Nuoren miehen uusiutunut masennus, mitä ihmettä voisi tehdä? Oletko selättänyt masennuksen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mies ja kärsin masennuksesta 20-27 ikävuosien välillä. Lääkkeinä kokeiltiin mm citalopramia, cipralexia, sertraliinia, moklobemidia, agomelatiinia, venlafaksiinia, risperidonea, buspironia, bupropionia ja yksi uudempi ssri jonka nimi ei nyt muistu mieleen. Eli 10 eri lääkettä eikä mikään auttanut kunnolla.... paria noista en tosin pystynyt käyttämään sivuoireiden takia.

27 vuotiaan masennus meni oikein vakavaksi ja siitä pääsin yli agomelatiinin avulla joka oli viimeinen lääkkeeni. Eli voisi sanoa että täällä oli jonkinlaista pientä tehoa mutta ei kuitenkaan sellaista että selvästi olisi parantunut mieliala. Lopetin kuitenkin 3kk jälkeen lääkkeen hinnan takia.

Tämän jälkeen päätin ns "ryhdistäytyä". Kuulostaa kliseeltä mutta ihan oikeasti kyllästyin lääkkeisiin ja psykologeihin ja päätin vaan hyväksyä että elämä on paskaa. Unohdin ne nuoruuden haaveet hyvästä elämästä ja aloin mm tupakoimaan. Menin eteenpäin sellaisella asenteella että "antaa tulla vaan". Pikkuhiljaa aloin oppimaan käsittelemään vastoinkäymisiä vihan avulla ja muutuin vähän persoonaltani. Ja sen jälkeen kun 27 vuotiaana lopetin viimeisen lääkkeen, en ole enää tuntenut oloani masentuneeksi. Nyt siitä on jo 5 vuotta. En tiedä auttaako tupakka jotenkin hermoihini, voi olla että se oli paras masennuslääke. Enää en ole vihainen vaan oikeastaan tunnen että olen aikuistunut ja osaa käsitellä vastoinkäymisiä kuin aikuinen. Lääkityksen aika oli sellaista että siinä tavallaan lääkkeillä yritettiin suojata sitä lapsenomaista unelmaa elämästä ilman vastoinkäymisiä, väittäisin jopa että lääkkeet ja masennuksen hoito esti minua aikuistumasta.

Pitkä teksti mutta ehkä joku näkee tässä järkeä.

Tuo on mielenkiintoinen näkökulma masennuksen hoitoa ajatellen. Masentuuko jotkut ihan normaaleista aikuistumisen tuskista ja lääkkeillä tavallaan yritetään piilottaa nämä normaalit elämän realiteetit. Silloin ihminen ei tietenkään ikinä opi aikuiseksi.

Eivät lääkkeet piilota elämän realiteetteja mihinkään. Ihan samat asiat ihmisellä on edessään käytti hän lääkkeitä tai ei. Masennuslääkkeet eivät aiheuta mitään euforiaa tai humalatilaa, jonka taakse voisi piiloutua elämää. Useimmiten ihmisille aiheuttaa pikemminkin pettymystä se, että niiden vaikutus ei ole oikein mikään aluksi. Vasta vähitellen voi huomata mielialassa pieniä muutoksia parempaan. Siksi lääkkeitä ei tarvitse pelätä sellaisena peikkona, että ne muuttaisivat ihmisen zombiksi, mutta niiden varaan ei voi myös laskea sitä, että heti alkaisi tuntua paremmalta, kun aloittaa lääkityksen.

Vierailija kirjoitti:

Olen mies ja kärsin masennuksesta 20-27 ikävuosien välillä. Lääkkeinä kokeiltiin mm citalopramia, cipralexia, sertraliinia, moklobemidia, agomelatiinia, venlafaksiinia, risperidonea, buspironia, bupropionia ja yksi uudempi ssri jonka nimi ei nyt muistu mieleen. Eli 10 eri lääkettä eikä mikään auttanut kunnolla.... paria noista en tosin pystynyt käyttämään sivuoireiden takia.

27 vuotiaan masennus meni oikein vakavaksi ja siitä pääsin yli agomelatiinin avulla joka oli viimeinen lääkkeeni. Eli voisi sanoa että täällä oli jonkinlaista pientä tehoa mutta ei kuitenkaan sellaista että selvästi olisi parantunut mieliala. Lopetin kuitenkin 3kk jälkeen lääkkeen hinnan takia.

Tämän jälkeen päätin ns "ryhdistäytyä". Kuulostaa kliseeltä mutta ihan oikeasti kyllästyin lääkkeisiin ja psykologeihin ja päätin vaan hyväksyä että elämä on paskaa. Unohdin ne nuoruuden haaveet hyvästä elämästä ja aloin mm tupakoimaan. Menin eteenpäin sellaisella asenteella että "antaa tulla vaan". Pikkuhiljaa aloin oppimaan käsittelemään vastoinkäymisiä vihan avulla ja muutuin vähän persoonaltani. Ja sen jälkeen kun 27 vuotiaana lopetin viimeisen lääkkeen, en ole enää tuntenut oloani masentuneeksi. Nyt siitä on jo 5 vuotta. En tiedä auttaako tupakka jotenkin hermoihini, voi olla että se oli paras masennuslääke. Enää en ole vihainen vaan oikeastaan tunnen että olen aikuistunut ja osaa käsitellä vastoinkäymisiä kuin aikuinen. Lääkityksen aika oli sellaista että siinä tavallaan lääkkeillä yritettiin suojata sitä lapsenomaista unelmaa elämästä ilman vastoinkäymisiä, väittäisin jopa että lääkkeet ja masennuksen hoito esti minua aikuistumasta.

Pitkä teksti mutta ehkä joku näkee tässä järkeä.

Et siis uskonut mielialalääkkeiden voimaan aivokemioiden suhteen, mutta tupakkaa käytit samaan tarkoitukseen? Kai tiedät, että nikotiini vaikuttaa aivoihin kemiallisesti ja synnyttää mielihyvän kokemuksia? Nostit siis mielialaasi lääkkeiden sijaan syöpäkääryleellä. Tarkoittaako se siis sitä, että sinä et ole ikinä aikuistunut kun tarvitset tupakkaa normaaliin elämään? Muuthan selviävät ilman mitään kemiallisia aineita kuten aikuisten kuuluukin.

Monenko persoonallisuus on muuttunut totaalisesti masennuksen myötä? Mun lapsi sairasti vuosia sitten keskivaikean masennuksen, josta toipuminen oli hidasta, mutta onnistui muuten hyvin, mutta hänen persoonansa on täysin muuttunut, miksi? Söi kyllä parin vuoden ajan jotain lääkettä, että sekö vaikutti?

Mun lapsi on ennen sairastumistaan aina ollut sellainen sosiaalinen häslääjä, kaikkien kaveri, vieraidenkin. Nykyään hän on sellainen negatiivisesti kaikkeen suhtautuva, ja vihaa suorastaan ihmisiä :O. Niin siis kyseessä on kuitenkin aikuinen, anteeksi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni se, että ihminen omaksuu masentuneen tai jonkin muun mt-ongelmaisen identiteetin itselleen, ei ole hyvä asia. Silloin siitä tosiaan tulee helposti pysyvä osa persoonaa.

Ja tällaisia ihmisiähän on koko maa(ilma) täynnä. Ei edes yritetä tehdä mitään, kun ollaan uhriuduttu ja jääty vellomaan siihen turvalliseen masennuskuplaan, vaikka mielen voima on uskomaton ja ihminen pystyy vaikka mihin, kun vain jotain päättää. Tätä ei vain moni halua hyväksyä. On helpompaa kuvitella olevansa tahdoton uhri, jolle tapahtuu kaikkea ikävää ja joka ei pysty vaikuttamaan mihinkään, mitä elämässä, ajatuksissa tai tunteissa tapahtuu.

Eli älä nyt missään nimessä mene sanomaan mitään "et sä tästä pääse yli, hyväksy tilanne" -tyylistä kenellekään. Siitä ei ole mitään apua.

Sulla ei taida olla kokemusta masennuksesta?

On kokemusta, ja niin kauan kuin pidin itseäni reppanana uhrina, en päässyt elämässä eteenpäin. Ajattelin, että minulla on paska tuuri ja olen muutenkin sellainen ihminen, jonka kuuluu kärsiä ja jolla kaikki menee pieleen. Olin marttyyri ja surullinen. Ja masennus vei opiskelu- ja työkyvyn ja liittyi siihen muutakin mt-ongelmaa, jota en nyt avaa enempää tässä.

Kun tajusin, että vain minä voin muuttaa ajatuksiani ja elämääni, ei kukaan muu, alkoi asiat mennä eteenpäin ja parempaan suuntaan. Se voivottelu, itsesääli ja muut pitivät minut syvällä kuopassa todella kauan. Mutta jos haluaa, että asiat muuttuu, pitää muuttua itse eikä odottaa, että maailma, ihmiset ja tilanteet ympärillä muuttuvat itsestään.

Aiemmin ajattelin, etten voi olla onnellinen, koska elämässä oli niin paljon ikäviä asioita, jotka olivat huonosti. Ajattelin, että olisin hullu, jos olisin siinä tilanteessa onnellinen, ja vasta kun kaikki asiat olisivat jotenkin maagisesti muuttuneet, voisin tuntea onnea. Mutta oikeastihan se menee juuri päinvastoin. Sen kun tajuaa, on jo voiton puolella. Harmi vain, ettei tätä juurikaan opeteta ihmisille, ja tietysti sairastuneiden ihmisten on myös todella vaikea tätä hyväksyä. Itsekin vastustelin ja lyttäsin ajatuksen vuosien ajan, ennen kuin sen sisäistin. Sehän suututti aluksi ja tuntui vähättelyltä ja syyllistämiseltä. Se on juuri se uhriutuminen, joka aiheuttaa todella paljon vahinkoa ihmisille.

Niin, no sinä tulkitset muita itsesi kautta. Vaikka joku hyväksyy masennuksen ja tiedostaa, että se tekee asioista erilaisia, niin silti hän ei ole "reppana, joka vain säälittelee marttyyrina itseään eikä tee asialle mitään". Asioita vain ei saa samalla tavalla eteenpäin kuin aikaisemmin. On kokeiltava erilaisia keinoja ja myös hyväksyä se, että se kehitys voi olla hidasta ja välillä tulla takapakkia. Tosiaan mitään tsimsalabim-ratkaisua masennukseen ei ole. 

Suurin osa kohtaamistani masentuneista toistelee sitä mantraa, että masennus on sairaus, jolle ei voi mitään. He suuttuvat, kun joku vihjaa, että ehkä sille voisikin tehdä jotain.

He ovat jääneet uhriutumistilaan ja kehään, jossa mitään muutosta ei tapahdu (tai se on äärimmäisen pientä), koska he odottavat, että lääkitys tai terapeutille jutteleminen ovat niitä simsalabim-ratkaisuja, mutta kun ne eivät tehoakaan, niin siihen se "yrittäminen" yleensä jää. Suurin osa ei koskaan tajua, että se  (ajatus)työ pitää tehdä itse ja mieli pitää ohjelmoida uudelleen. Toki myös terapeutit ovat usein liian passiivisia ja taitamattomia auttamaan potilaita.

Oma polkuni ei ole myöskään ollut mikään yhdessä yössä -ihmeparantuminen, vaan vaatinut paljon työtä ja itsereflektiota.

Onneksi tuo toinen kommentoija osaa esittää vasta-argumenttinsa hyvin ja perustellusti, koska minulta ei nyt ymmärrystä heru. Itse olen tehnyt vuosien varrella valtavasti itsereflektiota ja kokenut ahaa-elämyksiä sen suhteen, mistä masennukseni johtuu, ja miten siitä paranisin. Lääkärit ja terapeutit ovatkin sanoneet, että olen selviytynyt pitkälti hyvän älyni avulla. Kaikesta huolimatta olen edelleen sairas, ja välillä on parempia jaksoja, jolloin tuntuu, kuin olisin terve kuin pukki. Välillä taas menee niin huonosti, etten jaksa nousta sängystä koko päivänä kuin käymään vessassa.

Miksi kuvittelet olevasi jotenkin ylevämpi ja parempi ihminen, kun olet "keksinyt", miten masennuksesta parannutaan? Luuletko, ettei aika moni muukin ole tullut ajatelleeksi, että asiaan auttaa oma suhtautuminen asiaan? Tuon muotisanan "uhriutuminen" käyttö täytyisi kieltää vallan, koska enää ei saa sairastaakaan, kun se on "uhriutumista". Menetkö sanomaan syöpäsairaalle, että koitapas nyt piristyä, ja kokka kohti uusia haasteita, sinä vain uhriudut sairautesi kanssa? Seuraavaksi varmaan sanot, että minä "triggeröidyin". Kyllä, suutuin vähättelevistä kommenteistasi, ja minulla on siihen oikeus. Kuten sinullakin on tietysti oikeus sanoa oma kantasi asiaan; sananvapauden aikaa kun (vielä) eletään.

Olet ylemmyydentuntoisine kommentteinesi kuitenkin kuin alkoholistit, jotka "parantumisensa" jälkeen kehuvat ja pätevät, kuinka paljon parempaa elämä raitistumisen jälkeen on, ja kaikkien muidenkin kannattaisi lopettaa alkoholinkäyttö vallan. Ihmeellistä, miten empatiakyky ja ymmärrys sairautta kohtaan katoaa, kun itse parantuu. Jos itse joskus masennuksestani lopullisesti parannun, toivon todella, että en muutu noin ylimieliseksi.

Kiitos puheenvuorosta ja hyvästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mies ja kärsin masennuksesta 20-27 ikävuosien välillä. Lääkkeinä kokeiltiin mm citalopramia, cipralexia, sertraliinia, moklobemidia, agomelatiinia, venlafaksiinia, risperidonea, buspironia, bupropionia ja yksi uudempi ssri jonka nimi ei nyt muistu mieleen. Eli 10 eri lääkettä eikä mikään auttanut kunnolla.... paria noista en tosin pystynyt käyttämään sivuoireiden takia.

27 vuotiaan masennus meni oikein vakavaksi ja siitä pääsin yli agomelatiinin avulla joka oli viimeinen lääkkeeni. Eli voisi sanoa että täällä oli jonkinlaista pientä tehoa mutta ei kuitenkaan sellaista että selvästi olisi parantunut mieliala. Lopetin kuitenkin 3kk jälkeen lääkkeen hinnan takia.

Tämän jälkeen päätin ns "ryhdistäytyä". Kuulostaa kliseeltä mutta ihan oikeasti kyllästyin lääkkeisiin ja psykologeihin ja päätin vaan hyväksyä että elämä on paskaa. Unohdin ne nuoruuden haaveet hyvästä elämästä ja aloin mm tupakoimaan. Menin eteenpäin sellaisella asenteella että "antaa tulla vaan". Pikkuhiljaa aloin oppimaan käsittelemään vastoinkäymisiä vihan avulla ja muutuin vähän persoonaltani. Ja sen jälkeen kun 27 vuotiaana lopetin viimeisen lääkkeen, en ole enää tuntenut oloani masentuneeksi. Nyt siitä on jo 5 vuotta. En tiedä auttaako tupakka jotenkin hermoihini, voi olla että se oli paras masennuslääke. Enää en ole vihainen vaan oikeastaan tunnen että olen aikuistunut ja osaa käsitellä vastoinkäymisiä kuin aikuinen. Lääkityksen aika oli sellaista että siinä tavallaan lääkkeillä yritettiin suojata sitä lapsenomaista unelmaa elämästä ilman vastoinkäymisiä, väittäisin jopa että lääkkeet ja masennuksen hoito esti minua aikuistumasta.

Pitkä teksti mutta ehkä joku näkee tässä järkeä.

Tuo on mielenkiintoinen näkökulma masennuksen hoitoa ajatellen. Masentuuko jotkut ihan normaaleista aikuistumisen tuskista ja lääkkeillä tavallaan yritetään piilottaa nämä normaalit elämän realiteetit. Silloin ihminen ei tietenkään ikinä opi aikuiseksi.

Toisille ne "normaalit" aikuistumisen tuskat ovat joko objektiivisesti tai subjektiivisesti katsoen ylivoimaisia. Elämä tuntuu olevan kaukana siitä, mitä toivoi, uskoi, luuli, odotti. Tästä ristiriidasta kehittyy masennus.

On selvää, että herkemmällä psyykellä varustettu kolauttaa tässä masennukseen.

Aikuistuminen ja samalla tervehtyminen on osaltaan psyyken vahvistumista ja karaistumista. Elämä kovettaa. Kovin pehmeänä täällä ei pärjää, ellei pakene todellisuutta. Ihmisestä pitäisi kehittyä jämäkkä ja sitkeä, vastoinkäymisiin joustavasti suhtautuva. Resilientti.

Kaikille tämä ei onnistu, ja siihen myötävaikuttaa masentuneen, potilaan identiteetin omaksuminen. Usein hoito (lääkitys, terapia) jopa ylläpitää tätä. Sen sijaan, että pyrkisi antamaan masentuneella uutta näkökulmaa elämään. Mielestäni masentuneille pitäisi tarjota asioita, tekemistä, joissa he voivat kokea onnistumisen elämyksiä, positiivisia kokemuksia ja hyväksyntää. Ei potilaaksi asettamista ja psyyken/tuntemusten vatvomista.

Vierailija kirjoitti:

Monenko persoonallisuus on muuttunut totaalisesti masennuksen myötä? Mun lapsi sairasti vuosia sitten keskivaikean masennuksen, josta toipuminen oli hidasta, mutta onnistui muuten hyvin, mutta hänen persoonansa on täysin muuttunut, miksi? Söi kyllä parin vuoden ajan jotain lääkettä, että sekö vaikutti?

Mun lapsi on ennen sairastumistaan aina ollut sellainen sosiaalinen häslääjä, kaikkien kaveri, vieraidenkin. Nykyään hän on sellainen negatiivisesti kaikkeen suhtautuva, ja vihaa suorastaan ihmisiä :O. Niin siis kyseessä on kuitenkin aikuinen, anteeksi!

Tiedätkö miten kaverit suhtautuivat häneen, kun hän sairastui? Monet hylkäävät sairastuneen. Jättävät oman onnensa nojaan, jatkavat omaa elämäänsä ja sitten odottavat, että ystävyyssuhde palautuu ennalleen, kun kaveri on toipunut. Jos jotakin tällaista on sattunut, niin hän ei ehkä vain luota ihmisiin samalla tavalla kuin aikaisemmin. Huomasi, että ystävät eivät olleet todellisia. Kyllä hän varmasti saa uusia ystäviä ja haluaakin uusia ystäviä, mutta on ehkä jatkossa realistisempi sen suhteen, mitä odottaa tietyiltä ihmisiltä, niin ei pety enää.