Miksi lääkikseen haussa ei ole psykologisia testejä??

Koska siellä koulussa oppii sitten miten potilaita kuuluu lähestyä ja hoitaa. Piste.

Eihän sairaanhoitajille, terveydenhoitajille tai ensihoitajillekkaan enää ole psykologisia testejä.

Ap:lle ilmeisesti riittää kun lääkäri on mukava ja empaattinen? Itselleni on tärkeintä nimenomaan ammattitaito eikä sosiaalisilla taidoilla ole juurikaan merkitystä. Toki arvostan, jos lääkäri on miellyttävä, mutta tärkeintä on että diagnoosit menee oikein ja asiat tulee hoidettua. Ei tuollaisissa psykologisessa testeissä ole mitään järkeää, syövät vain rahaa ja resursseja.

Masentuneet ei sovi hoitoalalle

Vierailija kirjoitti:

Koska lääkikseen hakee myös ihmisiä joista tulee tutkijoita.

Suurimmasta osasta tulee ihmisten lääkäreitä, tutkijoita tulee harvasta.

No  onneksi on ihan hyvään kommunikaatioon kykeneviäkin lääkäreitä, mutta heikoilla vuorovaikutustaidoilla varustettuja on liikaa..

Eikös sitä ole selitetty kuinka esim. psykopaatit sopivat tiettyihin ammatteihin, ja yksi niistä on juuri lääkäri?

Jos sinne ois psykologiset testit, en varmasti pääsis sinne ilman huijaamista. T: lääkikseen hakeva sosiopaatti

Vierailija kirjoitti:

Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:

Voisi olla hyvä jos kaikilla potilailla olisi oma tukihenkilö, joka koordinoisi laajempaa hoitoverkostoa vähän samaan tapaan kuin sosiaalihuollon asiakkailla jo vähän enemmän on. 

1) Lääkäri tuntee kyllä monia vaivoja nimeltä, mutta ei kovin monia hoitoja, joten monesti tarjotaan ensimmäiseksi kaikkein radikaaleinta hoitoa. Oma juttunsa on ensihoitolääketiede ja kirurgia, jossa vastuuta ei oikein voida jakaa monelle osapuolelle.

Lääketieteen nimi pitäisi ehkä jotenkin muuttaa yliopistoissa tai koulutusohjelma pistää uusiksi sekä yhteydet lääkeyhtiöihin selvittää. 2) Myös ammattiopistoista ja ammattikorkeakouluista sekä muilta yliopiston aloilta valmistuu ongelmia ratkaisevia parantamisen ammattilaisia. Heillä ei kuitenkaan ole samoja vallankäyttöoikeuksia eikä näkyvyyttä kuten lääkäreillä, jotka voivat pahimmillaan lehdissä naureskella räkäisesti tehokkaille 3) hoidoille, joita lääketieteen koulutusohjelmassa ei käsitellä. 

Annapa esimerkkejä yllä olevista lihavoiduista väitteistäsi.

Minulla oli teini-ikäisenä raju kilpirauhasen liikatoiminta. Lääkäri työnsi minulle skitsofrenianappeja ja muuta tällaista, joita isomman kaupungin lääkäri piti myöhemmin hulluutena. Napit saattoivat aiheuttaa kilpirauhashäiriön, sillä se kuului sivuvaikutuksiin. En kuitenkaan päässyt kilpirauhaskokeisiin ennen kuin isäni ehdotti niitä. Olin silloin hyvin ahdistunut ja sain kyllä psykiatrista hoitoa, mutta se ei ollut tarpeeksi kokonaisvaltaista; hoitajat osastolla inhosivat työtään, lääkäri ja psykologi patsastelivat ja tuolloin 2000-luvun vaihteessa voimavaralähtöistä ajattelua ei vielä tunnettu, vaan listattiin heikkouksia ja tallottiin unelmia. Myöhemmin aikuisena olen sitten itse lueskellut psykologiaan ja hyvinvointiin liittyviä juttuja ja käynyt kursseja erilaisista terapiamuodoista sekä pätevöitynyt itse tukihenkilöksi sun muuksi.

Kilpirauhasen hoitoon sain alunperin tabletteja, jotka lamaannuttaisivat kilpirauhasta. Sitä ei kuitenkaan pidetty pitkäaikaisena ratkaisuna, joten lopulta tehtiin radiojodihoito. Emme olleet varakkaita ja minä olin vasta parikymppinen ja tyydyin päätökseen. 

Sen jälkeen on menty yhdellä samalla lääkkeellä; eläinperäistä tyroksiinia tai levotyroksiinia ei ole koskaan tarjottu, vaikka TSH on monesti ollut suomikriteereillä korkea ja T3 otettu vain silloin, kun sitä itse vaadin. 

Nyt aikuisena tiedän, että on olemassa lisäravinteita, jotka torjuvat kilpirauhasta lamaannuttavien myrkkyjen vaikutusta ja epäilen, ettei minulta silloin aikoinaan otettu edes tarkempia verikokeita, saati että kilpirauhasta olisi yritetty normalisoida ruokavaliomuutoksilla tai vaarattomilla lisäravinteilla rajujen lääkkeiden tai kemiallisen amputaation sijaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lääkäri ei ole hoitoalalla. Ammatissa on olennaisinta ongelmanratkaisu. Ei mukavuus.

Lääkärin persoonalla on tutkimusten mukaan merkittävä osuus potilaan hoidossa.

Mikäli potilas kokee lääkärin potilasta kuuntelevaksi ja hänen ongelmiinsa paneutuvaksi, on tällä seikalla suuri positiivinen merkitys potilaan sairauden kulussa.

Kääntäen; jos potilas kokee, että lääkäri ei ole kunnolla kiinnostuntu potilaasta oireineen, on paranemisennuste heikompi.

Tulipa mieleen että olikohan tässä tutkimuksessa otettu huomioon sitä että potilaan huomiokyky oli oikea, eli niillä potilailla oli heikompi hoitovaste, joiden ongelmiin lääkäri ei ollut kunnolla paneutunut ja näin ollen eivät tarjonneet hyvää hoitoa?

Lääkäreissä on eniten psykopaatteja, eli tavallaan se on valintaedellytys.

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle ilmeisesti riittää kun lääkäri on mukava ja empaattinen? Itselleni on tärkeintä nimenomaan ammattitaito eikä sosiaalisilla taidoilla ole juurikaan merkitystä. Toki arvostan, jos lääkäri on miellyttävä, mutta tärkeintä on että diagnoosit menee oikein ja asiat tulee hoidettua. Ei tuollaisissa psykologisessa testeissä ole mitään järkeää, syövät vain rahaa ja resursseja.

Tutkimusten mukaan asia ei ehkä ole ihan noin. Potilaan usko hoidon mielekkyyteen on tärkeä osa tehoa ja onnistumista ja tietysti hoitosuostuvuuteen vaikuttaa se miten asiat esitetään potilaalle. Käskevä ja suljettu kommunikaatiotyyli monesti koetaan omaa autonomiaa loukkaavaksi, jolloin asiakas tai potilas voi vahvistaa esim.jotain sairauden kannalta pahaa käytöstä säilyttääkseen autonomian tunteen. 

Oma juttunsa on sitten esim.sekin, että jäykkä ja gorillamainen ammattilainen on vaikeasti lähestyttävä, mitä tulee tärkeisiin kysymyksiin, joita ei ehkä uskalleta kysyä ollenkaan. 

Sama se on muissakin ihmissuhdetöissä eli sosiaalisia taitoja ei voi suoraan erottaa ammattitaidosta, vaikka palkka juoksee samalla tavalla. Jos vaikka raiskauksen uhria on vastassa tyly ja kivikasvoinen poliisi, ei sinne ehkä uskalleta mennä ollenkaan rikosilmoitusta tekemään tai jotakin jätetään kertomatta. 

Ei voida teeskennellä, ettei tällaiset asiat ja ihan sanaton kommunikaatiokin vaikuttaisi aika paljon asioihin; ei voida luontevasti katsella kelloa, väännellä naamaa asiakkaan sanoille, heilua paikallaan kärsimättömänä tai esim.ojentaa papereita liu'uttamalla pöytää pitkin käteen luovuttamisen sijaan ja ajatella, että siinä ei ole mitään ongelmaa, koska teknisesti on annettu mahdollisuus vuorovaikutukseen. 

Tämä ei ole kannanotto mitään ammattikuntaa vastaan, vaan ihan psykologisia perusjuttuja, jotka pätee kaikessa työssä, missä ollaan elävien ihmisen kanssa tekemisissä. 

Aika moni psyko narsku jäis pääsemättä jos olisi. Ihan harkittu homma.

Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:

Voisi olla hyvä jos kaikilla potilailla olisi oma tukihenkilö, joka koordinoisi laajempaa hoitoverkostoa vähän samaan tapaan kuin sosiaalihuollon asiakkailla jo vähän enemmän on. 

1) Lääkäri tuntee kyllä monia vaivoja nimeltä, mutta ei kovin monia hoitoja, joten monesti tarjotaan ensimmäiseksi kaikkein radikaaleinta hoitoa. Oma juttunsa on ensihoitolääketiede ja kirurgia, jossa vastuuta ei oikein voida jakaa monelle osapuolelle.

Lääketieteen nimi pitäisi ehkä jotenkin muuttaa yliopistoissa tai koulutusohjelma pistää uusiksi sekä yhteydet lääkeyhtiöihin selvittää. 2) Myös ammattiopistoista ja ammattikorkeakouluista sekä muilta yliopiston aloilta valmistuu ongelmia ratkaisevia parantamisen ammattilaisia. Heillä ei kuitenkaan ole samoja vallankäyttöoikeuksia eikä näkyvyyttä kuten lääkäreillä, jotka voivat pahimmillaan lehdissä naureskella räkäisesti tehokkaille 3) hoidoille, joita lääketieteen koulutusohjelmassa ei käsitellä. 

Annapa esimerkkejä yllä olevista lihavoiduista väitteistäsi.

Minulla oli teini-ikäisenä raju kilpirauhasen liikatoiminta. Lääkäri työnsi minulle skitsofrenianappeja ja muuta tällaista, joita isomman kaupungin lääkäri piti myöhemmin hulluutena. Napit saattoivat aiheuttaa kilpirauhashäiriön, sillä se kuului sivuvaikutuksiin. En kuitenkaan päässyt kilpirauhaskokeisiin ennen kuin isäni ehdotti niitä. Olin silloin hyvin ahdistunut ja sain kyllä psykiatrista hoitoa, mutta se ei ollut tarpeeksi kokonaisvaltaista; hoitajat osastolla inhosivat työtään, lääkäri ja psykologi patsastelivat ja tuolloin 2000-luvun vaihteessa voimavaralähtöistä ajattelua ei vielä tunnettu, vaan listattiin heikkouksia ja tallottiin unelmia. Myöhemmin aikuisena olen sitten itse lueskellut psykologiaan ja hyvinvointiin liittyviä juttuja ja käynyt kursseja erilaisista terapiamuodoista sekä pätevöitynyt itse tukihenkilöksi sun muuksi.

Kilpirauhasen hoitoon sain alunperin tabletteja, jotka lamaannuttaisivat kilpirauhasta. Sitä ei kuitenkaan pidetty pitkäaikaisena ratkaisuna, joten lopulta tehtiin radiojodihoito. Emme olleet varakkaita ja minä olin vasta parikymppinen ja tyydyin päätökseen. 

Sen jälkeen on menty yhdellä samalla lääkkeellä; eläinperäistä tyroksiinia tai levotyroksiinia ei ole koskaan tarjottu, vaikka TSH on monesti ollut suomikriteereillä korkea ja T3 otettu vain silloin, kun sitä itse vaadin. 

Nyt aikuisena tiedän, että on olemassa lisäravinteita, jotka torjuvat kilpirauhasta lamaannuttavien myrkkyjen vaikutusta ja epäilen, ettei minulta silloin aikoinaan otettu edes tarkempia verikokeita, saati että kilpirauhasta olisi yritetty normalisoida ruokavaliomuutoksilla tai vaarattomilla lisäravinteilla rajujen lääkkeiden tai kemiallisen amputaation sijaan. 

Kilpirauhasongelmiesi hoito ei siis onnistunut ensi yrittämällä. Vastaa nyt sitten vielä noihin kolmeen kysymykseen.

Kirurgina pitää ollakin aika tunteeton. Muuten ajattelisi liikaa riskejä ja hermo ei pitäisi leikkauksissa, kun miettii potilaan läheisiä, lapsia..

Kyllä se on lääkärillekin kova pala, jos potilas kuolee. Kaikki empaattisimmat ihmiset eivät pystyisi siihen työhön.

Kaverini ei pystynyt työskentelemään avustajana eläinklinikalla, koska joutui katsomaan kun terveitä eläimiä tuotiin lopetettaviksi.

Pahimmat älykkäät psyko- ja sosiopaatit selviytyisivät parhaiten noista testeistä.

Mulla diagnosoitiin nuorena epävakaa persoonallisuushäiriö ja opiskelen nyt lääkiksessä. 

Minä veikkaan, että harva kirurgiksi soveltuva selviytyisi psykopaattitesteistä puhtain pistein. Kun normaalin ihmisen eteen lätkäistään lajitoveri suolet sylissä ja puoli naamaa tohjona, se sanoo "iik!" ja pyörtyy. Kirurgi toteaa, että hmm mielenkiintoista ja alkaa töihin. Ei sellaiseen työhön yksinkertaisesti kykene ihminen jonka pää toimii samalla tavalla kuin täysin tyypillisen kaduntallaajan.

Psykologiset testit eivät toimi. Jos ihminen on psykopaatti niin pystyy esittämään tervettä sen yhden testin ajan.

Ei niitä psykologisia testejä ole hoitajillekaan. Näin ohiksena.

Mutta olet oikeassa että jotenkin tulisi testata että hakeva ihminen on psyykkisesti ja sosiaalisesti terve sekä tunneälyltään normaali jos ajatellaan että näistä kuitenkin tulee niitä joiden ammattitaito vaikuttaa ihmisten terveyteen ja henkeen.

Tiedekunta päättää ketkä sinne hyväksytään, pääsykokeet on tarkkaan mietitty ja niitä on kehitetty jatkuvasti. Psykologiset testit eivät ole tarpeen tiedekuntien arvion mukaan opiskelijavalinnassa ja opiskellessa karsiutuvat ne hyvin harvat jotka ovat pääsykokeista selvinneet, mutta jotka eivät opinnoista selviä, vähänkään hankalammat mielenterveysongelmat estävät lääkiksessä opiskelun, se on aika kova koulu mieleltään täysin terveellekin, moni edelleen irvistelee nähdessään teräspöydällä alastoman ruumiin ensi kertaa kun sitä pitää seuraavina päivinä alkaa leikkelemään palasiksi ja moni tervekin joutuu keräämään sisua ensimmäisten ruumiinavausten hajussa saadessaan ensimmäistä kertaa jonkun aivot viipaloitavakseen patologian opettajan käskystä kun on ensin katsonut miten kallo sahataan auki tai kun oikeuslääketieteellisessä avsuksessa on joku turvonnu hukkunut jonka silmät ovat pullistuneet päästä tennispalon kokoisina ulos, kirurgialla tarvitaan leikkauksia avustaessa luonnetta kun kirurgi v.ittuilee kandille leikkaussalissa jne. Psykologisia testejä teetetään sitten silti jos lääkäri hakeutuu lääkintä-reserviupseerikurssille, katsotaan onko kykyjä johtajaksi myös poikkeusoloissa ja samaten vaikka olisi ne testit ja RUK:n käynyt niin jos hakeutuu erikoisupseeriksi ammattisotilaaksi niin lääkärikin testataan laajemmissa palvelukseenottotestissä, missä katsotaan voidaanko erikoisupseerin virkaan ja vastuuseen laittaa siten että korkeaan johtavaan asemaan kykenee sodan aikanakin yms. mutta niitä ominaisuuksia ei välttämättä rauhan aikana tarvita mitä armeija lääkäreiltäänkin testaa.

Käsi sydämelle, kuinka moni ei ole yhtään muka kaunistellut vastauksiaan vaikka työpaikan soveltavuustestissä? Miettikääpä sitten, olisiko mahdollista, että sama kaunisteleminen toteutuisi myös lääkäreiden psykologisissa testeissä... Lääketieteelliseen pyrkijät ovat niin fiksuja ja huolellisesti valmistautunutta porukkaa, että varmaan suurin osa pystyisi vetämään itselleen hyvän arvion psykologisestakin testistä. Ehkä sieltä yksi tai muutama muuten pääsykokeissa menestynyt henkilö tipahtaisi pois, mutta olisiko ruljanssi todellakin sen arvoista?

Lisäksi on myös niin, että työ opettaa tekijäänsä. Luonnontieteissä taitavat tyypit ovat usein peruskoulussa olleet koulukiusattuja tai vähintäänkin ei-niin-sosiaalisia seinäkukkasia, joilla ei ole ollut mahdollisuutta harjoitella small talkin taitoja paljoa. Koulutuksen myötä he keräävät itsevarmuutta ja myös sosiaalisia taitoja.