Jos näkisitte maassa istuvan, aikuisen itkevän ihmisen?

Kovin moni tässäkin ketjussa menisi kysymään mikä hätänä, mutta totuus oikeasti on että ainoastaan ehkä 1/10 kysyisisi

Entä puolisonsa tai lapsensa kuolemaa sureva viikon valvottuaan ja itkettyään?

Näyttääkö ei- pultsarilta tai ei-narkilta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyisin, paitsi jos on joku pultsari. Niille en jaksa jutella. 

No ei se pultsarikaan huvikseen itke, kyllä silläkin voi ihan oikeasti hätä olla.

Itsepähän on hätänsä aiheuttanut, hankkiutukoot siitä myös itse ulos.

Tässä sinulle hyvä ilmainen uravinkki: älä ainakaan ala lääkäriksi, hoitsuksi, terapeutiksi, tms., älä myöskään poliisiksi, palomieheksi, hengenpelastajaksi, jne.

Ja henkilökohtaiseen elämään vinkki: ei ikinä parisuhteeseen eikä varsinkaan vanhemmaksi.

-Eri

Jos hän itkisi ilmeisen julkisella paikalla, esim. kadulla tai torilla, ajattelisin että tekisin oikein jos kysyisin voinko auttaa. Eri asia on, rohkenisinko oikeasti mennä kysymään; riippuu siitä arvioinko tilanteen turvalliseksi.

Jos hän itkisi syrjemmässä, arvioisin ettei hän halua, että tuntematon tulee sanomaan mitään. Itse menisin johonkin syrjemmälle juuri siksi etten haluaisi ihmettelyä.

Vierailija kirjoitti:

En kysyisi. Todennäköisesti siitä seuraisi vain hankaluuksia ja parhaassakin tapauksessa tuskin saisin edes vastausta. Elämä ei ole elokuvaa, jossa ventovieras ihminen avautuu aidosti sinulle ongelmistaan ja pystyt auttamaan häntä.

Juuri näin. Elokuvat ja sarjafilmit ovat fantasiaa.

Ihminen on ihmiselle susi, ja nykyaikaisessa kilpailuyhteiskunnassa varsinkaan ei ole mitään järkisyytä olla tekemisissä tuntemattomien ihmisten kanssa. Itseltä lähtee todennäköisesti joko rahat, aika tai henki.

En tarkoita, että pitäisi olla tahallaan kylmä tai tunteeton, mutta jalat on hyvä pitää maassa ja tosiasiat mielessä.

Maassa istuvassa itkevässä ihmisessä on sentään se hyvä puoli, ettei hän yritä hymysyin huijata rahoja myymällä jotain turhaa paskaa.

Tietysti pitäisi pysähtyä kysymään, mikä hätänä ja voinko auttaa, mutta todennäköisesti en tekisi niin. Olen hirveän huono kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ja täysin onneton ihmisten kohtaamisessa. Kerran töissä kuulin työkaverini itkevän huoneessaan ja vaikka kuinka yritin tsempata itseäni menemään kysymään häneltä, mikä hänellä oli, en vain saanut mentyä. Ja olin sentään tuntenut tämän työkaverin jo pari vuotta. Onneksi yksi toinen työkaveri sitten meni.

En vain yksinkertaisesti pysty. Se on kuin jokin lukko sisällä. Eikä huolta, en ole missään "ihmissuhdetyössä".

En tietäisi mitä tehdä tuollaisessa tilanteessa. Itselleni on jotenkin helpompaa auttaa ihmisiä, joista näkee, että he tarvitsevat apua: vanhus kaatuu jäällä, lapsi pyörii yksin kauppakeskuksessa pelokkaan näköisenä tai joku kyykistyy tiellä ja pitää päästään kiinni. Kaipa jäisin arvioimaan tarvitaanko minua vai haluaako ihminen itkeä rauhassa. Mitä sen jälkeen? En tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Tietysti pitäisi pysähtyä kysymään, mikä hätänä ja voinko auttaa, mutta todennäköisesti en tekisi niin. Olen hirveän huono kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ja täysin onneton ihmisten kohtaamisessa. Kerran töissä kuulin työkaverini itkevän huoneessaan ja vaikka kuinka yritin tsempata itseäni menemään kysymään häneltä, mikä hänellä oli, en vain saanut mentyä. Ja olin sentään tuntenut tämän työkaverin jo pari vuotta. Onneksi yksi toinen työkaveri sitten meni.

En vain yksinkertaisesti pysty. Se on kuin jokin lukko sisällä. Eikä huolta, en ole missään "ihmissuhdetyössä".

Tuli mieleen, että minkä takia _pitäisi_ pysähtyä kysymään, ellei itkevä henkilö pyydä apua?

Vierailija kirjoitti:

Tietysti pitäisi pysähtyä kysymään, mikä hätänä ja voinko auttaa, mutta todennäköisesti en tekisi niin. Olen hirveän huono kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ja täysin onneton ihmisten kohtaamisessa. Kerran töissä kuulin työkaverini itkevän huoneessaan ja vaikka kuinka yritin tsempata itseäni menemään kysymään häneltä, mikä hänellä oli, en vain saanut mentyä. Ja olin sentään tuntenut tämän työkaverin jo pari vuotta. Onneksi yksi toinen työkaveri sitten meni.

En vain yksinkertaisesti pysty. Se on kuin jokin lukko sisällä. Eikä huolta, en ole missään "ihmissuhdetyössä".

Joku työ"kaveri" juurikin saa pillittää rauhassa, korkeintaan voisin juorun pistää liikkeelle. Muistuu entisessä työpaikassa yks noita-akka, joka oli haukkana vaanimassa toisten virheitä kuului se sitten hänelle tai ei. Kerran kun itse oli mokannut ja siitä huomautettiin niin alkoi poraamaan että häneltä on äiti kuollut lauantaina ja pakeni paikalta. Ilmeisesti oikeasti oli, mutta ei kyllä mitään myötätuntoa se harppu ainakaan minulta saanut.

Olen kysynyt selvästi päihtyneeltä laitapuolen kulkijalta, joka oli kontallaan maassa eikä päässyt ylös, että tarvitseeko apua. Itse en olisi jaksanut nostaa, mutta olisin voinut soittaa poliisin apuun.

Myös narkkarit ja puliukot pitää hoitaa, jos ovat loukkaantuneita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En. Olen mies, joten voisin saada #metoo syytteen pelkästä kysymisestä

Et koskaan ikinä missään puhu naisille? Uskallatko tervehtiä edes kaupan kassaa, jos siinä sattuu olemaan nainen?

En uskalla enkä puhu.

- eri mies

Avaisin sepaluksen ja virtsaisin hänen päälleen lämpimän lempeä suihkun, yrittäisin myös varastaa hänen omaisuutensa. Tässä on taustalla hyvä aie: hämmennys ja vihastuminen, säikähtäminen syrjäyttää surun ja itkeskelijä saa syyn nousta ylös :)

Kerran näin nuoren miehen seisovan junaradan vieressä pyöränsä vieressä. Katseli raiteille päin ihan muissa maailmoissa. Tuosta seuraavana päivänä yliopistolta kuului että joku opiskelija riisti henkensä tuona päivänä, ja jäi vaivaamaan tuo raiteille tuijottanut nuorimies. Raiteiden vieressä seisseen naama ei jäänyt ohiajaessa sen vertaa mieleen että olisin voinut sanoa oliko kyseessä sama henkilö.

Valehtelijat kuinka kehtaatte? Kysymyskin on niin haaveellinen.