Lue keskustelun säännöt.
Löytyykö estyneestä persoonallisuushäiriöstä kärsiviä?
10.01.2020 |
Minkälaista elämäsi on? Estynyt ei ole mielestäni hyvä sana kuvaamaan koska se viittaa liikaa sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Englannin avoidant on parempi. Estynyt ja sosiaalisten tilanteiden pelko ei ole sama asia.
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tuo diagnoosi. Se varmaan oli ennen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, jotka ovat ennemän seuraus vallitsevista olotiloista kuin syy mihinkään.
Tunnistan etenkin tuon, että koen olevani epäkelpo kaikkeen ja kaikkialla. Pelkään ihmisiä, en varsinaisesti esimerkiksi muiden edessä puhumista tai laulamista, vaan ihmisiä ja heidän reaktioitaan, halveksuntaansa ja muuta mukavaa. Pelkään ulkopuolelle jäämistä, selän takana puhumista, suoraa kritiikkiä, epäsuoraa. Tämä on johtanut siihen, että en ihan ymmärrä muita enkä osaa lukea tilanteita omaksi edukseni vaan päinvastoin.
Estynyt persoonani on myös suorituskammoinen samasta syystä. Koen, että tullakseni hyväksytyksi minun olisi oltava lähes täydellinen. Enkä sitä ole: olen kouluttamaton, lihava ja huonohampainen nainen ja ajattelen, että ihmiset näkevät minussa vain sen eivätkä mitään muuta. Ja koska olen varautunut ja tarkkaileva, ihmiset kokevat olonsa epämukavaksi kanssani. Ja moni on myös ärsyyntynyt minuun siksi, että en usko itseeni enkä näe sitä hyvää mitä he, ja kun en vain "mene ja opiskele".
Olen saanut eläkkeen itselleni ja elelen omassa kuplassani. Olen myös masentunut koska olen omassa kuplassani enkä pääse elämässäni eteenpäin kuten muut.
Täällä toinen samanlainen. Eläkkeellä myös ja elelen syrjässä yhteiskunnasta. Perhe minulla on kuitenkin ja ymmärtäväinen puoliso. Terapiaa ei ole eikä tule. Minut on ilmeisesti laskettu parantumattomaksi.
Minulla on myös oma perhe ja ymmärtäväinen puoliso. Terapiaa en eläkkeen vuoksi saa ja yksityinen on sen verran kallista että en ole siihen ryhtynyt. Hoitokontaktiakaan ei ole mutta en ole sitä edes kaivannut aikoihin.
Sellainen laminoitu info lappunen olisi hyvä, jossa olisi jonkun tarpeeksi auktoriteettisen tahon allekirjoitus, missä selitettäisiin miksi olen tällainen kuin olen. Voisi antaa sen aina luettavaksi muille kuten jonkun allergiakortin. Tai ehkä ei sittenkään. En usko, että saisin yhtään enempää ymmärrystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tuo diagnoosi. Se varmaan oli ennen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, jotka ovat ennemän seuraus vallitsevista olotiloista kuin syy mihinkään.
Tunnistan etenkin tuon, että koen olevani epäkelpo kaikkeen ja kaikkialla. Pelkään ihmisiä, en varsinaisesti esimerkiksi muiden edessä puhumista tai laulamista, vaan ihmisiä ja heidän reaktioitaan, halveksuntaansa ja muuta mukavaa. Pelkään ulkopuolelle jäämistä, selän takana puhumista, suoraa kritiikkiä, epäsuoraa. Tämä on johtanut siihen, että en ihan ymmärrä muita enkä osaa lukea tilanteita omaksi edukseni vaan päinvastoin.
Estynyt persoonani on myös suorituskammoinen samasta syystä. Koen, että tullakseni hyväksytyksi minun olisi oltava lähes täydellinen. Enkä sitä ole: olen kouluttamaton, lihava ja huonohampainen nainen ja ajattelen, että ihmiset näkevät minussa vain sen eivätkä mitään muuta. Ja koska olen varautunut ja tarkkaileva, ihmiset kokevat olonsa epämukavaksi kanssani. Ja moni on myös ärsyyntynyt minuun siksi, että en usko itseeni enkä näe sitä hyvää mitä he, ja kun en vain "mene ja opiskele".
Olen saanut eläkkeen itselleni ja elelen omassa kuplassani. Olen myös masentunut koska olen omassa kuplassani enkä pääse elämässäni eteenpäin kuten muut.
Täällä toinen samanlainen. Eläkkeellä myös ja elelen syrjässä yhteiskunnasta. Perhe minulla on kuitenkin ja ymmärtäväinen puoliso. Terapiaa ei ole eikä tule. Minut on ilmeisesti laskettu parantumattomaksi.
Jo kaksi on päässyt eläkkeelle. Miten onnistuitte? Minulle lekuri sanoi ettei mitään mahdollisuutta. Tosin silloin todettiin etten ole työkykyinen. Elän kumppanin siivellä ja häpeän sitä joka hetki.
Kävin mielenterveystoimistossa juttelemassa viikoittain ja minulle kirjoitettiin aina kuntoutustukea. Sitten yksi lääkäri sanoi, että kun tämä tilanne nyt on mikä on, niin haetaan se lopullinen eläke.
Ei minunkaan eläkkeeni kummoinen ole, joten puoliso oikeastaan elättää. Kyllä se hävettää ja näen paljon painajaisia siitä, että olen epäonnistunut työelämässä enkä ole yhteiskunnan tuottava jäsen.
Vierailija kirjoitti:
Miten teillä on puolisot..?
Minä olin oikein kaunis nuorena ja yrittelin yliopisto-opintoja. Törmäsin ihanaan mieheen, joka väittää rakastavansa minua paljon vielä 30 vuoden jälkeen.
Minulla on vähän sama tarina. Työterveys laittoi uupumus-diagnoosilla hoidontarpeen tutkimuksiin ja siitä sitten monta vuotta psykiatrian sh:lla käyntiä, ja lopulta hoitava lääkäri ehdotti eläkkeen hakua. Se myönnettiin. Summa ei ole kummoinen ja myös minä häpeän tuottamattomuuttani valtavasti.
Miksi ei olisi puolisoa? En ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten teillä on puolisot..?
Itse asiassa estyneillä on kaikista kestävimmät avioliitot. Eivät lähde huonoistakaan suhteista. Suhteiden aloittaminen on vaikeaa mutta jos suhde löytyy ne kestää. Epäilen että miehelläni on lieviä aspergerin piirteitä vaikkei asperger. Ei ollut pariutuminen hänellekään helppoa.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän sama tarina. Työterveys laittoi uupumus-diagnoosilla hoidontarpeen tutkimuksiin ja siitä sitten monta vuotta psykiatrian sh:lla käyntiä, ja lopulta hoitava lääkäri ehdotti eläkkeen hakua. Se myönnettiin. Summa ei ole kummoinen ja myös minä häpeän tuottamattomuuttani valtavasti.
Miksi ei olisi puolisoa? En ymmärrä.
Ja siis sama. Olin nätti nörttityttö nuorena ja tapasin mieheni netissä. Hän väittää edelleen 12 vuoden jälkeen että olen ihana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On mukava puhua toisten samankaltaisten kanssa. Eivät tätä muut oikein ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
On mukava puhua toisten samankaltaisten kanssa. Eivät tätä muut oikein ymmärrä.
Niin on
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on diagnosoitu tuo (epävakain piirtein), mutta olen _lievästi sanoen_ skeptinen koko hommasta. Rakastan ihmisten kanssa olemista, nautin esillä olosta ja eritoten esiintymisestä (en jännitä ja koen olevani parhaimmillani stressaavissa tilanteissa ja kovan paineen alla). Esimiehenä olen kuullut olevani hyvä, turvallinen ja reilu. Kestän hyvin kritiikkiä, tiedän että tässä ollaan vain ihmisiä. Koen itseni ylipäätään todella hyväntahtoiseksi ja kiltiksi ihmiseksi, tosin tarpeen tullen osaan kyllä todellakin näyttää kynteni, mutta ehkä joku sellainen piirre sitten näyttäytyi lääkäreille tuollaisena.
Impulsiivisuus sun muu (sieltä epävakaan puolelta) taas tulee oletettavasti adhd:stani, enkä ymmärrä miksi ne on edes katsottu persoonallisuushäiriöksi. Olen levoton häsääjä rasittavuuteen saakka ja saatan helposti ylisuorittaa, jos homma on (liian) mieleistä ja sitten vähän väsyn.
Kuulostaa kyllä perin oudolta tuo diagnoosi. Miten tuohon päädyttiin? Kuka sen teki?
Psykiatrian ylilääkäri samalla kertaa kun sain adhd-diagnoosin nuorena aikuisena. Ehkä tämä sitten on jotain sairauden tunnottomuutta kun pidän itseäni hyvinkin vakaana ja tunne-elämältään terveenä ihmisenä :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on diagnosoitu tuo (epävakain piirtein), mutta olen _lievästi sanoen_ skeptinen koko hommasta. Rakastan ihmisten kanssa olemista, nautin esillä olosta ja eritoten esiintymisestä (en jännitä ja koen olevani parhaimmillani stressaavissa tilanteissa ja kovan paineen alla). Esimiehenä olen kuullut olevani hyvä, turvallinen ja reilu. Kestän hyvin kritiikkiä, tiedän että tässä ollaan vain ihmisiä. Koen itseni ylipäätään todella hyväntahtoiseksi ja kiltiksi ihmiseksi, tosin tarpeen tullen osaan kyllä todellakin näyttää kynteni, mutta ehkä joku sellainen piirre sitten näyttäytyi lääkäreille tuollaisena.
Impulsiivisuus sun muu (sieltä epävakaan puolelta) taas tulee oletettavasti adhd:stani, enkä ymmärrä miksi ne on edes katsottu persoonallisuushäiriöksi. Olen levoton häsääjä rasittavuuteen saakka ja saatan helposti ylisuorittaa, jos homma on (liian) mieleistä ja sitten vähän väsyn.
Kuulostaa kyllä perin oudolta tuo diagnoosi. Miten tuohon päädyttiin? Kuka sen teki?
Psykiatrian ylilääkäri samalla kertaa kun sain adhd-diagnoosin nuorena aikuisena. Ehkä tämä sitten on jotain sairauden tunnottomuutta kun pidän itseäni hyvinkin vakaana ja tunne-elämältään terveenä ihmisenä :D
Ehkä et avautunut hänelle kuitenkaan tunteistasi? Et näyttänyt mitään tunteita vaan heitit läppää samalla kun kerroit surkeasta lapsuudesta ym? Minä nimittäin olin samanlainen psykiatrin kanssa. Asiallinen ja huumorintajuinen. Ja varmaan todella sulkeutunut oikeasti :D
Minulla kyllä lukee jossain että olen erittäin sairaudentuntoinen. Olisin mieluummin juuri toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tuollaisesta pitäisi tehdä jokin ongelma tai diagnoosi? Itse en pelkää, mutta en totisesti nauti ihmisten kanssa olemisesta. Olen yksin, teen kaiken yksin ja elän eristäytynyttä ja pohdiskelevaa elämää. Olenko jotenkin sairas? Itse en koe olevani. Olen erilainen. En pidä yleisesti ihmisistä.
Ei siitä tehdä ongelmaa, se on. Estynyt persoonallisuushäiriö on persoonallisuushäiriöistä toiseksi tuskallisin epävakaan jälkeen. Tietäisit että jotain on pahasti vialla jos sulla olis se.
Lähiinä mietin että millä tavalla sen pitäisi olla häiriö? Kuka määrittelee mikä on persoonallisuushäiriö? Emmehän ole mitään robotteja saman standardin mukaan tuotettuina. Vai olemmeko...?
Noh, ainakin tästä mun persoonallisuudestani on aiheutunut minulle seuraavia "lieveilmiöitä":
Yksinäisyys, masennus, sosiaalistentilanteidenpelko ja alkoholiongelma. Että kukapa sen sanoo, onko tämä nyt häiriö...
Noh. Oon aina ollut ujo. Lapsena se ei vielä ollut niinkään ongelma, mutta teini-iässä aloin eristäytyä ja masennuin ja musta tuli yksinäinen. Aloin lääkitä itseäni alkoholilla...
Välillä on ollut parempia aikoja ja nyt menee ihan ok:sti, olen saanut kavereita ja lähdin opiskelemaan nytv8 vuoden työttömyyden jälkeen. (olen 30 v.)
Sosiaalistentilanteiden pelko on lievittynyt huomattavasti (ennen en esim.uskaltanut soittaa puhelimella varatakseni aikaa johonkin, nykyään se ei ole ongelma vaikka en sitä juurikaan tee ellei ole jokin akuutti tilanne).
Masennuskin on lievittynyt kun en enää koe niin pahaa yksinäisyyttä.
Mutta Alkoholisti kyllä olen, en jaksa enkä halua nähdä ihmisiä selvinpäin enkä pysty tutustumaan muuten...
Lisäksi kaikki ihmissuhteeni perustuvat siihen, että toinen osapuoli on hyvin aloitteellinen ja osoittaa avoimesti hyväksyntää. Tämä on toisinaan johtanut ikäviin ihmissuhteisiin, kun ns. "otan mitä mulle annetaan" ja usein nämä (yltiösosiaaliset) ihmiset ovat takertuneet minuun kun olen niin kiltti ja kiva. Olen sitten joutunut kärsimään, kun he eivät olleetkaan minulle sopivia ystäviä/kumppaneita ja on ollut vaikeaa päästä sitten eroon...
No, onneksi niistä on oppinut tässä vuosien varrella, en erityisemmin ede halua tutustua uusiin ihmisiin enää.
Paitsi olisi kivaa löytää sopiva kumppani, mutta vaikeaa se on kun ei minusta ole tekemään aloitteite. Kahdesti olen seurustellut, sellaisten kanssa jotka ovat halunneet minut. Huonoja suhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tuollaisesta pitäisi tehdä jokin ongelma tai diagnoosi? Itse en pelkää, mutta en totisesti nauti ihmisten kanssa olemisesta. Olen yksin, teen kaiken yksin ja elän eristäytynyttä ja pohdiskelevaa elämää. Olenko jotenkin sairas? Itse en koe olevani. Olen erilainen. En pidä yleisesti ihmisistä.
Ei siitä tehdä ongelmaa, se on. Estynyt persoonallisuushäiriö on persoonallisuushäiriöistä toiseksi tuskallisin epävakaan jälkeen. Tietäisit että jotain on pahasti vialla jos sulla olis se.
Lähiinä mietin että millä tavalla sen pitäisi olla häiriö? Kuka määrittelee mikä on persoonallisuushäiriö? Emmehän ole mitään robotteja saman standardin mukaan tuotettuina. Vai olemmeko...?
Noh, ainakin tästä mun persoonallisuudestani on aiheutunut minulle seuraavia "lieveilmiöitä":
Yksinäisyys, masennus, sosiaalistentilanteidenpelko ja alkoholiongelma. Että kukapa sen sanoo, onko tämä nyt häiriö...Noh. Oon aina ollut ujo. Lapsena se ei vielä ollut niinkään ongelma, mutta teini-iässä aloin eristäytyä ja masennuin ja musta tuli yksinäinen. Aloin lääkitä itseäni alkoholilla...
Välillä on ollut parempia aikoja ja nyt menee ihan ok:sti, olen saanut kavereita ja lähdin opiskelemaan nytv8 vuoden työttömyyden jälkeen. (olen 30 v.)
Sosiaalistentilanteiden pelko on lievittynyt huomattavasti (ennen en esim.uskaltanut soittaa puhelimella varatakseni aikaa johonkin, nykyään se ei ole ongelma vaikka en sitä juurikaan tee ellei ole jokin akuutti tilanne).
Masennuskin on lievittynyt kun en enää koe niin pahaa yksinäisyyttä.
Mutta Alkoholisti kyllä olen, en jaksa enkä halua nähdä ihmisiä selvinpäin enkä pysty tutustumaan muuten...
Lisäksi kaikki ihmissuhteeni perustuvat siihen, että toinen osapuoli on hyvin aloitteellinen ja osoittaa avoimesti hyväksyntää. Tämä on toisinaan johtanut ikäviin ihmissuhteisiin, kun ns. "otan mitä mulle annetaan" ja usein nämä (yltiösosiaaliset) ihmiset ovat takertuneet minuun kun olen niin kiltti ja kiva. Olen sitten joutunut kärsimään, kun he eivät olleetkaan minulle sopivia ystäviä/kumppaneita ja on ollut vaikeaa päästä sitten eroon...
No, onneksi niistä on oppinut tässä vuosien varrella, en erityisemmin ede halua tutustua uusiin ihmisiin enää.
Paitsi olisi kivaa löytää sopiva kumppani, mutta vaikeaa se on kun ei minusta ole tekemään aloitteite. Kahdesti olen seurustellut, sellaisten kanssa jotka ovat halunneet minut. Huonoja suhteita.
Minä olen lääkinnyt itseäni ruoalla. Hirveän huono ratkaisu, sillä mitä enemmän painoa, sitä enemmän hävettää ja itsetunto laskee ja sitä enemmän eristäytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on diagnosoitu tuo (epävakain piirtein), mutta olen _lievästi sanoen_ skeptinen koko hommasta. Rakastan ihmisten kanssa olemista, nautin esillä olosta ja eritoten esiintymisestä (en jännitä ja koen olevani parhaimmillani stressaavissa tilanteissa ja kovan paineen alla). Esimiehenä olen kuullut olevani hyvä, turvallinen ja reilu. Kestän hyvin kritiikkiä, tiedän että tässä ollaan vain ihmisiä. Koen itseni ylipäätään todella hyväntahtoiseksi ja kiltiksi ihmiseksi, tosin tarpeen tullen osaan kyllä todellakin näyttää kynteni, mutta ehkä joku sellainen piirre sitten näyttäytyi lääkäreille tuollaisena.
Impulsiivisuus sun muu (sieltä epävakaan puolelta) taas tulee oletettavasti adhd:stani, enkä ymmärrä miksi ne on edes katsottu persoonallisuushäiriöksi. Olen levoton häsääjä rasittavuuteen saakka ja saatan helposti ylisuorittaa, jos homma on (liian) mieleistä ja sitten vähän väsyn.
Kuulostaa kyllä perin oudolta tuo diagnoosi. Miten tuohon päädyttiin? Kuka sen teki?
Psykiatrian ylilääkäri samalla kertaa kun sain adhd-diagnoosin nuorena aikuisena. Ehkä tämä sitten on jotain sairauden tunnottomuutta kun pidän itseäni hyvinkin vakaana ja tunne-elämältään terveenä ihmisenä :D
Ehkä et avautunut hänelle kuitenkaan tunteistasi? Et näyttänyt mitään tunteita vaan heitit läppää samalla kun kerroit surkeasta lapsuudesta ym? Minä nimittäin olin samanlainen psykiatrin kanssa. Asiallinen ja huumorintajuinen. Ja varmaan todella sulkeutunut oikeasti :D
Minulla kyllä lukee jossain että olen erittäin sairaudentuntoinen. Olisin mieluummin juuri toisin.
Ei ole oikein mitään surkean lapsuuden kokemuksia sun muita, mistä avautua. Minua kiusattiin vähän koulussa (oli kuitenkin kavereita ja muutenkin kivaa) ja pari aika rankkaa juttua on tapahtunut, mutta olen käsitellyt ne asiat, eivätkä ne vaivaa tai kiusaa elämässäni mitenkään. Ehkä se oli se ongelma? Adhd:n kuuluisi varmaan olla moniongelmainen syrjäytynyt ressukka, etenkin kun on naimisissa toisen mokoman kanssa, eikä ole edes myrskyisää ja vaikeaa parisuhdetta, vaan oikeasti kaikki hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän sama tarina. Työterveys laittoi uupumus-diagnoosilla hoidontarpeen tutkimuksiin ja siitä sitten monta vuotta psykiatrian sh:lla käyntiä, ja lopulta hoitava lääkäri ehdotti eläkkeen hakua. Se myönnettiin. Summa ei ole kummoinen ja myös minä häpeän tuottamattomuuttani valtavasti.
Miksi ei olisi puolisoa? En ymmärrä.
Niin.. nyt kun täällä on pitkiä ja onnellisia parisuhteita ihmisillä niin kertokaa miten sellainen tapahtuu.. siinä pitäisi uskaltaa olla toisen kanssa avoin oma itsensä?
Jo kaksi on päässyt eläkkeelle. Miten onnistuitte? Minulle lekuri sanoi ettei mitään mahdollisuutta. Tosin silloin todettiin etten ole työkykyinen. Elän kumppanin siivellä ja häpeän sitä joka hetki.