Nuoren miehen uusiutunut masennus, mitä ihmettä voisi tehdä? Oletko selättänyt masennuksen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni se, että ihminen omaksuu masentuneen tai jonkin muun mt-ongelmaisen identiteetin itselleen, ei ole hyvä asia. Silloin siitä tosiaan tulee helposti pysyvä osa persoonaa.

Ja tällaisia ihmisiähän on koko maa(ilma) täynnä. Ei edes yritetä tehdä mitään, kun ollaan uhriuduttu ja jääty vellomaan siihen turvalliseen masennuskuplaan, vaikka mielen voima on uskomaton ja ihminen pystyy vaikka mihin, kun vain jotain päättää. Tätä ei vain moni halua hyväksyä. On helpompaa kuvitella olevansa tahdoton uhri, jolle tapahtuu kaikkea ikävää ja joka ei pysty vaikuttamaan mihinkään, mitä elämässä, ajatuksissa tai tunteissa tapahtuu.

Eli älä nyt missään nimessä mene sanomaan mitään "et sä tästä pääse yli, hyväksy tilanne" -tyylistä kenellekään. Siitä ei ole mitään apua.

Sulla ei taida olla kokemusta masennuksesta?

On kokemusta, ja niin kauan kuin pidin itseäni reppanana uhrina, en päässyt elämässä eteenpäin. Ajattelin, että minulla on paska tuuri ja olen muutenkin sellainen ihminen, jonka kuuluu kärsiä ja jolla kaikki menee pieleen. Olin marttyyri ja surullinen. Ja masennus vei opiskelu- ja työkyvyn ja liittyi siihen muutakin mt-ongelmaa, jota en nyt avaa enempää tässä.

Kun tajusin, että vain minä voin muuttaa ajatuksiani ja elämääni, ei kukaan muu, alkoi asiat mennä eteenpäin ja parempaan suuntaan. Se voivottelu, itsesääli ja muut pitivät minut syvällä kuopassa todella kauan. Mutta jos haluaa, että asiat muuttuu, pitää muuttua itse eikä odottaa, että maailma, ihmiset ja tilanteet ympärillä muuttuvat itsestään.

Aiemmin ajattelin, etten voi olla onnellinen, koska elämässä oli niin paljon ikäviä asioita, jotka olivat huonosti. Ajattelin, että olisin hullu, jos olisin siinä tilanteessa onnellinen, ja vasta kun kaikki asiat olisivat jotenkin maagisesti muuttuneet, voisin tuntea onnea. Mutta oikeastihan se menee juuri päinvastoin. Sen kun tajuaa, on jo voiton puolella. Harmi vain, ettei tätä juurikaan opeteta ihmisille, ja tietysti sairastuneiden ihmisten on myös todella vaikea tätä hyväksyä. Itsekin vastustelin ja lyttäsin ajatuksen vuosien ajan, ennen kuin sen sisäistin. Sehän suututti aluksi ja tuntui vähättelyltä ja syyllistämiseltä. Se on juuri se uhriutuminen, joka aiheuttaa todella paljon vahinkoa ihmisille.

Kiitos 20, selvitän asiaa. En mä ehkä vaan voi jättää, tulisi uusi hylkäämiskokemus, enkä halua pahentaa hänen elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni se, että ihminen omaksuu masentuneen tai jonkin muun mt-ongelmaisen identiteetin itselleen, ei ole hyvä asia. Silloin siitä tosiaan tulee helposti pysyvä osa persoonaa.

Ja tällaisia ihmisiähän on koko maa(ilma) täynnä. Ei edes yritetä tehdä mitään, kun ollaan uhriuduttu ja jääty vellomaan siihen turvalliseen masennuskuplaan, vaikka mielen voima on uskomaton ja ihminen pystyy vaikka mihin, kun vain jotain päättää. Tätä ei vain moni halua hyväksyä. On helpompaa kuvitella olevansa tahdoton uhri, jolle tapahtuu kaikkea ikävää ja joka ei pysty vaikuttamaan mihinkään, mitä elämässä, ajatuksissa tai tunteissa tapahtuu.

Eli älä nyt missään nimessä mene sanomaan mitään "et sä tästä pääse yli, hyväksy tilanne" -tyylistä kenellekään. Siitä ei ole mitään apua.

Ei ole paluuta entiseen, mutta on mahdollista päästä eteenpäin. Kaksi hyvin erilaista asiaa.

Masennus pitää hyväksyä itsessään, jotta pystyy kuntoutumaan. Masennuksen kieltäjät ja sellaiset, jotka luulevat, että "palaavat ennalleen", eivät niistä kuopista pääse ylös. He, jotka tiedostavat kyseessä olevan jatkuvan taistelun, ovat valmiita myös niitä kuoppia uudestaan kohtaamaan ja niistä nousemaan.

Ahas, on meitä toisenlaisiakin, minä en ole valmis kohtaamaan enää uudestaan masennusjaksojani, enkä niistä nousemaan. Mä haluaisin palata paljonkin ns ennalleen, enkä tosiaan halua, että loppuelämä on tätä pskaa.

Masennuksen kanssa on tiedostettava, että sillä on riski uusiutua. Kun osaa varautua, on helpompi huomata masennuksen uusiutumisen oireet nopeammin ja hoito päästään aloittamaan nopeammin. Näin masennus ei kenties pääse niin pahaksi ja ylös rämpiminen on helpompaa.

Varmasti totta, pitäisi vaan haluta sinne hoitoon...

Masentunut ei todellakaan aina halua hoitoon. Siksi tarvitaan läheisiä ihmisiä, jotka saavat taivuteltua sairastuneen hoidon piiriin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni se, että ihminen omaksuu masentuneen tai jonkin muun mt-ongelmaisen identiteetin itselleen, ei ole hyvä asia. Silloin siitä tosiaan tulee helposti pysyvä osa persoonaa.

Ja tällaisia ihmisiähän on koko maa(ilma) täynnä. Ei edes yritetä tehdä mitään, kun ollaan uhriuduttu ja jääty vellomaan siihen turvalliseen masennuskuplaan, vaikka mielen voima on uskomaton ja ihminen pystyy vaikka mihin, kun vain jotain päättää. Tätä ei vain moni halua hyväksyä. On helpompaa kuvitella olevansa tahdoton uhri, jolle tapahtuu kaikkea ikävää ja joka ei pysty vaikuttamaan mihinkään, mitä elämässä, ajatuksissa tai tunteissa tapahtuu.

Eli älä nyt missään nimessä mene sanomaan mitään "et sä tästä pääse yli, hyväksy tilanne" -tyylistä kenellekään. Siitä ei ole mitään apua.

Sulla ei taida olla kokemusta masennuksesta?

On kokemusta, ja niin kauan kuin pidin itseäni reppanana uhrina, en päässyt elämässä eteenpäin. Ajattelin, että minulla on paska tuuri ja olen muutenkin sellainen ihminen, jonka kuuluu kärsiä ja jolla kaikki menee pieleen. Olin marttyyri ja surullinen. Ja masennus vei opiskelu- ja työkyvyn ja liittyi siihen muutakin mt-ongelmaa, jota en nyt avaa enempää tässä.

Kun tajusin, että vain minä voin muuttaa ajatuksiani ja elämääni, ei kukaan muu, alkoi asiat mennä eteenpäin ja parempaan suuntaan. Se voivottelu, itsesääli ja muut pitivät minut syvällä kuopassa todella kauan. Mutta jos haluaa, että asiat muuttuu, pitää muuttua itse eikä odottaa, että maailma, ihmiset ja tilanteet ympärillä muuttuvat itsestään.

Aiemmin ajattelin, etten voi olla onnellinen, koska elämässä oli niin paljon ikäviä asioita, jotka olivat huonosti. Ajattelin, että olisin hullu, jos olisin siinä tilanteessa onnellinen, ja vasta kun kaikki asiat olisivat jotenkin maagisesti muuttuneet, voisin tuntea onnea. Mutta oikeastihan se menee juuri päinvastoin. Sen kun tajuaa, on jo voiton puolella. Harmi vain, ettei tätä juurikaan opeteta ihmisille, ja tietysti sairastuneiden ihmisten on myös todella vaikea tätä hyväksyä. Itsekin vastustelin ja lyttäsin ajatuksen vuosien ajan, ennen kuin sen sisäistin. Sehän suututti aluksi ja tuntui vähättelyltä ja syyllistämiseltä. Se on juuri se uhriutuminen, joka aiheuttaa todella paljon vahinkoa ihmisille.

Niin, no sinä tulkitset muita itsesi kautta. Vaikka joku hyväksyy masennuksen ja tiedostaa, että se tekee asioista erilaisia, niin silti hän ei ole "reppana, joka vain säälittelee marttyyrina itseään eikä tee asialle mitään". Asioita vain ei saa samalla tavalla eteenpäin kuin aikaisemmin. On kokeiltava erilaisia keinoja ja myös hyväksyä se, että se kehitys voi olla hidasta ja välillä tulla takapakkia. Tosiaan mitään tsimsalabim-ratkaisua masennukseen ei ole. 

Tunnen nuoren ihmisen, joka myös kieltäytyi kaikesta mahdollisesta ammattiavusta eli hoidosta. Kärsi pahasta unettomuudesta myös. Sitten asiat menivät siihen pisteeseen, että tuli pahoja paniikkihäiriökohtauksia, Sydän hakkasi ja luuli kuolevansa. (Hänneitietenkään tiennyt, että kyse on paniikkihäiriöstä.)

Vasta tämä sai hänet hakeutumaan päivystykseen ja siitä eteenpäin hoitokontaktiin.

Eli joskus pitää mennä mutapohjan kautta, ehkä useamman kerran. Akuutit kriisit ravistelevat ihmistä, mikä on masennuksen apatiassa ja totaalilamassa ehkä vain hyvä asia.

Mä näkisin, että nuori paranee masennuksesta, jos saa kavereita, edes yhden, joka on kiinostunut hänestä. Nuorelle saman ikäisen seura on todella tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni se, että ihminen omaksuu masentuneen tai jonkin muun mt-ongelmaisen identiteetin itselleen, ei ole hyvä asia. Silloin siitä tosiaan tulee helposti pysyvä osa persoonaa.

Ja tällaisia ihmisiähän on koko maa(ilma) täynnä. Ei edes yritetä tehdä mitään, kun ollaan uhriuduttu ja jääty vellomaan siihen turvalliseen masennuskuplaan, vaikka mielen voima on uskomaton ja ihminen pystyy vaikka mihin, kun vain jotain päättää. Tätä ei vain moni halua hyväksyä. On helpompaa kuvitella olevansa tahdoton uhri, jolle tapahtuu kaikkea ikävää ja joka ei pysty vaikuttamaan mihinkään, mitä elämässä, ajatuksissa tai tunteissa tapahtuu.

Eli älä nyt missään nimessä mene sanomaan mitään "et sä tästä pääse yli, hyväksy tilanne" -tyylistä kenellekään. Siitä ei ole mitään apua.

Sulla ei taida olla kokemusta masennuksesta?

On kokemusta, ja niin kauan kuin pidin itseäni reppanana uhrina, en päässyt elämässä eteenpäin. Ajattelin, että minulla on paska tuuri ja olen muutenkin sellainen ihminen, jonka kuuluu kärsiä ja jolla kaikki menee pieleen. Olin marttyyri ja surullinen. Ja masennus vei opiskelu- ja työkyvyn ja liittyi siihen muutakin mt-ongelmaa, jota en nyt avaa enempää tässä.

Kun tajusin, että vain minä voin muuttaa ajatuksiani ja elämääni, ei kukaan muu, alkoi asiat mennä eteenpäin ja parempaan suuntaan. Se voivottelu, itsesääli ja muut pitivät minut syvällä kuopassa todella kauan. Mutta jos haluaa, että asiat muuttuu, pitää muuttua itse eikä odottaa, että maailma, ihmiset ja tilanteet ympärillä muuttuvat itsestään.

Aiemmin ajattelin, etten voi olla onnellinen, koska elämässä oli niin paljon ikäviä asioita, jotka olivat huonosti. Ajattelin, että olisin hullu, jos olisin siinä tilanteessa onnellinen, ja vasta kun kaikki asiat olisivat jotenkin maagisesti muuttuneet, voisin tuntea onnea. Mutta oikeastihan se menee juuri päinvastoin. Sen kun tajuaa, on jo voiton puolella. Harmi vain, ettei tätä juurikaan opeteta ihmisille, ja tietysti sairastuneiden ihmisten on myös todella vaikea tätä hyväksyä. Itsekin vastustelin ja lyttäsin ajatuksen vuosien ajan, ennen kuin sen sisäistin. Sehän suututti aluksi ja tuntui vähättelyltä ja syyllistämiseltä. Se on juuri se uhriutuminen, joka aiheuttaa todella paljon vahinkoa ihmisille.

Niin, no sinä tulkitset muita itsesi kautta. Vaikka joku hyväksyy masennuksen ja tiedostaa, että se tekee asioista erilaisia, niin silti hän ei ole "reppana, joka vain säälittelee marttyyrina itseään eikä tee asialle mitään". Asioita vain ei saa samalla tavalla eteenpäin kuin aikaisemmin. On kokeiltava erilaisia keinoja ja myös hyväksyä se, että se kehitys voi olla hidasta ja välillä tulla takapakkia. Tosiaan mitään tsimsalabim-ratkaisua masennukseen ei ole. 

Suurin osa kohtaamistani masentuneista toistelee sitä mantraa, että masennus on sairaus, jolle ei voi mitään. He suuttuvat, kun joku vihjaa, että ehkä sille voisikin tehdä jotain.

He ovat jääneet uhriutumistilaan ja kehään, jossa mitään muutosta ei tapahdu (tai se on äärimmäisen pientä), koska he odottavat, että lääkitys tai terapeutille jutteleminen ovat niitä simsalabim-ratkaisuja, mutta kun ne eivät tehoakaan, niin siihen se "yrittäminen" yleensä jää. Suurin osa ei koskaan tajua, että se  (ajatus)työ pitää tehdä itse ja mieli pitää ohjelmoida uudelleen. Toki myös terapeutit ovat usein liian passiivisia ja taitamattomia auttamaan potilaita.

Oma polkuni ei ole myöskään ollut mikään yhdessä yössä -ihmeparantuminen, vaan vaatinut paljon työtä ja itsereflektiota.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen nuoren ihmisen, joka myös kieltäytyi kaikesta mahdollisesta ammattiavusta eli hoidosta. Kärsi pahasta unettomuudesta myös. Sitten asiat menivät siihen pisteeseen, että tuli pahoja paniikkihäiriökohtauksia, Sydän hakkasi ja luuli kuolevansa. (Hänneitietenkään tiennyt, että kyse on paniikkihäiriöstä.)

Vasta tämä sai hänet hakeutumaan päivystykseen ja siitä eteenpäin hoitokontaktiin.

Eli joskus pitää mennä mutapohjan kautta, ehkä useamman kerran. Akuutit kriisit ravistelevat ihmistä, mikä on masennuksen apatiassa ja totaalilamassa ehkä vain hyvä asia.

Masennuksen kriisiytyminen ei ravistele ihmistä, vaan syö valtavasti energiaa ja aiheuttaa suunnatonta tuskaa. On aina parempi, jos se voidaan ennaltaehkäistä.

Hoidin suolistomikrobiston kuntoon. Suolesta imeytyy n. 90% serotoniinistä. Rautavarastot pitää olla kunnossa (tärkeät mineraalit, hivenaineet, aivojen välittäjäaineet eivät imeydy kunnolla. Taustalla saattaa olla vaikka SIBO, vuotava suoli, gluteeniherkkyys. Psykiatri Kelly Brogan on myös guuglaamisen arvoinen.

"Tutkimusta johti filosofian tohtori Jeroen Raes, PhD (University of Leuven and VIB Center for Microbiology, Belgium). Hän sanoo lehdistötiedotteessa: "Tunnistimme väestötutkimuksessamme useita bakteeriryhmiä, jotka vaikuttivat ihmisten masennukseen ja elämänlaatuun”.

Flemish Gut Flora Projectiin osallistui 1 054 ihmistä. Masentuneisuudesta kärsineiden suolistossa todettiin johdonmukaisesti puutetta kahdesta bakteeriryhmästä, Coprococcus ja Dialister." (Suolistobakteerit ja masennus http://www.tritolonen.fi/uutiset/3184-suolistobakteerit-ja-masennus)

Tsemppiä sinne! 

Vierailija kirjoitti:

Mä näkisin, että nuori paranee masennuksesta, jos saa kavereita, edes yhden, joka on kiinostunut hänestä. Nuorelle saman ikäisen seura on todella tärkeää.

Ai luoja mitä tekstiä, sittenhän hän on ihan kohta taas terve, kunhan pysyn hänen elämässään???

Olen kuullut kyllä samaa esim. koulukiusaamiseen liittyen, että yksikin kaveri pelastaa... Jep jep. Varmaan monen kohdalla, toivottavasti ainakin, vaan ei tosiaan päde kaikkien kohdalla, niin nähty.

Mutta huomaan kyllä, masennus on vaikea asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni se, että ihminen omaksuu masentuneen tai jonkin muun mt-ongelmaisen identiteetin itselleen, ei ole hyvä asia. Silloin siitä tosiaan tulee helposti pysyvä osa persoonaa.

Ja tällaisia ihmisiähän on koko maa(ilma) täynnä. Ei edes yritetä tehdä mitään, kun ollaan uhriuduttu ja jääty vellomaan siihen turvalliseen masennuskuplaan, vaikka mielen voima on uskomaton ja ihminen pystyy vaikka mihin, kun vain jotain päättää. Tätä ei vain moni halua hyväksyä. On helpompaa kuvitella olevansa tahdoton uhri, jolle tapahtuu kaikkea ikävää ja joka ei pysty vaikuttamaan mihinkään, mitä elämässä, ajatuksissa tai tunteissa tapahtuu.

Eli älä nyt missään nimessä mene sanomaan mitään "et sä tästä pääse yli, hyväksy tilanne" -tyylistä kenellekään. Siitä ei ole mitään apua.

Sulla ei taida olla kokemusta masennuksesta?

On kokemusta, ja niin kauan kuin pidin itseäni reppanana uhrina, en päässyt elämässä eteenpäin. Ajattelin, että minulla on paska tuuri ja olen muutenkin sellainen ihminen, jonka kuuluu kärsiä ja jolla kaikki menee pieleen. Olin marttyyri ja surullinen. Ja masennus vei opiskelu- ja työkyvyn ja liittyi siihen muutakin mt-ongelmaa, jota en nyt avaa enempää tässä.

Kun tajusin, että vain minä voin muuttaa ajatuksiani ja elämääni, ei kukaan muu, alkoi asiat mennä eteenpäin ja parempaan suuntaan. Se voivottelu, itsesääli ja muut pitivät minut syvällä kuopassa todella kauan. Mutta jos haluaa, että asiat muuttuu, pitää muuttua itse eikä odottaa, että maailma, ihmiset ja tilanteet ympärillä muuttuvat itsestään.

Aiemmin ajattelin, etten voi olla onnellinen, koska elämässä oli niin paljon ikäviä asioita, jotka olivat huonosti. Ajattelin, että olisin hullu, jos olisin siinä tilanteessa onnellinen, ja vasta kun kaikki asiat olisivat jotenkin maagisesti muuttuneet, voisin tuntea onnea. Mutta oikeastihan se menee juuri päinvastoin. Sen kun tajuaa, on jo voiton puolella. Harmi vain, ettei tätä juurikaan opeteta ihmisille, ja tietysti sairastuneiden ihmisten on myös todella vaikea tätä hyväksyä. Itsekin vastustelin ja lyttäsin ajatuksen vuosien ajan, ennen kuin sen sisäistin. Sehän suututti aluksi ja tuntui vähättelyltä ja syyllistämiseltä. Se on juuri se uhriutuminen, joka aiheuttaa todella paljon vahinkoa ihmisille.

Niin, no sinä tulkitset muita itsesi kautta. Vaikka joku hyväksyy masennuksen ja tiedostaa, että se tekee asioista erilaisia, niin silti hän ei ole "reppana, joka vain säälittelee marttyyrina itseään eikä tee asialle mitään". Asioita vain ei saa samalla tavalla eteenpäin kuin aikaisemmin. On kokeiltava erilaisia keinoja ja myös hyväksyä se, että se kehitys voi olla hidasta ja välillä tulla takapakkia. Tosiaan mitään tsimsalabim-ratkaisua masennukseen ei ole. 

Suurin osa kohtaamistani masentuneista toistelee sitä mantraa, että masennus on sairaus, jolle ei voi mitään. He suuttuvat, kun joku vihjaa, että ehkä sille voisikin tehdä jotain.

He ovat jääneet uhriutumistilaan ja kehään, jossa mitään muutosta ei tapahdu (tai se on äärimmäisen pientä), koska he odottavat, että lääkitys tai terapeutille jutteleminen ovat niitä simsalabim-ratkaisuja, mutta kun ne eivät tehoakaan, niin siihen se "yrittäminen" yleensä jää. Suurin osa ei koskaan tajua, että se  (ajatus)työ pitää tehdä itse ja mieli pitää ohjelmoida uudelleen. Toki myös terapeutit ovat usein liian passiivisia ja taitamattomia auttamaan potilaita.

Oma polkuni ei ole myöskään ollut mikään yhdessä yössä -ihmeparantuminen, vaan vaatinut paljon työtä ja itsereflektiota.

Lääkitys ei ole mikään taikasauva, mutta se pelastaa henkiä. Lääkityksen teho alkaa hitaasti ja voimistuu vähitellen. Useimmiten vasta lääkityksen tuoma kemiallinen buusti antaa masentuneelle sen toivonkipinän, jonka avulla hän ponnistaa itse eteenpäin. Lääkityksen avulla saadaan voimia esim. liikkumiseen ja terapiassa käymiseen ja apua nukkumiseen. Näin ihminen kerää yhä enemmän fyysisiä ja psyykkisiä voimavaroja, joiden avulla hoitaa itseään. Siten palaavat elämänhalu ja ilo. 

No ensiksihän sen tyypin täytyy itselleen tunnustaa mikä on tilanne. Myöntämisen jälkeen itselle tuli jossain vaiheessa se tahto tehdä tälle jotain (en kyllä tiennyt mitä) siitä, etten halunnut kuvitella eläväni niin loppuelämäni. Ja sellaistahan se olisi jos ei mikään muuttuisi.

Jokainen päivä tuntui hirveältä olla olemassa. Onneksi yksi ihminen huomasi tilani ja yritti auttaa. Pienien tuuppauksien avulla sain saavutettua pieniä asioita ja koin onnistumisen tunteita. Siitä muutama vuosi eteenpäin, niin koko ajattelutavan sain uudelleen muokattua ja elämä alkoi olemaan taas suht radallaan. Hirveä duuni oli. Jos iskee uudestaan niin haen heti ammattilaisen apua.

Olen mies ja kärsin masennuksesta 20-27 ikävuosien välillä. Lääkkeinä kokeiltiin mm citalopramia, cipralexia, sertraliinia, moklobemidia, agomelatiinia, venlafaksiinia, risperidonea, buspironia, bupropionia ja yksi uudempi ssri jonka nimi ei nyt muistu mieleen. Eli 10 eri lääkettä eikä mikään auttanut kunnolla.... paria noista en tosin pystynyt käyttämään sivuoireiden takia.

27 vuotiaan masennus meni oikein vakavaksi ja siitä pääsin yli agomelatiinin avulla joka oli viimeinen lääkkeeni. Eli voisi sanoa että täällä oli jonkinlaista pientä tehoa mutta ei kuitenkaan sellaista että selvästi olisi parantunut mieliala. Lopetin kuitenkin 3kk jälkeen lääkkeen hinnan takia.

Tämän jälkeen päätin ns "ryhdistäytyä". Kuulostaa kliseeltä mutta ihan oikeasti kyllästyin lääkkeisiin ja psykologeihin ja päätin vaan hyväksyä että elämä on paskaa. Unohdin ne nuoruuden haaveet hyvästä elämästä ja aloin mm tupakoimaan. Menin eteenpäin sellaisella asenteella että "antaa tulla vaan". Pikkuhiljaa aloin oppimaan käsittelemään vastoinkäymisiä vihan avulla ja muutuin vähän persoonaltani. Ja sen jälkeen kun 27 vuotiaana lopetin viimeisen lääkkeen, en ole enää tuntenut oloani masentuneeksi. Nyt siitä on jo 5 vuotta. En tiedä auttaako tupakka jotenkin hermoihini, voi olla että se oli paras masennuslääke. Enää en ole vihainen vaan oikeastaan tunnen että olen aikuistunut ja osaa käsitellä vastoinkäymisiä kuin aikuinen. Lääkityksen aika oli sellaista että siinä tavallaan lääkkeillä yritettiin suojata sitä lapsenomaista unelmaa elämästä ilman vastoinkäymisiä, väittäisin jopa että lääkkeet ja masennuksen hoito esti minua aikuistumasta.

Pitkä teksti mutta ehkä joku näkee tässä järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni se, että ihminen omaksuu masentuneen tai jonkin muun mt-ongelmaisen identiteetin itselleen, ei ole hyvä asia. Silloin siitä tosiaan tulee helposti pysyvä osa persoonaa.

Ja tällaisia ihmisiähän on koko maa(ilma) täynnä. Ei edes yritetä tehdä mitään, kun ollaan uhriuduttu ja jääty vellomaan siihen turvalliseen masennuskuplaan, vaikka mielen voima on uskomaton ja ihminen pystyy vaikka mihin, kun vain jotain päättää. Tätä ei vain moni halua hyväksyä. On helpompaa kuvitella olevansa tahdoton uhri, jolle tapahtuu kaikkea ikävää ja joka ei pysty vaikuttamaan mihinkään, mitä elämässä, ajatuksissa tai tunteissa tapahtuu.

Eli älä nyt missään nimessä mene sanomaan mitään "et sä tästä pääse yli, hyväksy tilanne" -tyylistä kenellekään. Siitä ei ole mitään apua.

Sulla ei taida olla kokemusta masennuksesta?

On kokemusta, ja niin kauan kuin pidin itseäni reppanana uhrina, en päässyt elämässä eteenpäin. Ajattelin, että minulla on paska tuuri ja olen muutenkin sellainen ihminen, jonka kuuluu kärsiä ja jolla kaikki menee pieleen. Olin marttyyri ja surullinen. Ja masennus vei opiskelu- ja työkyvyn ja liittyi siihen muutakin mt-ongelmaa, jota en nyt avaa enempää tässä.

Kun tajusin, että vain minä voin muuttaa ajatuksiani ja elämääni, ei kukaan muu, alkoi asiat mennä eteenpäin ja parempaan suuntaan. Se voivottelu, itsesääli ja muut pitivät minut syvällä kuopassa todella kauan. Mutta jos haluaa, että asiat muuttuu, pitää muuttua itse eikä odottaa, että maailma, ihmiset ja tilanteet ympärillä muuttuvat itsestään.

Aiemmin ajattelin, etten voi olla onnellinen, koska elämässä oli niin paljon ikäviä asioita, jotka olivat huonosti. Ajattelin, että olisin hullu, jos olisin siinä tilanteessa onnellinen, ja vasta kun kaikki asiat olisivat jotenkin maagisesti muuttuneet, voisin tuntea onnea. Mutta oikeastihan se menee juuri päinvastoin. Sen kun tajuaa, on jo voiton puolella. Harmi vain, ettei tätä juurikaan opeteta ihmisille, ja tietysti sairastuneiden ihmisten on myös todella vaikea tätä hyväksyä. Itsekin vastustelin ja lyttäsin ajatuksen vuosien ajan, ennen kuin sen sisäistin. Sehän suututti aluksi ja tuntui vähättelyltä ja syyllistämiseltä. Se on juuri se uhriutuminen, joka aiheuttaa todella paljon vahinkoa ihmisille.

Niin, no sinä tulkitset muita itsesi kautta. Vaikka joku hyväksyy masennuksen ja tiedostaa, että se tekee asioista erilaisia, niin silti hän ei ole "reppana, joka vain säälittelee marttyyrina itseään eikä tee asialle mitään". Asioita vain ei saa samalla tavalla eteenpäin kuin aikaisemmin. On kokeiltava erilaisia keinoja ja myös hyväksyä se, että se kehitys voi olla hidasta ja välillä tulla takapakkia. Tosiaan mitään tsimsalabim-ratkaisua masennukseen ei ole. 

Suurin osa kohtaamistani masentuneista toistelee sitä mantraa, että masennus on sairaus, jolle ei voi mitään. He suuttuvat, kun joku vihjaa, että ehkä sille voisikin tehdä jotain.

He ovat jääneet uhriutumistilaan ja kehään, jossa mitään muutosta ei tapahdu (tai se on äärimmäisen pientä), koska he odottavat, että lääkitys tai terapeutille jutteleminen ovat niitä simsalabim-ratkaisuja, mutta kun ne eivät tehoakaan, niin siihen se "yrittäminen" yleensä jää. Suurin osa ei koskaan tajua, että se  (ajatus)työ pitää tehdä itse ja mieli pitää ohjelmoida uudelleen. Toki myös terapeutit ovat usein liian passiivisia ja taitamattomia auttamaan potilaita.

Oma polkuni ei ole myöskään ollut mikään yhdessä yössä -ihmeparantuminen, vaan vaatinut paljon työtä ja itsereflektiota.

Masennus on sairaus, mutta se on pitkäaikainen sairaus, joka vaatii pitkällistä hoitoa ja hoitoon paneutumista. Joillakin vaatii koko loppuelämän muutosta ja jatkuvaa tarkkailua ja erilaisia korjausliikkeitä ja reagointia tarvittaessa. On virheellistä vihjailla, että se on jotakin, josta pääsee eroon vain mielen voimalla, tai tietyt ratkaisut pätevät kaikille. Monet joutuvat miettimään uusia ratkaisuja ja keinoja moneen otteeseen. Tottumaan siihen, että pitää olla valveilla oman voinnin suhteen ja valmiina reagoimaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kuten itsekin sanoit, se vaatii paljon työtä. Ja siksi on hyväksyttävä, että harvojen kohdalla se on jokin lyhyt masennusjakso, joka ei ikinä kerran mentyään palaa jonkinlaisen valaistumisen myötä, vaan itseasiassa masennus vaatii asennoitumista hyvin pitkälliseen, ehkä koko loppuelämän kestävään prosessiin, jossa vaihtelevat paremmat ja huonommat ajanjaksot. Ajat, jolloin käsittelet pienempää masennusoireilua ja aikoja, jolloin se voi olla taas ylitsevyöryvä voima. Jos tuudittautuu siihen, että masennus on jotakin, jonka voi kerralla ajatuksen voimalla hoitaa kuntoon, niin mitä suuremmalla todennäköisyydellä ei osaa varautua niihin uusiin takapakkeihin ja se tuntuu entistä musertavammalta. Jos sen sijaan on valmis hakemaan hoitoa, kuten mihin tahansa uusiutuvaan sairauteen hakisi ja on myös avoin kokeilemaan uusia ratkaisuja jos entiset keinot ja "mielen voimalla" parantumiset eivät auta, niin kuopista on helpompi selvitä eteenpäin.  

Vierailija kirjoitti:

No ensiksihän sen tyypin täytyy itselleen tunnustaa mikä on tilanne. Myöntämisen jälkeen itselle tuli jossain vaiheessa se tahto tehdä tälle jotain (en kyllä tiennyt mitä) siitä, etten halunnut kuvitella eläväni niin loppuelämäni. Ja sellaistahan se olisi jos ei mikään muuttuisi.

Jokainen päivä tuntui hirveältä olla olemassa. Onneksi yksi ihminen huomasi tilani ja yritti auttaa. Pienien tuuppauksien avulla sain saavutettua pieniä asioita ja koin onnistumisen tunteita. Siitä muutama vuosi eteenpäin, niin koko ajattelutavan sain uudelleen muokattua ja elämä alkoi olemaan taas suht radallaan. Hirveä duuni oli. Jos iskee uudestaan niin haen heti ammattilaisen apua.

Toivottavasti! Mutta älä sinäkään pelästy ja kaiva hautaa valmiiksi, vaikka et ehkä tulekaan tekemään näin...

Vierailija kirjoitti:

Olen mies ja kärsin masennuksesta 20-27 ikävuosien välillä. Lääkkeinä kokeiltiin mm citalopramia, cipralexia, sertraliinia, moklobemidia, agomelatiinia, venlafaksiinia, risperidonea, buspironia, bupropionia ja yksi uudempi ssri jonka nimi ei nyt muistu mieleen. Eli 10 eri lääkettä eikä mikään auttanut kunnolla.... paria noista en tosin pystynyt käyttämään sivuoireiden takia.

27 vuotiaan masennus meni oikein vakavaksi ja siitä pääsin yli agomelatiinin avulla joka oli viimeinen lääkkeeni. Eli voisi sanoa että täällä oli jonkinlaista pientä tehoa mutta ei kuitenkaan sellaista että selvästi olisi parantunut mieliala. Lopetin kuitenkin 3kk jälkeen lääkkeen hinnan takia.

Tämän jälkeen päätin ns "ryhdistäytyä". Kuulostaa kliseeltä mutta ihan oikeasti kyllästyin lääkkeisiin ja psykologeihin ja päätin vaan hyväksyä että elämä on paskaa. Unohdin ne nuoruuden haaveet hyvästä elämästä ja aloin mm tupakoimaan. Menin eteenpäin sellaisella asenteella että "antaa tulla vaan". Pikkuhiljaa aloin oppimaan käsittelemään vastoinkäymisiä vihan avulla ja muutuin vähän persoonaltani. Ja sen jälkeen kun 27 vuotiaana lopetin viimeisen lääkkeen, en ole enää tuntenut oloani masentuneeksi. Nyt siitä on jo 5 vuotta. En tiedä auttaako tupakka jotenkin hermoihini, voi olla että se oli paras masennuslääke. Enää en ole vihainen vaan oikeastaan tunnen että olen aikuistunut ja osaa käsitellä vastoinkäymisiä kuin aikuinen. Lääkityksen aika oli sellaista että siinä tavallaan lääkkeillä yritettiin suojata sitä lapsenomaista unelmaa elämästä ilman vastoinkäymisiä, väittäisin jopa että lääkkeet ja masennuksen hoito esti minua aikuistumasta.

Pitkä teksti mutta ehkä joku näkee tässä järkeä.

Tuo on mielenkiintoinen näkökulma masennuksen hoitoa ajatellen. Masentuuko jotkut ihan normaaleista aikuistumisen tuskista ja lääkkeillä tavallaan yritetään piilottaa nämä normaalit elämän realiteetit. Silloin ihminen ei tietenkään ikinä opi aikuiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä näkisin, että nuori paranee masennuksesta, jos saa kavereita, edes yhden, joka on kiinostunut hänestä. Nuorelle saman ikäisen seura on todella tärkeää.

Mun lapsella on kavereita, niin hyviä, että keskustelevat ja tukevat, majoittavat luonaan ja kuskaavat sairaalaan. Ei ole parantanut masennusta.

Parisuhde sopivan ihmisen kanssa olisi kyllä terapeuttinen, mutta ymmärrän, ettei moni sellaiseen lähde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mies ja kärsin masennuksesta 20-27 ikävuosien välillä. Lääkkeinä kokeiltiin mm citalopramia, cipralexia, sertraliinia, moklobemidia, agomelatiinia, venlafaksiinia, risperidonea, buspironia, bupropionia ja yksi uudempi ssri jonka nimi ei nyt muistu mieleen. Eli 10 eri lääkettä eikä mikään auttanut kunnolla.... paria noista en tosin pystynyt käyttämään sivuoireiden takia.

27 vuotiaan masennus meni oikein vakavaksi ja siitä pääsin yli agomelatiinin avulla joka oli viimeinen lääkkeeni. Eli voisi sanoa että täällä oli jonkinlaista pientä tehoa mutta ei kuitenkaan sellaista että selvästi olisi parantunut mieliala. Lopetin kuitenkin 3kk jälkeen lääkkeen hinnan takia.

Tämän jälkeen päätin ns "ryhdistäytyä". Kuulostaa kliseeltä mutta ihan oikeasti kyllästyin lääkkeisiin ja psykologeihin ja päätin vaan hyväksyä että elämä on paskaa. Unohdin ne nuoruuden haaveet hyvästä elämästä ja aloin mm tupakoimaan. Menin eteenpäin sellaisella asenteella että "antaa tulla vaan". Pikkuhiljaa aloin oppimaan käsittelemään vastoinkäymisiä vihan avulla ja muutuin vähän persoonaltani. Ja sen jälkeen kun 27 vuotiaana lopetin viimeisen lääkkeen, en ole enää tuntenut oloani masentuneeksi. Nyt siitä on jo 5 vuotta. En tiedä auttaako tupakka jotenkin hermoihini, voi olla että se oli paras masennuslääke. Enää en ole vihainen vaan oikeastaan tunnen että olen aikuistunut ja osaa käsitellä vastoinkäymisiä kuin aikuinen. Lääkityksen aika oli sellaista että siinä tavallaan lääkkeillä yritettiin suojata sitä lapsenomaista unelmaa elämästä ilman vastoinkäymisiä, väittäisin jopa että lääkkeet ja masennuksen hoito esti minua aikuistumasta.

Pitkä teksti mutta ehkä joku näkee tässä järkeä.

Tuo on mielenkiintoinen näkökulma masennuksen hoitoa ajatellen. Masentuuko jotkut ihan normaaleista aikuistumisen tuskista ja lääkkeillä tavallaan yritetään piilottaa nämä normaalit elämän realiteetit. Silloin ihminen ei tietenkään ikinä opi aikuiseksi.

Ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni se, että ihminen omaksuu masentuneen tai jonkin muun mt-ongelmaisen identiteetin itselleen, ei ole hyvä asia. Silloin siitä tosiaan tulee helposti pysyvä osa persoonaa.

Ja tällaisia ihmisiähän on koko maa(ilma) täynnä. Ei edes yritetä tehdä mitään, kun ollaan uhriuduttu ja jääty vellomaan siihen turvalliseen masennuskuplaan, vaikka mielen voima on uskomaton ja ihminen pystyy vaikka mihin, kun vain jotain päättää. Tätä ei vain moni halua hyväksyä. On helpompaa kuvitella olevansa tahdoton uhri, jolle tapahtuu kaikkea ikävää ja joka ei pysty vaikuttamaan mihinkään, mitä elämässä, ajatuksissa tai tunteissa tapahtuu.

Eli älä nyt missään nimessä mene sanomaan mitään "et sä tästä pääse yli, hyväksy tilanne" -tyylistä kenellekään. Siitä ei ole mitään apua.

Ei ole paluuta entiseen, mutta on mahdollista päästä eteenpäin. Kaksi hyvin erilaista asiaa.

Masennus pitää hyväksyä itsessään, jotta pystyy kuntoutumaan. Masennuksen kieltäjät ja sellaiset, jotka luulevat, että "palaavat ennalleen", eivät niistä kuopista pääse ylös. He, jotka tiedostavat kyseessä olevan jatkuvan taistelun, ovat valmiita myös niitä kuoppia uudestaan kohtaamaan ja niistä nousemaan.

Masennus pitäisi nimenomaan ymmärtää eräänlaisena kehityskriisinä, mitä se suurimmalle osalle on. Parhaimmillaan, kun oppii tunnistamaan sen aiheuttajat ja prosessoimaan niitä, voi se kasvattaa ihmisen resilienssiä niin, ettei seuraavat vastoinkäymiset enää romahduta psyykkistä toimintakykyä samalla tavalla. Toisaalta jos kannustaa nuorta ihmistä hyväksymään toimintakyvyn vajeen ja alakulon osaksi omaa identiteettiä, eräänlaiseksi staattiseksi persoonallisuuden osaksi, se voi pahimmillaan kroonistaa masennuksen ja ajaa ihmisen työkvyttömäksi pitkäksi aikaa. Nähdäkseni tästä johtuu länsimaissa räjähdysmäisesti kasvaneet masennuksesta johtuvat työkyyvyttömyystilastot. Ihmisiä opetetaan uhriutumaan, peittämään tunteensa psykoaktiivisilla aineilla ja omaksumaan itselleen sairaan identiteetin, vaikka todelliset ongelmat olisivat jopa suhteellisen helposti korjattavissa ja käsiteltävissä. Masennusta  jonain biologisena kroonisena sairautena ajattelevat ihmiset eivät kestä vastoinkäymisiä ja heidän psyykkinen resilienssinsä on heikko, koska heiltä puuttuu välineet käsitellä vastoinkäymisiä tai ylipäätään elämän asettamia vaatimuksia ja epäonnistumisen kokemuksia. 

Joku sanoi fiksusti täällä että masennuksesta ei voi ehkä parantua niin että pääsee takaisin siihen olotilaan joka oli ennen masennusta. Masennus kuten muutkin jaksot elämässä muuttavat meitä ja näkökulmiamme pysyvästi, sitä kutsutaan myös kasvamiseksi. Itsekin haikailen takaisin tiettyihin aikoihin mutta asiat näyttävät niin erilaisilta jälkikäteen kuin siinä tilanteessa. Olemme koko ajan liikkeessä ja vertailupohjaa muuttuu samoin jatkuvasti, on turhaa yrittää tavoitella yhtä pysyvää oloa, se ei ole mahdollista.