Lue keskustelun säännöt.
Mistä MT-kuntoutujat oikein saatte korjaavia kokemuksia?
07.01.2020 |
Pitkässä terapiassa olen aiemmin joo käsitellyt paljon asioita, mutta sellainen sosiaalinen eheytyminen ja yhteiskuntaan liittyminen jäänyt ihan puolitiehen. Ja nyt sitä päätäkin on alkanut taas pakottamaan entiseen malliin. Minulla on nuoruudessa paljon huonoja ja ulkopuolelle jäämisen/jättäytymisen kokemuksia kouluista ynnä muista porukoista ja aika lailla sama meno jatkunut nyt aikuisenakin.
Olen yrittänyt työelämää, mutta tuntuu että sieltä positiivisia kokemuksia saadakseen pitäisi kyetä sellaiseen "täydelliseen" aikuiseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja olla itsetunto hyvällä tolalla. Työelämä muutenkin niin raskasta etten siedä yhtään sellaista ulkopuolelle jäämistä ja se vaan pahentaa ongelmiani. Jossain paikassa joutunut vähän kiusatuksikin.
Kuntouttavassa työtoiminnassa ja mt-väen hengailupaikoissa oli lähinnä paljon huonokuntoisempaa porukkaa, osa päihteiden ongelmakäyttäjiä, monet paljon "karummasta" maailmasta, kiinnostuksen kohteet ja koko identiteetti ihan erilainen kuin minulla. AMK-opinnot olivat oikeastaan parasta aikaa, mutta nekin kestivät vain sen 3 vuotta ja porukat hajosivat. Jossain harrastuksissa olen myös käynyt, mutta ei se pari iltaa viikossa riitä täyttämään sosiaalisuuden tarvetta ja kyllä sielläkin olisi ollut tarvetta paremmille sosiaalisille taidoille. Vapaaehtoistöissä oli sellaisia sosiaalisia tanttoja joiden juttuihin en päässyt yhtään mukaan, eikä minusta ole nyt antamaan kenellekään ihmiselle paljoakaan kun tarvitsisin itse tukea.
Tuntuu että on avun saannista ja pitkistä terapioista huolimatta jonkinlaisessa vankilassa, kun tämä yksinäisyys ja liian vähäinen sosiaalinen vuorovaikutus hajottaa päätä vuosi vuodelta. Työttömänä oloa ei siedä, mutta samaan aikaan työelämän raskaus ja varsinkin yhteisössä ulkopuolelle jääminen hajottaa pään.
Tuntuu että näillä kaikilla suosta nousijoilla ja tunnelukoista vapautujilla ynnä muilla on aina valmiiksi "täydelliset" sosiaaliset taidot, kyky parisuhteisiin ja orientoituminen "normaalikulttuuriin". Kun omat valmiudet heikommat, niin hemmetin vaikea saada mitään hyviä kokemuksia, varsinkin kun ikä alkaa jo kolmosella ja ihmisten odotukset tavallaan vain kasvavat.
Kommentit (52)
Kyllä siinä saa kun painaa homiia niskalimasssa niin vapaa aikakin alkaa tuntua tärkeämmältä ja saa onnistumisen kokemuksia ja siten itsetunto koheneee, kokee olevansa tarpeellinen osa yhteiskuntaa, oppii uutta, tapaa uusia ihmisiä ja pitäää vuorokauusi ja ruokarytmiä ylllä, saa vähän parempaa liksaaa, aivot ei surkastu ja järki ja suhteeellisuudentaju pysyy tanassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eipä tullut mitään tukea mistään. Esitin "tervettä" sen aikaa että pääsin pois surkeasta hoitosuhteesta ja nyt suunnittelen itsemurhaa kotona.
Mä en suunnittele itsemurhaa, mutta tiedän sen että jos on sellainen henkilö terapeuttina, joka sekoittaa omia vahvoja mielipidekantojaan ihmisistä terapiaan, niin siitä tulee liian syyttävä ja ahdistava kokemus ja tulee mieleen mitäköhän se oikeasti mustakin ajattelee selkäni takana.
Mua on auttanut asuminen yhteisöissä. Siis sellainen kommuuniasuminen, jossa oikeasti tutustuu ihmisiin. Tietysti pitää löytää kiva ja itselle sopiva paikka, jossa tyyppejä joiden kanssa tulee toimeen. Eikä yhteisasuminen tietysti kaikille sovi. Itsekin olen aika introvertti, mutta oikeanlaisten ihmisten kanssa tykkään kyllä asua, jos käytännön asiat toimii ja tunnelma on hyvä. Nykyisessä yhteisössä olen asunut jo useamman vuoden ja vaikka välillä jotkut asiat ärsyttää niin olen kyllä saanut tästä tosi paljon. Sosiaaliset tarpeet täyttyy niin hyvin, ettei ole tarvetta edes hirveän usein tavata muita ihmisiä omaa kumppania ja joitan ystäviä lukuunottamatta. Mielenterveyskuntoutujana on myös mukavaa, kun ei ole yksin vastuussa arjesta. Meillä esimerkiksi lähes kaikki ruoka on yhteistä ja ei siis tarvitse joka päivä laittaa itse ruokaa. Huonoina aikoinakaan kämppä ei muutu totaaliseksi lääväksi, kun on muitakin ihmisiä jotka siivoavat.
Eipä tällaisia yhteisöjä ihan joka nurkan takana ole, mutta itselleni tämä yhteisasuminen on kyllä ollut olennainen osa toipumista. Jos asuisin yksin erakoituisin varmasti aika pahasti, kun yhteydenpito ystäviin on itselleni aina jotenkin vaikeaa ja raskasta. Jos on mahdollista, niin suosittelen kokeilemaan tällaistakin vaihtoehtoa. Meillä ikähaarukka on yleensä ollut 25-35v., painottuen tuonne kolmenkympin tuntumaan, joten ei tämä ole myöskään pelkästään 20v. opiskelijoiden asumismuoto.
Psykoterapeuttini aktivoi minut sosiaalisesti taitavaksi ja yhteiskunnan toiminnan jäseneksi lyhyessä ajassa. Vaihda toiseen jos et etene. Vertaistuki on alinta paskaa kuten myös lääkkeet, se tarkoittaa että junnataan paikoillaan friikkijunassa ja hyväksytään MT-kuntoutujan rooli itselleen
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapeuttini aktivoi minut sosiaalisesti taitavaksi ja yhteiskunnan toiminnan jäseneksi lyhyessä ajassa. Vaihda toiseen jos et etene. Vertaistuki on alinta paskaa kuten myös lääkkeet, se tarkoittaa että junnataan paikoillaan friikkijunassa ja hyväksytään MT-kuntoutujan rooli itselleen
Minä sain erään vertaistukiryhmän kautta muutamia mukavia ja samanhenkisiä tuttavuuksia mutta yhdyn kyllä varoitukseesi siitä, että niissä voi helposti jämähtää ikuiseksi mt-kuntoutujaksi. Jotkut ryhmät ovat hengeltään sellaisia ns. rapuämpäreitä, eli jos joku alkaa osoittaa tervehtymisen merkkejä tai on muuten vain paremmalla tuulella, niin muu porukka yrittää negailemalla saada hänet äkkiä vedettyä takaisin kurjuuteen. Toiset ryhmät taas vetävät puoleensa epätoivoisia seuranhakijoita ja rajattomia persoonia. Jos jostain ryhmästä löytyy omantyyppisiä ihmisiä, niin heitä voi tavata ryhmän ulkopuolellakin. Ahdistavaan ryhmään ei kannata jäädä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totuushan on siinä mitä on valmis ITSE tekemään asioiden hyväksi. Ei ne pelkät hoitokäynnit riitä jos ei ole motivaatiota tai rahkeita soveltaa niitä asioita normaaliin elämään.
Vierailija kirjoitti:
Totuushan on siinä mitä on valmis ITSE tekemään asioiden hyväksi. Ei ne pelkät hoitokäynnit riitä jos ei ole motivaatiota tai rahkeita soveltaa niitä asioita normaaliin elämään.
No jos ei ole rahkeita niin mistä niitä rahkeita saa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totuushan on siinä mitä on valmis ITSE tekemään asioiden hyväksi. Ei ne pelkät hoitokäynnit riitä jos ei ole motivaatiota tai rahkeita soveltaa niitä asioita normaaliin elämään.
No jos ei ole rahkeita niin mistä niitä rahkeita saa?
Ei varmasti mistään jos ei nyrkkiä lyö pöytään ja sanoa itselleen että nyt riitti tämä vtun pasca, haluan parempaa muutosta elämääni NYT.
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti mistään jos ei nyrkkiä lyö pöytään ja sanoa itselleen että nyt riitti tämä vtun pasca, haluan parempaa muutosta elämääni NYT.
MT-kuntoutujille syötetään usein neuroleptejä jolloin ei ymmärrä omaa parastaan. Voit syödä ja nukkua lääkittynä, muttet kykene kognitiivisesti rakentamaan elämääsi eteenpäin. Usein lääkkeen lopetus palauttaa vahvan persoonasi jolloin ihminen on katkeroituu psykiatriaa kohtaan menetetystä elämästään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapeuttini aktivoi minut sosiaalisesti taitavaksi ja yhteiskunnan toiminnan jäseneksi lyhyessä ajassa. Vaihda toiseen jos et etene. Vertaistuki on alinta paskaa kuten myös lääkkeet, se tarkoittaa että junnataan paikoillaan friikkijunassa ja hyväksytään MT-kuntoutujan rooli itselleen
Minä sain erään vertaistukiryhmän kautta muutamia mukavia ja samanhenkisiä tuttavuuksia mutta yhdyn kyllä varoitukseesi siitä, että niissä voi helposti jämähtää ikuiseksi mt-kuntoutujaksi. Jotkut ryhmät ovat hengeltään sellaisia ns. rapuämpäreitä, eli jos joku alkaa osoittaa tervehtymisen merkkejä tai on muuten vain paremmalla tuulella, niin muu porukka yrittää negailemalla saada hänet äkkiä vedettyä takaisin kurjuuteen. Toiset ryhmät taas vetävät puoleensa epätoivoisia seuranhakijoita ja rajattomia persoonia. Jos jostain ryhmästä löytyy omantyyppisiä ihmisiä, niin heitä voi tavata ryhmän ulkopuolellakin. Ahdistavaan ryhmään ei kannata jäädä.
Ihan samat säännöt kuin päihdeongelmaisillakin. Aluksi on hyvä tiedostaa, että ei ole yksin, mutta heti kun hieman toipuu ja pääsee jaloilleen niin pysyttelee erossa kaikista "samanlaisista". Joillekin se oma kuntoutujan rooli on koko persoona ja nämä ihmiset tekee kaikkensa että sisäistät miten toivoton ja parantumiskyvytön olet. Niin julmaa kuin se onkin. Jos haluat toipua pysyvästi, potki mielenterveysongelmaiset ulos elämästäsi.
Minä en ole saanut tukea mistään, enkä niitä korvaavia kokemuksiakaan. Päinvastoin. Vuosien vieriessä eteenpäin, suurin osa ihmissuhteista on katkenneet minun tekemiini virheisiin (pieniin tai suuriin, mutta aina vika on ollut minussa). Minä en vain osaa.
Minunkin ikäni alkaa kolmosella, muutaman vuoden päästä nelosella. Ammattia ei ole, koulutusta ei ole, työkokemusta ei juurikaan ole. Enkä ole työelämässä, vaan tk-eläkkeellä. Tavallaan se on iso helpotus: varma tulonlähde kerran kuussa, ja jos vaan pystyisin, sen päällekin voisi vielä tehdä töitä. Mutta oikeasti se on yksi iso kirous: Kela ei maksa mitään terapiaa, yksityiseen ei ole varaa. Yhteiskunta katsoo, että minusta ei ole kuntoutumaan ja saan olla omissa oloissani hamaan loppuun asti.
Olen myös joskus vuosia sitten yritännyt osallistua viiteryhmäni tapaamisiin ja puuhastelupajoihin. Turhauduin niissä sekä siihen typerään puuhasteluun että niihin kohtaloonsa alistuneisiin, hitaalla käyviin nappipäihin. Ilmeisesti olen sen verran normaali, että olen saanut puolison ja perheen ja ajoittain niitä ystäviäkin. Olen vain niin omituinen ihminen, että ystävyydet kaatuu siihen omituisuuteen, introverttiyteen, haluun olla rakastettu mutta kyvyttömyyteen näyttää sitä millään tavalla.
Jos avautuisin menneisyydestäni, siitä tulisi pitkä tarina. Joskus ajattelen, että olisi hyvä kirjoittaa se ylös, mutta menneisyyden haamut alkavat siinä vaiheessa nauraa, ettei ketään kuitenkaan kiinnostaisi ja nolaisin vain itseni jos omalla nimellä menisin mitään raapustelemaan.
Olen sellaisessa limbossa. Elämä on tavallista perhe-elämää (kunhan kukaan ei vain kysy mitään tarkentavaa), mutta kuitenkin sellaista lasikuvun läpi muiden elämän sivusta katselua. Olen täysin yksin asiani kanssa, sillä vanhempiani ei kiinnosta ja sisarukseni eivät välitä, kun emme koskaan ole tulleet läheisiksi. En todellakaan nostanut maljaa tälle vuodelle. Tällekään vuodelle. Laitoin silmät kiinni ja esitin katkeran toiveen että lapseni edes säästyisivät tältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapeuttini aktivoi minut sosiaalisesti taitavaksi ja yhteiskunnan toiminnan jäseneksi lyhyessä ajassa. Vaihda toiseen jos et etene. Vertaistuki on alinta paskaa kuten myös lääkkeet, se tarkoittaa että junnataan paikoillaan friikkijunassa ja hyväksytään MT-kuntoutujan rooli itselleen
Minä sain erään vertaistukiryhmän kautta muutamia mukavia ja samanhenkisiä tuttavuuksia mutta yhdyn kyllä varoitukseesi siitä, että niissä voi helposti jämähtää ikuiseksi mt-kuntoutujaksi. Jotkut ryhmät ovat hengeltään sellaisia ns. rapuämpäreitä, eli jos joku alkaa osoittaa tervehtymisen merkkejä tai on muuten vain paremmalla tuulella, niin muu porukka yrittää negailemalla saada hänet äkkiä vedettyä takaisin kurjuuteen. Toiset ryhmät taas vetävät puoleensa epätoivoisia seuranhakijoita ja rajattomia persoonia. Jos jostain ryhmästä löytyy omantyyppisiä ihmisiä, niin heitä voi tavata ryhmän ulkopuolellakin. Ahdistavaan ryhmään ei kannata jäädä.
Ihan samat säännöt kuin päihdeongelmaisillakin. Aluksi on hyvä tiedostaa, että ei ole yksin, mutta heti kun hieman toipuu ja pääsee jaloilleen niin pysyttelee erossa kaikista "samanlaisista". Joillekin se oma kuntoutujan rooli on koko persoona ja nämä ihmiset tekee kaikkensa että sisäistät miten toivoton ja parantumiskyvytön olet. Niin julmaa kuin se onkin. Jos haluat toipua pysyvästi, potki mielenterveysongelmaiset ulos elämästäsi.
Eräs ystäväni kävi heti juomisen lopetettuaan muutaman kerran yhdessä alkoholistien vertaisryhmässä. Sanoi, että hänen oli lopulta pakko jättää ryhmässä käyminen kokonaan, koska jatkuva alkoholista puhuminen laukaisi hänellä niin kovan juomishimon. Vertaistuki nähdään monesti liian optimistisessa valossa. Moni näissä ryhmissä käyvä on niin huonossa kunnossa itse, ettei heistä ole varsinaisesti tukemaan ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti mistään jos ei nyrkkiä lyö pöytään ja sanoa itselleen että nyt riitti tämä vtun pasca, haluan parempaa muutosta elämääni NYT.
MT-kuntoutujille syötetään usein neuroleptejä jolloin ei ymmärrä omaa parastaan. Voit syödä ja nukkua lääkittynä, muttet kykene kognitiivisesti rakentamaan elämääsi eteenpäin. Usein lääkkeen lopetus palauttaa vahvan persoonasi jolloin ihminen on katkeroituu psykiatriaa kohtaan menetetystä elämästään
Itselläni menee neurolepti intramuskulaarina "pakolla." Ei sitä niin vain lopeteta ilman hoitotahon suostumusta. Viime vuonna lääkäri totesi, että "voidaan sitten katsoa, kun olet töissä." En pidä oikeisiin töihin pääsyä mitenkään todennäköisenä. Työkokeilussa olin puolisen vuotta, sitten en jaksanut sitä loppuun (no ei sille mitään loppua oltukaan määritelty, ja oikea työllistyminen ei ollut mahdollista). Itse työ ei ollut liian rankkaa, vaan kaikki vastuun lisääntyminen ja sosialisointi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyi tulla vielä jatkamaan, että tällaisena kuin olen, on kamalaa. Minulla riittäisi kiinnostusta, älyä ja aikaa vaikka mihin. Mutta olen psyykkisesti sairas, väsyn helposti ja pelkään paljon, kaikkein eniten ihmisiä. Ja tällaisena on vaikea ponnistaa yhtään mihinkään, sillä kukaan tervejärkinen ei halua ystäväpiiriinsä, harrastukseensa, yhdistykseensä tai vaikka poliittiseen puolueeseensa ihmistä, joka on kuten minä. Eli työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveysongelmien vuoksi.
Enkä minä olen pahimmasta päästä, todellakaan. Lapsuuden vuosista mukana on paino, joka on post-traumaattista stressiä, ahdistuneisuutta, estynyttä persoonallisuutta ja keski-vaikeaa masennusta. Ilman lääkitystäkin pystyn toimimaan perheen äitinä ja vaimona, mutta en sen enempää suorittavana yhteiskunnan jäsenenä.
Olen yrittänyt ystävystyä, mutta se ei ole onnistunut huolimatta siitä, olenko ollut rehellinen tilanteestani vai enkö ole. Rehellisyys on ollut melkeimpä pahempaa: ghostaamisen vielä kestää, mutta ei sitä, että toinen osoittautuu katkeraksi hulluksi (ilman papereita) itsekin ja alkaa huutaa, että elämä mitä elän, ei ole minun arvoistani. Että ansaitsisin paljon vähemmän kuin sen, mitä nyt elämältä saan. Että kukaan ei arvosta ja että olen luuseri. Ikuinen luuseri. Tiedän sen itsekin, mutta en halua kuulla sitä keltään jota olen pitänyt ystävänäni. No, nyt en enää edes yritä ja tämä on tavallaan helpompaa näin.
Tuntuu silti, että menen hukkaan pelkästään tällaisena. Mutta se kohtelu jota olen muilta saanut, on jättänyt sellaiset arvet ja pelon, että en uskalla yrittää. Se taas tuntuu epäreilulta. En minä valinnut lähtökohtiani, ja sitten aikuisena minua vielä syytetään siitä, että olen luuseri.
nmr. 33
Maailmassa on paljon pahaa. Oma elämä murskautui narsistien takia. Hajosin ja uudelleen rakentuminen kesti kauan. Mutta nyt vähitellen alan olla jollain tavalla uusi.
Muissa kuntoutujissa olen tavannut muita, joissa ei ole ripaustakaan pahuutta.
Kyllä, ollaan lääkkeiden turvottamia, fyysinen liikkuminen on hidasta, toimintaympäristöt on rajallisia.
Mutta pahuus puuttuu. Se pahuuden puuttuminen on jotain niin voimaannuttavaa. Toki voimme surra epäoikeudenmukaisuutta ja sitä miten kilttejä kiusataan. Mutta on se kohta jota paha ei löydä. Se kohta mitä paha ei ymmärrä. Se kohta missä on hyvyyttä ja hyväntahtoisuutta, vaikka viimeisillä voimilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti mistään jos ei nyrkkiä lyö pöytään ja sanoa itselleen että nyt riitti tämä vtun pasca, haluan parempaa muutosta elämääni NYT.
MT-kuntoutujille syötetään usein neuroleptejä jolloin ei ymmärrä omaa parastaan. Voit syödä ja nukkua lääkittynä, muttet kykene kognitiivisesti rakentamaan elämääsi eteenpäin. Usein lääkkeen lopetus palauttaa vahvan persoonasi jolloin ihminen on katkeroituu psykiatriaa kohtaan menetetystä elämästään
Mulle on niitä tarjottu, en ole niitä vastaanottanut. Katkera olen silti omaan saamattomuuteeni.
Tunnutte tutuilta. Inhorealistit introvertit ❤️
Riippuu niin mt-ongelmien laadusta, mitkä ne kenenkin haasteet on.
Minulla on traumatausta. 7 vuotta psykoterapiassa. En syö lääkkeitä. Käyn töissä. On ollut pari pitkää parisuhdetta, melkein aikuiset lapset.
En pysty parisuhteeseen, ystävyyssuhteetkin haastavia. Minun on vaikeaa ottaa vastaan kiintymystä. Etenkin seksuaalisuuden ja kiintymyksen yhdistäminen on toistaiseksi mahdotonta. Olen päätynyt toistaiseksi elämään sinkkuna ja rajaamaan myös ystävyysuhteita. Uppo-outojen kanssa tulen toimeen mainiosti.
Työpaikkojakin on niin monenlaisia. Kannattaa hakeutua työhön, jossa ei ole sosiaalisia palikoita osana työnkuvaa. Eikä missään tapauksessa hoitoalaa.
Huomaan voivani huonommin aina kun on liikaa aikaa, esim lomat. Takaumille jää liikaa tilaa. Toisaalta töissäkin on ajoittain hankalaa, kun nuo normaalit ihmiset on aika erilaisia. Niiden kanssa on vaan pakko naamarin takaa toimia ja se on väsyttävää.
Suosittelen teitä tekemään listan "mitä haluaisin elämässä, jos mikään ei minua estäisi". Sieltä poimia pienin mahdollinen tavoite ja ottaa se ensin käsittelyyn. Sitten seuraava jne. Muutaman vuoden kuluttua saattaa huomata, että jotain on tapahtunut.
Oman listani tein 2012. Sitä seuraan, edelleen kesken. Paljon on tapahtunut, mutta viimeksi tänä aamuna mietin, että on tämä stna työmaa. Ihan joka päivä ei jaksaisi elää ollenkaan. Prkl.
Löydä identiteettisi Kristuksessa.
Vierailija kirjoitti:
Löydä identiteettisi Kristuksessa.
:DD!
Missä hoidossa kävit? Kannattaa vaihtaa hoitosuhdetta, esim psykiatrinen sairaanhoitaja ja (hyvä) psykoterapeutti ovat ihan eri ammattilaisia.