Lue keskustelun säännöt.
Mistä MT-kuntoutujat oikein saatte korjaavia kokemuksia?
07.01.2020 |
Pitkässä terapiassa olen aiemmin joo käsitellyt paljon asioita, mutta sellainen sosiaalinen eheytyminen ja yhteiskuntaan liittyminen jäänyt ihan puolitiehen. Ja nyt sitä päätäkin on alkanut taas pakottamaan entiseen malliin. Minulla on nuoruudessa paljon huonoja ja ulkopuolelle jäämisen/jättäytymisen kokemuksia kouluista ynnä muista porukoista ja aika lailla sama meno jatkunut nyt aikuisenakin.
Olen yrittänyt työelämää, mutta tuntuu että sieltä positiivisia kokemuksia saadakseen pitäisi kyetä sellaiseen "täydelliseen" aikuiseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja olla itsetunto hyvällä tolalla. Työelämä muutenkin niin raskasta etten siedä yhtään sellaista ulkopuolelle jäämistä ja se vaan pahentaa ongelmiani. Jossain paikassa joutunut vähän kiusatuksikin.
Kuntouttavassa työtoiminnassa ja mt-väen hengailupaikoissa oli lähinnä paljon huonokuntoisempaa porukkaa, osa päihteiden ongelmakäyttäjiä, monet paljon "karummasta" maailmasta, kiinnostuksen kohteet ja koko identiteetti ihan erilainen kuin minulla. AMK-opinnot olivat oikeastaan parasta aikaa, mutta nekin kestivät vain sen 3 vuotta ja porukat hajosivat. Jossain harrastuksissa olen myös käynyt, mutta ei se pari iltaa viikossa riitä täyttämään sosiaalisuuden tarvetta ja kyllä sielläkin olisi ollut tarvetta paremmille sosiaalisille taidoille. Vapaaehtoistöissä oli sellaisia sosiaalisia tanttoja joiden juttuihin en päässyt yhtään mukaan, eikä minusta ole nyt antamaan kenellekään ihmiselle paljoakaan kun tarvitsisin itse tukea.
Tuntuu että on avun saannista ja pitkistä terapioista huolimatta jonkinlaisessa vankilassa, kun tämä yksinäisyys ja liian vähäinen sosiaalinen vuorovaikutus hajottaa päätä vuosi vuodelta. Työttömänä oloa ei siedä, mutta samaan aikaan työelämän raskaus ja varsinkin yhteisössä ulkopuolelle jääminen hajottaa pään.
Tuntuu että näillä kaikilla suosta nousijoilla ja tunnelukoista vapautujilla ynnä muilla on aina valmiiksi "täydelliset" sosiaaliset taidot, kyky parisuhteisiin ja orientoituminen "normaalikulttuuriin". Kun omat valmiudet heikommat, niin hemmetin vaikea saada mitään hyviä kokemuksia, varsinkin kun ikä alkaa jo kolmosella ja ihmisten odotukset tavallaan vain kasvavat.
Kommentit (52)
Mä oon sua 10v vanhempi ja pähkäillyt saman asian kanssa. Mistä ns.normaalit mt kuntoutujat saa vertaistukea. Itse en ole päässyt edes terapiaan. Jotain viikoittaista neulomista vaan suositeltu. Hoitokontakti on. Oon pääasiassa yksin melkein kotona kaiken aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä tarvinnut kuntoutua kun vaan oivalsi millaista saastaa siellä hoitopuolella oli väki. Kipeämpiä ne olivat, ja se havainto auttoi paljon.
En paljon mistään, terapian ulkopuolella siis. En tiedä miten saada ihmiset pitämään itsestäni, ja siten saada korvaavia kokemuksia. "Ole oma itsesi" = olen masentunut, ahdistunut, tunnen oloni tyhjäksi, seurankipeä
"No esitä normaalia" = en osaa esittää normaalia, eivätkä ihmiset pidä roolin vetäjistäkään
Täällä ikä alkaa jo nelosella ja samaa shittiä vuosikymmenestä toiseen. Vaikeaahan se on itseään ohjelmoida uudestaan kun on koko iän oppinut vaistonvaraisesti sulkeutumaan ja puolustautumaan, vaikkei niin tarviskaan. Tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta paukut ei riitä tai sitten ne riittää vain puolitiehen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaihtamalla ystäviä.
Sitähän valitsee kaverit "lapsuuden normaalin" mukaan, ennen kuin tietää, mistä on kyse. Itsellä kävi tsägä, terapian jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle, ja oireet aikoivat putoilla pois, kun ne ilkimykset eivät olleet joka päivä näköpiirissä. Tajusin, että sitä lajia, joka oli ollut aikanaan se minun "normaali" on vain joku 0, 1 % tämän pallon tallaajista. Nyt menee paremmin, minulla on ns. "terveen paperit". Myöskin päihteet ja sellainen on jäänyt, ei ole tarvetta.
Vierailija kirjoitti:
Vaihtamalla ystäviä.
Sitähän valitsee kaverit "lapsuuden normaalin" mukaan, ennen kuin tietää, mistä on kyse. Itsellä kävi tsägä, terapian jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle, ja oireet aikoivat putoilla pois, kun ne ilkimykset eivät olleet joka päivä näköpiirissä. Tajusin, että sitä lajia, joka oli ollut aikanaan se minun "normaali" on vain joku 0, 1 % tämän pallon tallaajista. Nyt menee paremmin, minulla on ns. "terveen paperit". Myöskin päihteet ja sellainen on jäänyt, ei ole tarvetta.
Minä en ole koskaan saanut ystäviä noin vain, nykyään en sitäkään vähää kuin ennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No sullahan menee ihan hyvin, tai siis et ole ihan syrjäytynyt kun kaipaat ihmisten seuraa. Itse en enää edes kaipaa muitten seuraa. Vaikeaa se on enää lähteä tästä suosta kun ei ole mitään "porkkanoita".
Mun ainakin vaikea muuttaa muualle. Koska teini-ikäiset lapset ei halua muuttaa. Heillä vähäiset kaverit täällä. Tosin nekin alkaneet karistua koska minun ongelmat.
Muuttaminen uusiin ympyröihin voisi ollakin hyvä. Tosin tänne aikoinaan muutettiin kun halvemmat asunnot ja sitten olinkin yksinäinen töissä ja vapaa-ajalla koska en osaa enää ystävystyä. Koulukiusaaminen tehnyt minusta jo erakon.
Ketjun 2 vastaaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäiskö koittaa löytää se parisuhde jos hyvänpäiväntuttuja ei töistä ja harrastuksista löydy.
Mä kyllä kuolisin jos töissä tarvitsis sosialisoida kollegoiden kanssa…. ei jaksais.
Erilaiset ryhmätoiminnat. Mielenterveysyhdistykset.
Harrastusryhmät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin onnekas ja minulla oli tukenani ihmisiä, jotka lähtivät kanssani ulos ja huomioivat miltä minusta tuntui tuolloin. Vaikea sosiaalinen ahdistus ja paniikkihäiriöt tekivät elämästäni helvettiä kun olin nuorempi. Kävin myös terapiassa ja tehtäväni oli ’haastaa’ itseäni tilanteisiin, joissa minua ahdistaa. Aloitin ihan pienestä kuten kaupassa käynti, sitten koulun ruokala ja lopulta isot tapahtumat joissa on paljon ihmisiä tuli selätettyä ja huomasin, että kaikkea ei tarvitse pelätä. Nykyään olen tervehtynyt ja työskentelen tarjoilijana, ilman oireilua. Toipuminen vei diagnoosin saamisesta noin 4-5 vuotta, sairastaa ehdin joitakin vuosia ennen.
Älkää antako periksi ja aloittakaa jostain pienestä!! Voimia!!
Vierailija kirjoitti:
Vaihtamalla ystäviä.
Sitähän valitsee kaverit "lapsuuden normaalin" mukaan, ennen kuin tietää, mistä on kyse. Itsellä kävi tsägä, terapian jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle, ja oireet aikoivat putoilla pois, kun ne ilkimykset eivät olleet joka päivä näköpiirissä. Tajusin, että sitä lajia, joka oli ollut aikanaan se minun "normaali" on vain joku 0, 1 % tämän pallon tallaajista. Nyt menee paremmin, minulla on ns. "terveen paperit". Myöskin päihteet ja sellainen on jäänyt, ei ole tarvetta.
Tämähän se on. Ap:n ongelma ei ole kuntoutus eikä sopeutuminen vaan se, että hän ei halua myöntää itselleen olevansa ihan normaali. Töihin mennään tekemään töitä, ei etsimään kavereita. Harrastuksista löytää hyvä päivän tuttuja ja deittisovelluksesta löytää puolison. Niin aikuiset elää. Heti jos tunnet olosi kotoisaksi kutomassa patalappuja ja tukitoimissa niin sinä olet pätevä mt ongelmainen, mutta yksikään tervepäinen ei niissä aikuisten päivähoidossa viihdy. Sinä kuulostat Ap ihan normaalille, luulet vain muista ihmisistä liikoja ja siitä mikä on tavallista ja normaalia, sekä miten muiden elämät on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkein parasta terapiaa on, jos löytää mukavan ihmisen parisuhteeseen. Jo se, että toinen hyväksyy sinut sellaisenaan, on huippukokemus. Vastavuoroinen rakastaminen ja välittäminen, siis aito tunne näistä, korjaa pahojakin sielun murtumia.
Ikävä kyllä, jos olet yksin köyhänä työttömänä kotona 23h/vrk, ei paraskaan terapia taida tuottaa merkittävää tulosta.
Minä olin vaikeasti masentunut ja burnout, kun tapasin (ex-) mieheni. Hänestä minussa ei ollut mitään vikaa. Omin tämän ajatuksen häneltä. :)
Saimme lapsen, ja totesin, että vitsit, minähän olen ihan yhtä hyvä äiti kuin joku muukin. (Esikoiseni olin joutunut luovuttamaan isälleen, kun en jaksanut hoitaa...)
Masentuneelle positiiviset elämykset ja kokemukset pärjäämisestä ovat ensiarvoisen tärkeitä.
Myöhemmin muutin ulkomaille, jossa minua ja taustaani ei tunnettu. Sain aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman leimoja. Tämä viimeistään nosti minut takaisin ihmisten joukkoon. Eli minussa oli kaikki potentiaali elää ja toimia niin kuin terveet ihmiset. Se oli vain jäänyt kaiken paskan alle, enkä enää uskonut itsekään itseeni. Positiiviset kokemukset hyväksytyksi tulemisesta ja arvostuksesta paransivat minut.
Jos joku pääkaupunkiseudulla asuva kaipailee nelikymppisen äiti-ihmisen seuraa kahville tai kävelylle niin ilmoitelkaa. Tutun kuuloisia tarinoita. Olen itse sinnitellyt töissä, mutta ajoittain on haasteita ja tulee helposti ulkopuolinen olo.
Vierailija kirjoitti:
Kaikkein parasta terapiaa on, jos löytää mukavan ihmisen parisuhteeseen. Jo se, että toinen hyväksyy sinut sellaisenaan, on huippukokemus. Vastavuoroinen rakastaminen ja välittäminen, siis aito tunne näistä, korjaa pahojakin sielun murtumia.
Ikävä kyllä, jos olet yksin köyhänä työttömänä kotona 23h/vrk, ei paraskaan terapia taida tuottaa merkittävää tulosta.
Minä olin vaikeasti masentunut ja burnout, kun tapasin (ex-) mieheni. Hänestä minussa ei ollut mitään vikaa. Omin tämän ajatuksen häneltä. :)
Saimme lapsen, ja totesin, että vitsit, minähän olen ihan yhtä hyvä äiti kuin joku muukin. (Esikoiseni olin joutunut luovuttamaan isälleen, kun en jaksanut hoitaa...)
Masentuneelle positiiviset elämykset ja kokemukset pärjäämisestä ovat ensiarvoisen tärkeitä.
Myöhemmin muutin ulkomaille, jossa minua ja taustaani ei tunnettu. Sain aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman leimoja. Tämä viimeistään nosti minut takaisin ihmisten joukkoon. Eli minussa oli kaikki potentiaali elää ja toimia niin kuin terveet ihmiset. Se oli vain jäänyt kaiken paskan alle, enkä enää uskonut itsekään itseeni. Positiiviset kokemukset hyväksytyksi tulemisesta ja arvostuksesta paransivat minut.
Juu, joillakin käy tuuri, itse olen ollut yksin viimeiset 10 v ja sitä ennenkin kaikki ns suhteet olivat sellaisia joissa mies pilkkasi ja halveksi sanoin ja teoin. En kiinnosta miehiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikkein parasta terapiaa on, jos löytää mukavan ihmisen parisuhteeseen. Jo se, että toinen hyväksyy sinut sellaisenaan, on huippukokemus. Vastavuoroinen rakastaminen ja välittäminen, siis aito tunne näistä, korjaa pahojakin sielun murtumia.
Ikävä kyllä, jos olet yksin köyhänä työttömänä kotona 23h/vrk, ei paraskaan terapia taida tuottaa merkittävää tulosta.
Minä olin vaikeasti masentunut ja burnout, kun tapasin (ex-) mieheni. Hänestä minussa ei ollut mitään vikaa. Omin tämän ajatuksen häneltä. :)
Saimme lapsen, ja totesin, että vitsit, minähän olen ihan yhtä hyvä äiti kuin joku muukin. (Esikoiseni olin joutunut luovuttamaan isälleen, kun en jaksanut hoitaa...)
Masentuneelle positiiviset elämykset ja kokemukset pärjäämisestä ovat ensiarvoisen tärkeitä.
Myöhemmin muutin ulkomaille, jossa minua ja taustaani ei tunnettu. Sain aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman leimoja. Tämä viimeistään nosti minut takaisin ihmisten joukkoon. Eli minussa oli kaikki potentiaali elää ja toimia niin kuin terveet ihmiset. Se oli vain jäänyt kaiken paskan alle, enkä enää uskonut itsekään itseeni. Positiiviset kokemukset hyväksytyksi tulemisesta ja arvostuksesta paransivat minut.Juu, joillakin käy tuuri, itse olen ollut yksin viimeiset 10 v ja sitä ennenkin kaikki ns suhteet olivat sellaisia joissa mies pilkkasi ja halveksi sanoin ja teoin. En kiinnosta miehiä.
Ja meillä taas molemmat masentuneita ja väsyneitä. Ei hyvä kompo sekään, kun kaikesta tulee riitaa.
Eipä tullut mitään tukea mistään. Esitin "tervettä" sen aikaa että pääsin pois surkeasta hoitosuhteesta ja nyt suunnittelen itsemurhaa kotona.
Jään seurailemaan vastauksia. Ap:n viesti kuulostaa hyvin, hyvin tutulta...