Löytyykö estyneestä persoonallisuushäiriöstä kärsiviä?

Piti oikein googlettaa ero sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Ilmeisesti ero että estynyt pitää itseään oikeasti huonompana ja siksi pelkää sosiaalisia tilanteita. "Normaalista" sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä ymmärtää että hänen pelkonsa ovat tavallaan epärealistisia mutta ei silti pääse pelosta eroon.

Vierailija kirjoitti:

Piti oikein googlettaa ero sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Ilmeisesti ero että estynyt pitää itseään oikeasti huonompana ja siksi pelkää sosiaalisia tilanteita. "Normaalista" sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä ymmärtää että hänen pelkonsa ovat tavallaan epärealistisia mutta ei silti pääse pelosta eroon.

Tavallaan noin mutta myös niin että estynyt ei aina pelkää varsinaisesti sitä sosiaalista tilannetta. Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä hyytyy sosiaalisissa tilanteissa, punastuu, kärsii, haluaa pois. Estynyt voi pärjätä hyvin sosiaalisissa tilanteissa ja nauttiakin. Toki moni kärsii myös itse sosiaalisten tilanteiden pelosta. Estyneenä pelkään kaikkia ihmisiä ihan hemmetisti, en itse tilanteita. Jännitän tilanteita etukäteen enkä pääse koskaan pelosta yli vaikka edellinen samanlainen tilanne olisi sujunut loistavasti.

Olen aina ajatellut että mulla on ehkä tuo, mutta en mitään hoitoa tai apua kaipaa. Mutta eipä taida ollakaan kun diagnostiset kriteerit on

A. Täyttää persoonallisuushäiriön (F60) yleiset kriteerit.

B. Vähintään neljä seuraavista:

(1) jatkuva kaikkialle tunkeva jännitys ja pelko

(2) usko sosiaalisesta epäkelpoisuudesta, epäviehättävyydestä tai vähäarvoisuudesta muihin verrattuna

(3) ajattelua hallitseva pelko arvostelun kohteeksi joutumisesta tai torjutuksi tulemisesta sosiaalisissa tilanteissa

(4) haluttomuus olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä ellei voi olla varma heidän myönteisestä suhtautumisestaan

(5) fyysisen turvallisuuden tarpeesta aiheutuva elämäntavan rajoittuminen

(6) kritiikin, paheksumisen tai torjutuksi tulemisen pelosta henkilö välttää sellaisia sosiaalisia tai ammatillisia toimintoja, joihin liittyy paljon ihmissuhteita

Minulla täyttyy lähinnä kohta 5 ja sitten välttelen sosiaalisia ja ammatillisia tilanteita, joihin liittyy ihmissuhteita. Mutta minulla ei ole mitään kritiikin tms pelkoa, mulle on ihan sama mitää muut minusta ajattelee. Viihdyn vaan parhaiten yksin.

estynyt

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ajatellut että mulla on ehkä tuo, mutta en mitään hoitoa tai apua kaipaa. Mutta eipä taida ollakaan kun diagnostiset kriteerit on

A. Täyttää persoonallisuushäiriön (F60) yleiset kriteerit.

B. Vähintään neljä seuraavista:

(1) jatkuva kaikkialle tunkeva jännitys ja pelko

(2) usko sosiaalisesta epäkelpoisuudesta, epäviehättävyydestä tai vähäarvoisuudesta muihin verrattuna

(3) ajattelua hallitseva pelko arvostelun kohteeksi joutumisesta tai torjutuksi tulemisesta sosiaalisissa tilanteissa

(4) haluttomuus olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä ellei voi olla varma heidän myönteisestä suhtautumisestaan

(5) fyysisen turvallisuuden tarpeesta aiheutuva elämäntavan rajoittuminen

(6) kritiikin, paheksumisen tai torjutuksi tulemisen pelosta henkilö välttää sellaisia sosiaalisia tai ammatillisia toimintoja, joihin liittyy paljon ihmissuhteita

Minulla täyttyy lähinnä kohta 5 ja sitten välttelen sosiaalisia ja ammatillisia tilanteita, joihin liittyy ihmissuhteita. Mutta minulla ei ole mitään kritiikin tms pelkoa, mulle on ihan sama mitää muut minusta ajattelee. Viihdyn vaan parhaiten yksin.

Entä eristäytyvä persoonallisuus? Jos lähdetään etsimään persoonallisuushäiriötä. Yksi tunnettu terapeutti sanoi jossain että jos ihminen onnistuu järjestämään elämänsä niin ettei itse kärsi eikä muut kärsi, diagnostiset kriteerit ei täyty. Sairauden määritelmä on lähtökohtaisesti haitta.

"Häiriöstä kärsivälle on ominaista laaja-alainen vetäytyminen ihmissuhteista ja rajoittunut tunteiden ilmaiseminen. Nämä henkilöt saattavat vetäytyä yksinäisiin harrastuksiin, itsetutkisteluun ja mielikuvitukseen. Ihmissuhteiden sijasta saattaa olla kaukorakkauksia tai voimakkaita lemmikkieläinsuhteita. Häiriöstä kärsivien kyky ilmaista itseään ja kokea mielihyvää on rajoittunut.

Eristäytyvät ihmiset eivät uskoudu asioistaan muille, eikä heillä ole juurikaan läheisiä ystäviä. Muut ihmiset kokevat helposti eristäytyvästä persoonallisuudesta kärsivän etäiseksi ja kylmäksi. He pyrkivät pitämään muihin etäisyyttä, ja jos heitä painostetaan läheisyyteen, he ahdistuvat.

Häiriöstä kärsivät saattavat selviytyä hyvinkin ilman hoitoa, ja he saattavat kokea luomastaan elämäntavasta johtuen elämälaatunsa hyvänä. Tällaisessa lieväoireisessa tilanteessa hoitoa ei useinkaan tarvita."

Minulla on tuo diagnoosi. Se varmaan oli ennen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, jotka ovat ennemän seuraus vallitsevista olotiloista kuin syy mihinkään.

Tunnistan etenkin tuon, että koen olevani epäkelpo kaikkeen ja kaikkialla. Pelkään ihmisiä, en varsinaisesti esimerkiksi muiden edessä puhumista tai laulamista, vaan ihmisiä ja heidän reaktioitaan, halveksuntaansa ja muuta mukavaa. Pelkään ulkopuolelle jäämistä, selän takana puhumista, suoraa kritiikkiä, epäsuoraa. Tämä on johtanut siihen, että en ihan ymmärrä muita enkä osaa lukea tilanteita omaksi edukseni vaan päinvastoin.

Estynyt persoonani on myös suorituskammoinen samasta syystä. Koen, että tullakseni hyväksytyksi minun olisi oltava lähes täydellinen. Enkä sitä ole: olen kouluttamaton, lihava ja huonohampainen nainen ja ajattelen, että ihmiset näkevät minussa vain sen eivätkä mitään muuta. Ja koska olen varautunut ja tarkkaileva, ihmiset kokevat olonsa epämukavaksi kanssani. Ja moni on myös ärsyyntynyt minuun siksi, että en usko itseeni enkä näe sitä hyvää mitä he, ja kun en vain "mene ja opiskele".

Olen saanut eläkkeen itselleni ja elelen omassa kuplassani. Olen myös masentunut koska olen omassa kuplassani enkä pääse elämässäni eteenpäin kuten muut.

Miksi tuollaisesta pitäisi tehdä jokin ongelma tai diagnoosi? Itse en pelkää, mutta en totisesti nauti ihmisten kanssa olemisesta. Olen yksin, teen kaiken yksin ja elän eristäytynyttä ja pohdiskelevaa elämää. Olenko jotenkin sairas? Itse en koe olevani. Olen erilainen. En pidä yleisesti ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuo diagnoosi. Se varmaan oli ennen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, jotka ovat ennemän seuraus vallitsevista olotiloista kuin syy mihinkään.

Tunnistan etenkin tuon, että koen olevani epäkelpo kaikkeen ja kaikkialla. Pelkään ihmisiä, en varsinaisesti esimerkiksi muiden edessä puhumista tai laulamista, vaan ihmisiä ja heidän reaktioitaan, halveksuntaansa ja muuta mukavaa. Pelkään ulkopuolelle jäämistä, selän takana puhumista, suoraa kritiikkiä, epäsuoraa. Tämä on johtanut siihen, että en ihan ymmärrä muita enkä osaa lukea tilanteita omaksi edukseni vaan päinvastoin.

Estynyt persoonani on myös suorituskammoinen samasta syystä. Koen, että tullakseni hyväksytyksi minun olisi oltava lähes täydellinen. Enkä sitä ole: olen kouluttamaton, lihava ja huonohampainen nainen ja ajattelen, että ihmiset näkevät minussa vain sen eivätkä mitään muuta. Ja koska olen varautunut ja tarkkaileva, ihmiset kokevat olonsa epämukavaksi kanssani. Ja moni on myös ärsyyntynyt minuun siksi, että en usko itseeni enkä näe sitä hyvää mitä he, ja kun en vain "mene ja opiskele".

Olen saanut eläkkeen itselleni ja elelen omassa kuplassani. Olen myös masentunut koska olen omassa kuplassani enkä pääse elämässäni eteenpäin kuten muut.

Ohhoh, paljon samaa kuin minussa, huonoja hampaita myöten , niitä ihmettelen miten ne ovat menneet sellaisiksi. Onko sinulla jokin läheinen ollut todella kriittinen ja olet kokenut henkilökohtaisuuksiin menevää arvostelua? Minulla on.

Vierailija kirjoitti:

Miksi tuollaisesta pitäisi tehdä jokin ongelma tai diagnoosi? Itse en pelkää, mutta en totisesti nauti ihmisten kanssa olemisesta. Olen yksin, teen kaiken yksin ja elän eristäytynyttä ja pohdiskelevaa elämää. Olenko jotenkin sairas? Itse en koe olevani. Olen erilainen. En pidä yleisesti ihmisistä.

Ei siitä tehdä ongelmaa, se on. Estynyt persoonallisuushäiriö on persoonallisuushäiriöistä toiseksi tuskallisin epävakaan jälkeen. Tietäisit että jotain on pahasti vialla jos sulla olis se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuo diagnoosi. Se varmaan oli ennen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, jotka ovat ennemän seuraus vallitsevista olotiloista kuin syy mihinkään.

Tunnistan etenkin tuon, että koen olevani epäkelpo kaikkeen ja kaikkialla. Pelkään ihmisiä, en varsinaisesti esimerkiksi muiden edessä puhumista tai laulamista, vaan ihmisiä ja heidän reaktioitaan, halveksuntaansa ja muuta mukavaa. Pelkään ulkopuolelle jäämistä, selän takana puhumista, suoraa kritiikkiä, epäsuoraa. Tämä on johtanut siihen, että en ihan ymmärrä muita enkä osaa lukea tilanteita omaksi edukseni vaan päinvastoin.

Estynyt persoonani on myös suorituskammoinen samasta syystä. Koen, että tullakseni hyväksytyksi minun olisi oltava lähes täydellinen. Enkä sitä ole: olen kouluttamaton, lihava ja huonohampainen nainen ja ajattelen, että ihmiset näkevät minussa vain sen eivätkä mitään muuta. Ja koska olen varautunut ja tarkkaileva, ihmiset kokevat olonsa epämukavaksi kanssani. Ja moni on myös ärsyyntynyt minuun siksi, että en usko itseeni enkä näe sitä hyvää mitä he, ja kun en vain "mene ja opiskele".

Olen saanut eläkkeen itselleni ja elelen omassa kuplassani. Olen myös masentunut koska olen omassa kuplassani enkä pääse elämässäni eteenpäin kuten muut.

Ohhoh, paljon samaa kuin minussa, huonoja hampaita myöten , niitä ihmettelen miten ne ovat menneet sellaisiksi. Onko sinulla jokin läheinen ollut todella kriittinen ja olet kokenut henkilökohtaisuuksiin menevää arvostelua? Minulla on.

Ja hän on itse todella eristäytyvä ja arvostelee sitten muita. Nuorempana jotenkin tajusin, etteivät ihmiset ajattele yleensä niin, hän on vain erikoinen, mutta silti oli kova miellyttämisen tarve ja olin epävarma itsestäni. Myöhemmin koin masennusta, eristäydyin, ja hänen arvostelullaan oli isompi rooli elämässäni, muutenkin kun olin heikoilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tuollaisesta pitäisi tehdä jokin ongelma tai diagnoosi? Itse en pelkää, mutta en totisesti nauti ihmisten kanssa olemisesta. Olen yksin, teen kaiken yksin ja elän eristäytynyttä ja pohdiskelevaa elämää. Olenko jotenkin sairas? Itse en koe olevani. Olen erilainen. En pidä yleisesti ihmisistä.

Ei siitä tehdä ongelmaa, se on. Estynyt persoonallisuushäiriö on persoonallisuushäiriöistä toiseksi tuskallisin epävakaan jälkeen. Tietäisit että jotain on pahasti vialla jos sulla olis se.

Lähiinä mietin että millä tavalla sen pitäisi olla häiriö? Kuka määrittelee mikä on persoonallisuushäiriö? Emmehän ole mitään robotteja saman standardin mukaan tuotettuina. Vai olemmeko...?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuo diagnoosi. Se varmaan oli ennen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, jotka ovat ennemän seuraus vallitsevista olotiloista kuin syy mihinkään.

Tunnistan etenkin tuon, että koen olevani epäkelpo kaikkeen ja kaikkialla. Pelkään ihmisiä, en varsinaisesti esimerkiksi muiden edessä puhumista tai laulamista, vaan ihmisiä ja heidän reaktioitaan, halveksuntaansa ja muuta mukavaa. Pelkään ulkopuolelle jäämistä, selän takana puhumista, suoraa kritiikkiä, epäsuoraa. Tämä on johtanut siihen, että en ihan ymmärrä muita enkä osaa lukea tilanteita omaksi edukseni vaan päinvastoin.

Estynyt persoonani on myös suorituskammoinen samasta syystä. Koen, että tullakseni hyväksytyksi minun olisi oltava lähes täydellinen. Enkä sitä ole: olen kouluttamaton, lihava ja huonohampainen nainen ja ajattelen, että ihmiset näkevät minussa vain sen eivätkä mitään muuta. Ja koska olen varautunut ja tarkkaileva, ihmiset kokevat olonsa epämukavaksi kanssani. Ja moni on myös ärsyyntynyt minuun siksi, että en usko itseeni enkä näe sitä hyvää mitä he, ja kun en vain "mene ja opiskele".

Olen saanut eläkkeen itselleni ja elelen omassa kuplassani. Olen myös masentunut koska olen omassa kuplassani enkä pääse elämässäni eteenpäin kuten muut.

Ohhoh, paljon samaa kuin minussa, huonoja hampaita myöten , niitä ihmettelen miten ne ovat menneet sellaisiksi. Onko sinulla jokin läheinen ollut todella kriittinen ja olet kokenut henkilökohtaisuuksiin menevää arvostelua? Minulla on.

Ja hän on itse todella eristäytyvä ja arvostelee sitten muita. Nuorempana jotenkin tajusin, etteivät ihmiset ajattele yleensä niin, hän on vain erikoinen, mutta silti oli kova miellyttämisen tarve ja olin epävarma itsestäni. Myöhemmin koin masennusta, eristäydyin, ja hänen arvostelullaan oli isompi rooli elämässäni, muutenkin kun olin heikoilla. 

ja juurikin tuosta että koin tarvetta miellyttää, aiheutui se ettei todellista emotionaalista yhteyttä toisiin ollut, eihän sellaista sitten jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuo diagnoosi. Se varmaan oli ennen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, jotka ovat ennemän seuraus vallitsevista olotiloista kuin syy mihinkään.

Tunnistan etenkin tuon, että koen olevani epäkelpo kaikkeen ja kaikkialla. Pelkään ihmisiä, en varsinaisesti esimerkiksi muiden edessä puhumista tai laulamista, vaan ihmisiä ja heidän reaktioitaan, halveksuntaansa ja muuta mukavaa. Pelkään ulkopuolelle jäämistä, selän takana puhumista, suoraa kritiikkiä, epäsuoraa. Tämä on johtanut siihen, että en ihan ymmärrä muita enkä osaa lukea tilanteita omaksi edukseni vaan päinvastoin.

Estynyt persoonani on myös suorituskammoinen samasta syystä. Koen, että tullakseni hyväksytyksi minun olisi oltava lähes täydellinen. Enkä sitä ole: olen kouluttamaton, lihava ja huonohampainen nainen ja ajattelen, että ihmiset näkevät minussa vain sen eivätkä mitään muuta. Ja koska olen varautunut ja tarkkaileva, ihmiset kokevat olonsa epämukavaksi kanssani. Ja moni on myös ärsyyntynyt minuun siksi, että en usko itseeni enkä näe sitä hyvää mitä he, ja kun en vain "mene ja opiskele".

Olen saanut eläkkeen itselleni ja elelen omassa kuplassani. Olen myös masentunut koska olen omassa kuplassani enkä pääse elämässäni eteenpäin kuten muut.

Ohhoh, paljon samaa kuin minussa, huonoja hampaita myöten , niitä ihmettelen miten ne ovat menneet sellaisiksi. Onko sinulla jokin läheinen ollut todella kriittinen ja olet kokenut henkilökohtaisuuksiin menevää arvostelua? Minulla on.

On, useampia läheisiä. Lisäksi minulla on ihan todistetusti varhaislapsuuden hylkäyskokemus (olen adoptoitu) joka varmasti vaikutti jo ennen kuin nämä läheiset aloittivat mollaamisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tuollaisesta pitäisi tehdä jokin ongelma tai diagnoosi? Itse en pelkää, mutta en totisesti nauti ihmisten kanssa olemisesta. Olen yksin, teen kaiken yksin ja elän eristäytynyttä ja pohdiskelevaa elämää. Olenko jotenkin sairas? Itse en koe olevani. Olen erilainen. En pidä yleisesti ihmisistä.

Ei siitä tehdä ongelmaa, se on. Estynyt persoonallisuushäiriö on persoonallisuushäiriöistä toiseksi tuskallisin epävakaan jälkeen. Tietäisit että jotain on pahasti vialla jos sulla olis se.

Lähiinä mietin että millä tavalla sen pitäisi olla häiriö? Kuka määrittelee mikä on persoonallisuushäiriö? Emmehän ole mitään robotteja saman standardin mukaan tuotettuina. Vai olemmeko...?

Kaiken järjen mukaan näin ei pitäisi olla ja jokainen olisi persoonaltan uniikki, mutta persoonallisuushäiriöt ovat todellinen ilmiö. Ja kyllähän se tuntuu ihmeelliseltä kun olet koko elämäsi miettinyt mikä vaivaa ja sitten joku listaa kriteerit ja vastaat joka ikiseen kyllä! Ja vastaavasti muiden persoonallisuushäiriöiden kriteerit ei sovi. Samasta häiriöstä kärsivät kertovat elämästään ja olet että kyllä kyllä KYLLÄ.

Minulla on diagnosoitu tuo (epävakain piirtein), mutta olen _lievästi sanoen_ skeptinen koko hommasta. Rakastan ihmisten kanssa olemista, nautin esillä olosta ja eritoten esiintymisestä (en jännitä ja koen olevani parhaimmillani stressaavissa tilanteissa ja kovan paineen alla). Esimiehenä olen kuullut olevani hyvä, turvallinen ja reilu. Kestän hyvin kritiikkiä, tiedän että tässä ollaan vain ihmisiä. Koen itseni ylipäätään todella hyväntahtoiseksi ja kiltiksi ihmiseksi, tosin tarpeen tullen osaan kyllä todellakin näyttää kynteni, mutta ehkä joku sellainen piirre sitten näyttäytyi lääkäreille tuollaisena. 

Impulsiivisuus sun muu (sieltä epävakaan puolelta) taas tulee oletettavasti adhd:stani, enkä ymmärrä miksi ne on edes katsottu persoonallisuushäiriöksi. Olen levoton häsääjä rasittavuuteen saakka ja saatan helposti ylisuorittaa, jos homma on (liian) mieleistä ja sitten vähän väsyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuo diagnoosi. Se varmaan oli ennen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, jotka ovat ennemän seuraus vallitsevista olotiloista kuin syy mihinkään.

Tunnistan etenkin tuon, että koen olevani epäkelpo kaikkeen ja kaikkialla. Pelkään ihmisiä, en varsinaisesti esimerkiksi muiden edessä puhumista tai laulamista, vaan ihmisiä ja heidän reaktioitaan, halveksuntaansa ja muuta mukavaa. Pelkään ulkopuolelle jäämistä, selän takana puhumista, suoraa kritiikkiä, epäsuoraa. Tämä on johtanut siihen, että en ihan ymmärrä muita enkä osaa lukea tilanteita omaksi edukseni vaan päinvastoin.

Estynyt persoonani on myös suorituskammoinen samasta syystä. Koen, että tullakseni hyväksytyksi minun olisi oltava lähes täydellinen. Enkä sitä ole: olen kouluttamaton, lihava ja huonohampainen nainen ja ajattelen, että ihmiset näkevät minussa vain sen eivätkä mitään muuta. Ja koska olen varautunut ja tarkkaileva, ihmiset kokevat olonsa epämukavaksi kanssani. Ja moni on myös ärsyyntynyt minuun siksi, että en usko itseeni enkä näe sitä hyvää mitä he, ja kun en vain "mene ja opiskele".

Olen saanut eläkkeen itselleni ja elelen omassa kuplassani. Olen myös masentunut koska olen omassa kuplassani enkä pääse elämässäni eteenpäin kuten muut.

Ohhoh, paljon samaa kuin minussa, huonoja hampaita myöten , niitä ihmettelen miten ne ovat menneet sellaisiksi. Onko sinulla jokin läheinen ollut todella kriittinen ja olet kokenut henkilökohtaisuuksiin menevää arvostelua? Minulla on.

On, useampia läheisiä. Lisäksi minulla on ihan todistetusti varhaislapsuuden hylkäyskokemus (olen adoptoitu) joka varmasti vaikutti jo ennen kuin nämä läheiset aloittivat mollaamisen.

Joo, kun ympäristö on sairas niin todellisuudentaju alkaa mennä ja miettii, jos vika on sittenkin minussa. Itse olen aina oppinut etsimään vikaa itsestäni, vasta vähän aikaa sitten tajusin, että silloin kun vika ei ole minussa, ei _ihan_ jokaista asiaa pysty korjaamaan muuttamalla itseään tai toimintaansa, kuten kotona on opetettu!

Vierailija kirjoitti:

Minulla on diagnosoitu tuo (epävakain piirtein), mutta olen _lievästi sanoen_ skeptinen koko hommasta. Rakastan ihmisten kanssa olemista, nautin esillä olosta ja eritoten esiintymisestä (en jännitä ja koen olevani parhaimmillani stressaavissa tilanteissa ja kovan paineen alla). Esimiehenä olen kuullut olevani hyvä, turvallinen ja reilu. Kestän hyvin kritiikkiä, tiedän että tässä ollaan vain ihmisiä. Koen itseni ylipäätään todella hyväntahtoiseksi ja kiltiksi ihmiseksi, tosin tarpeen tullen osaan kyllä todellakin näyttää kynteni, mutta ehkä joku sellainen piirre sitten näyttäytyi lääkäreille tuollaisena. 

Impulsiivisuus sun muu (sieltä epävakaan puolelta) taas tulee oletettavasti adhd:stani, enkä ymmärrä miksi ne on edes katsottu persoonallisuushäiriöksi. Olen levoton häsääjä rasittavuuteen saakka ja saatan helposti ylisuorittaa, jos homma on (liian) mieleistä ja sitten vähän väsyn.

Kuulostaa kyllä perin oudolta tuo diagnoosi. Miten tuohon päädyttiin? Kuka sen teki?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuo diagnoosi. Se varmaan oli ennen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, jotka ovat ennemän seuraus vallitsevista olotiloista kuin syy mihinkään.

Tunnistan etenkin tuon, että koen olevani epäkelpo kaikkeen ja kaikkialla. Pelkään ihmisiä, en varsinaisesti esimerkiksi muiden edessä puhumista tai laulamista, vaan ihmisiä ja heidän reaktioitaan, halveksuntaansa ja muuta mukavaa. Pelkään ulkopuolelle jäämistä, selän takana puhumista, suoraa kritiikkiä, epäsuoraa. Tämä on johtanut siihen, että en ihan ymmärrä muita enkä osaa lukea tilanteita omaksi edukseni vaan päinvastoin.

Estynyt persoonani on myös suorituskammoinen samasta syystä. Koen, että tullakseni hyväksytyksi minun olisi oltava lähes täydellinen. Enkä sitä ole: olen kouluttamaton, lihava ja huonohampainen nainen ja ajattelen, että ihmiset näkevät minussa vain sen eivätkä mitään muuta. Ja koska olen varautunut ja tarkkaileva, ihmiset kokevat olonsa epämukavaksi kanssani. Ja moni on myös ärsyyntynyt minuun siksi, että en usko itseeni enkä näe sitä hyvää mitä he, ja kun en vain "mene ja opiskele".

Olen saanut eläkkeen itselleni ja elelen omassa kuplassani. Olen myös masentunut koska olen omassa kuplassani enkä pääse elämässäni eteenpäin kuten muut.

Ohhoh, paljon samaa kuin minussa, huonoja hampaita myöten , niitä ihmettelen miten ne ovat menneet sellaisiksi. Onko sinulla jokin läheinen ollut todella kriittinen ja olet kokenut henkilökohtaisuuksiin menevää arvostelua? Minulla on.

No niin, nyt kun pääsin avautumisen makuun täällä kotona eristäytyneenä niin jatkan että esim. ne hampaat  ovat  lisänneet epävarmuutta sosiaalisissa tilanteissa. Yritän opetella antautumista vuorovaikutukseen jos en miettisi koko ajan asioita mitä ehkä on vialla.. 

En ole ennen edes kuullut kaikista näistä persoonallisuushäiriöistä. En pidä niitä häiriöinä vaan huonojen kokemusten aiheuttamina piirteinä, joiden kanssa voi elää ja jotka voivat ajan kanssa paremmassa ympäristössä lieventyä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuo diagnoosi. Se varmaan oli ennen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, jotka ovat ennemän seuraus vallitsevista olotiloista kuin syy mihinkään.

Tunnistan etenkin tuon, että koen olevani epäkelpo kaikkeen ja kaikkialla. Pelkään ihmisiä, en varsinaisesti esimerkiksi muiden edessä puhumista tai laulamista, vaan ihmisiä ja heidän reaktioitaan, halveksuntaansa ja muuta mukavaa. Pelkään ulkopuolelle jäämistä, selän takana puhumista, suoraa kritiikkiä, epäsuoraa. Tämä on johtanut siihen, että en ihan ymmärrä muita enkä osaa lukea tilanteita omaksi edukseni vaan päinvastoin.

Estynyt persoonani on myös suorituskammoinen samasta syystä. Koen, että tullakseni hyväksytyksi minun olisi oltava lähes täydellinen. Enkä sitä ole: olen kouluttamaton, lihava ja huonohampainen nainen ja ajattelen, että ihmiset näkevät minussa vain sen eivätkä mitään muuta. Ja koska olen varautunut ja tarkkaileva, ihmiset kokevat olonsa epämukavaksi kanssani. Ja moni on myös ärsyyntynyt minuun siksi, että en usko itseeni enkä näe sitä hyvää mitä he, ja kun en vain "mene ja opiskele".

Olen saanut eläkkeen itselleni ja elelen omassa kuplassani. Olen myös masentunut koska olen omassa kuplassani enkä pääse elämässäni eteenpäin kuten muut.

Täällä toinen samanlainen. Eläkkeellä myös ja elelen syrjässä yhteiskunnasta. Perhe minulla on kuitenkin ja ymmärtäväinen puoliso. Terapiaa ei ole eikä tule. Minut on ilmeisesti laskettu parantumattomaksi.