole itse kirjoittamaani :-O    Voin sanoa että lähes sanasta sanaan sama, ei mitään lisättävää ja täysin samat fiilikset!

Ikuinen, paikasta ja seurasta -yhtä poikkeusta lukuunottamatta- riippumaton ulkopuolisuuden tunne seuraa kaikkialle.

Oon tuo 7. kommentoija. Itsekin koen olevani sosiaalinen sillä tavalla, että uskallan jutustella vieraiden ihmisten kanssa, tutustua jne., mutta jotenki vaikea tutustua kaveriasteelle tai että tuttavista tulis kavereita. Ja tosiaan ne jotenki jää ja itse koen olevani unohdettu.

Töissä en tykkää olla kahvitauolla pöydän ääressä jutustelemassa muiden kanssa, jotenki pelkää, et tulee ”tyrmätyksi” kun sanoo jotain tms.

N29