Sinä joka olet elänyt lapsuutesi köyhyydessä. Yritätkö paikata sitä nyt aikuisena materialla yms? .

Köyhissä oloista olen lähtenyt, kaikesta oli suuri puute, kärsittiin nälkää ja paleltiin, oli aina risat vaatteet ja ainoat kengät saappaat. En yritä paikata mennyttä, mutta pidän huolen siitä, että mulla on kenkiä joka lähtöön, sekä vaatteita joka vuodenaikaan, sekä ja valoa. Olen käytännöllinen ja taloudellinen.

Velkaa ei ole koskaan ollut ja rahaa on säästössä kohtuullisesti vanhuuden varalle.

Lapsena ja nuorena häpesin kotiani. Asuimme vanhassa vuokratalossa jota ei juurikaan oltu remontoitu. Vaikka nykyään asun uudessa ja ihan kivasti sisustetussa kämpässä, en tahdo kehdata kutsua ketään kylään.

Minulla ei ollut paljoa vaatteita, ja kuljin melkein aina samoissa vaatteissa, josta muut lapset tietysti pilkkaaivat. Mutta jos minulla oli joku uusi vaate niin siitäkin heti huomauteltiin. Nykyäänkin tuntuu vaikealta laittaa joku uusi vaate päälle kun pelkään että ihmiset huomauttelevat.

En ole kenellekään kertonut köyhästä lapsuudestani. En halua enää ikinä olla se jolla ei ole varaa johonkin. En kersku tai tuhlaile, mutta minulla on tietyt standardit joita en alita.

Perheemme oli keskituloinen mutta esim teini-ikäisenä emme saaneet rahaa vanhemmilta ja käytännössä piti pärjätä omilla kesätöissä ansaituilla rahoilla. Tiesin, että oli turha odottaa saavansa merkkivaatteita yms. Isäni varsinkin oli pihi ja piti esim vaatteiden ostoa täysin turhana. Rahaa kuitenkin oli säästötileillä ja osakkeissa. Täytyy sanoa, että nykyisin kun rahaa on ostan ja tilaan käytännössä mitä haluan (tietenkin kohtuuden nimissä) Haluan myös, että teini-ikäisillä tyttärilläni on sellainen tunne, että heillä on rahaa käytettävissään eikä heidän tarvitse hävetä vaatteitaan niinkuin minun piti. Olen nyt jälkeenpäin ihmetellyt mitä äitini mietti kun ei hankkinut rahattomille tyttärilleen siteitä ja hygieniatarvikkeita. Meillä kuukautisasiat koettiin noloksi eikä asiasta puhuttu äidille.

Vahingosta viisastuneena pidän huolen, että kaapissa on siteitä yms riittävästi eikä omien tyttärien tarvitse panikoida miten selvitä seuraavista kuukautisista.

En ole elänyt köyhyydessä vaan päinvastoin, mutta tuntemani köyhyydessä eläneet nuorehkot naiset ovat kulutustottumuksiltaan paljon vaatimattomampia kuin me yltäkylläisyydessä eläneet.

Heidän suusta olen kuullut, että vaikka nyt aikuisena rahaa onkin, ei sitä uskalla käyttää ja tulee huono omatunto jo ”paremman” ruoan ostamisesta saati jostain ns. turhasta luksuksesta.

Useat meistä yltäkylläisyydessä eläneistä taas on joutunut opettelemaan rahankäyttöä vasta aikuisena enkä tiedä oppiiko sitä koskaan, kun aina on se takaportti ja taikaseinä (vanhemmat/suku) josta saa rahaa, jos onnistuu omat asiansa kusemaan.

Omassa tuttavapiirissä asia ei siis ole ollenkaan noin kuin AP yrittää esittää, vaan ennemminkin päinvastoin.

Toki tämä on vain oma tuttavapiirini eikä mikään yleistys mihinkään suuntaan.

Kyllä. Häpesin köyhyyttämme lapsena ja varsinkin nuorena, ja nyt aikuisena olen aivan materialisti. Haluan että puitteet kuten koti, auto ja vaatteet ovat sellaiset, että ne tuovat iloa, eikä niitä tarvitse hävetä. Erityisesti minulle on tärkeää että omilla lapsillani on vaatteet ja tavarat viimeisen päälle. Minusta on aivan ihanaa, että voin nykyään ostaa mitä haluan, kauniita ja laadukkaita asioita. Ja tuo suurta turvaa ja mielihyvää, että tiedän rahaa olevan säästössä pahan päivän varalle.

Olen 50-luvun lapsi ja olimme rutiköyhiä. Opin säästäväiseksi ja välillä harmittaa, kun en osaa hurvitella yhtään.

Olen pihi kuitenkin järkevästi, kaikki hankintani ovat olleet tarpeellisia.

Olen itse se köyhähkö äiti, joka osti lapsilleen paljon kirppareilta, alennusmyynneistä, ja markettitavaraa. Ja sai paljon tutuilta myös. Mihinkään kalliisiin merkkeihin ei ollut varaa kuin aivan satunnaisesti. Aina oli lapsilla kuitenkin sopivat, ehjät, ei-kulahtaneet ja modernit vaatteet. Teininä annoin rahaa sen mitä oli, ja saivat itse kierrellä kirppareilla tai säästää kalliimpaan.

Ja selvennetään vielä, että esim hygieniatarvikkeita ja vastaavia saivat kyllä, eli ei kenenkään tarvinnut vaikka vessapaperilla pärjätä kuukautisiaan tms.

Etenkin vanhin tyttäreni, kaikki kolme ovat siis jo aikuisia, on hyvin katkera. Kuulemma olisi ollut varaa parempaan ja hienompaan elämään ja häntä on nöyryytetty. Nuorin kokee asian niin, että häneltä ei ole mitään puuttunut, vaikka saikin todella paljon siskoiltaan kierrätettyä eikä juurikaan uutta. Keskimmäinen jotain siltä väliltä. Vanhin myös tuhlaa kaiken palkkansa tavaraan, ei edes yritä säästää mitään, ja vähän väliä on veloissa myös.

Minua tämä ahdistaa ja ihmetyttää. Mikä ihmisen perusluonteessa saa haikailemaan tavaran perään niin kovasti? Ymmärrän perustarpeet joo, mutta jos on aivan asialliset vaatteet, koti yms ja kavereita myös eli ei ole vääränlaisen ulkomuodon takia joutunut syrjään porukoista, niin mikä se on?

Vierailija kirjoitti:

Olen itse se köyhähkö äiti, joka osti lapsilleen paljon kirppareilta, alennusmyynneistä, ja markettitavaraa. Ja sai paljon tutuilta myös. Mihinkään kalliisiin merkkeihin ei ollut varaa kuin aivan satunnaisesti. Aina oli lapsilla kuitenkin sopivat, ehjät, ei-kulahtaneet ja modernit vaatteet. Teininä annoin rahaa sen mitä oli, ja saivat itse kierrellä kirppareilla tai säästää kalliimpaan.

Ja selvennetään vielä, että esim hygieniatarvikkeita ja vastaavia saivat kyllä, eli ei kenenkään tarvinnut vaikka vessapaperilla pärjätä kuukautisiaan tms.

Etenkin vanhin tyttäreni, kaikki kolme ovat siis jo aikuisia, on hyvin katkera. Kuulemma olisi ollut varaa parempaan ja hienompaan elämään ja häntä on nöyryytetty. Nuorin kokee asian niin, että häneltä ei ole mitään puuttunut, vaikka saikin todella paljon siskoiltaan kierrätettyä eikä juurikaan uutta. Keskimmäinen jotain siltä väliltä. Vanhin myös tuhlaa kaiken palkkansa tavaraan, ei edes yritä säästää mitään, ja vähän väliä on veloissa myös.

Minua tämä ahdistaa ja ihmetyttää. Mikä ihmisen perusluonteessa saa haikailemaan tavaran perään niin kovasti? Ymmärrän perustarpeet joo, mutta jos on aivan asialliset vaatteet, koti yms ja kavereita myös eli ei ole vääränlaisen ulkomuodon takia joutunut syrjään porukoista, niin mikä se on?

Se on nimenomaan perusluonne kuten sanoit, hänessä itsessään oleva asia eli ei kasvatuksesta kiinni.

Tarkoittaako köyhyys rahansa tuhlanneita isotuloisia?

En yritä paikkailla mutta se vaikuttaa vieläkin siten että on pakko ostaa aina halvinta ja kaikki vaatteet kulutan puhki asti. Sitten jos tulee joku vähänkään isompi maksettava kuten vaikka 150€ eläinlääkärilasku niin kauhea stressi että miten rahat nyt riittää loppukuun, vaikka tilillä on tuhansia euroja. Tiedän että kuulostaa typerältä mutta en oikeasti mahda tuolle mitään.

Köyhiä ei voi oltu, kun isä ja äiti olivat ihan normaaleissa töissä. Silti näytettiin ryysyläisiltä. Tupakkaan ja alkoon vanhemmillani meni paljon rahaa. Molemmat polttivat yhteensä kolme askia päivässä. Tupakka haisi, tunkkainen vuokra-asunto ja kamalat huonekalut. Hävetti. Auto oli ruppana eikä lapsiin panostettu.

Itse äitinä pidän huolen, että lapset saa vaatteita, joita haluavat ja saavat harrastaa. Kotikin on mielestäni ihan ok.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai me sitten oltu köyhiä, talo ja maatakin omistettiin. Mutta äidilleni oli vaikea asia laittaa rahaa vaatteisiini. Johonkin lakanoihin sitä piti laittaa. Ja itsellinen piti olla, ei käynyt, että olisi ollut jotain välineitä, joita silloisen kaverin kanssa olisi käytetty yhdessä. Mulle on ihan tuntemattomia naapureiden "sokerinlainaukset" yms.

Aikuisena mulle on ollut hankalaa ostaa jotain noin vain. Vaatteiden ostoa on pitänyt harkita, samoin esim. huonekalujen! Tätä nykyä halpahalliostosten teko on jo helpompaa! Mutten tuhlaa vieläkään! Kierrätän ja parsin.

Olipa sekava viesti.

Ei ihan auennut?

Itse paikkaan sillä, että elän liian varovaisesti. Pitää aina olla tarpeeksi säästöjä että varmasti pärjää. Isomman asunnon osto miehen kanssa on ikuinen tappelun aihe. En suostu ottamaan niin isoa lainaa, ettei jompi kumpi meistä voisi yksin maksaa asumista ja lainaa. Eli vaikka jompi kumpi jäisi työttömäksi niin ei olisi huolta asunnosta. Tuntuuhan se tyhmältä että olemme kaksi nykyisin hyvätuloista aikuista ostamassa yhdessä asuntoa, mutta vain "yhden ihmisen tuloilla" varmuuden vuoksi...

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Häpesin köyhyyttämme lapsena ja varsinkin nuorena, ja nyt aikuisena olen aivan materialisti. Haluan että puitteet kuten koti, auto ja vaatteet ovat sellaiset, että ne tuovat iloa, eikä niitä tarvitse hävetä. Erityisesti minulle on tärkeää että omilla lapsillani on vaatteet ja tavarat viimeisen päälle. Minusta on aivan ihanaa, että voin nykyään ostaa mitä haluan, kauniita ja laadukkaita asioita. Ja tuo suurta turvaa ja mielihyvää, että tiedän rahaa olevan säästössä pahan päivän varalle.

Melkein voisi olla minun kirjoitukseni. En kuitenkaan ostaisi 14-vuotiaalleni mitään Guccia tms joita hän hetken mielijohteesta ihastelee.

Köyhät olot saivat lukemaan.

Heti nuorena päätin haluan lääkäriksi. Olin kuitenkin keskiluokan opiskelija.

Koko lukio oli pänttäämistä. Luin ja luin, hauki on kala. Opiskelin ulkoa.

Hyppytunneilla kävin alempiluokkalaisten tunneilla. Matikan kurssit kävin niin moneen kertaan, sain todistukseen kympin. Moni teki paljon vähemmän töitä samaan lopputulokseen. Hain 2 kertaa lääkikseen, helpoimpaan paikkaan, minne pääsi sisään, Rovaniemelle eikä koulu ollut helppoa, päinvastoin .

Kannatti. Ikä ja kokemus on tehnyt minusta ihan hyvän lääkärin. Olen jatkuvasti jäljessä aikataulussa, koska haluan paneutua enemmän kuin 15 min. Tiedän minulle tehdään haamuasiakkaita, jotta päivä loppuisi edes samana päivänä. Koska lääkäreistä on pula, ei kukaan puutu tähän.

Nyt siskoni tytär haluaa lääkäriksi. Ei ikimaailmassa pääse Helsinkiin. Aion tukea häntä ja ehdotin menee suoraan Tarttoon. Samanlaisia lääkäreitä sieltäkin valmistuu. Ihmettelen miksei enemmän sinne mene suomalaisia . Palkka on kuitenkin hyvä. Valmistut vähintään vuotta aikaisemmin, harvoin kukaan pääsee Suomessa ensimmäisellä kerralla sisälle. Opiskelumaksut tulee sillä kuitattua.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse se köyhähkö äiti, joka osti lapsilleen paljon kirppareilta, alennusmyynneistä, ja markettitavaraa. Ja sai paljon tutuilta myös. Mihinkään kalliisiin merkkeihin ei ollut varaa kuin aivan satunnaisesti. Aina oli lapsilla kuitenkin sopivat, ehjät, ei-kulahtaneet ja modernit vaatteet. Teininä annoin rahaa sen mitä oli, ja saivat itse kierrellä kirppareilla tai säästää kalliimpaan.

Ja selvennetään vielä, että esim hygieniatarvikkeita ja vastaavia saivat kyllä, eli ei kenenkään tarvinnut vaikka vessapaperilla pärjätä kuukautisiaan tms.

Etenkin vanhin tyttäreni, kaikki kolme ovat siis jo aikuisia, on hyvin katkera. Kuulemma olisi ollut varaa parempaan ja hienompaan elämään ja häntä on nöyryytetty. Nuorin kokee asian niin, että häneltä ei ole mitään puuttunut, vaikka saikin todella paljon siskoiltaan kierrätettyä eikä juurikaan uutta. Keskimmäinen jotain siltä väliltä. Vanhin myös tuhlaa kaiken palkkansa tavaraan, ei edes yritä säästää mitään, ja vähän väliä on veloissa myös.

Minua tämä ahdistaa ja ihmetyttää. Mikä ihmisen perusluonteessa saa haikailemaan tavaran perään niin kovasti? Ymmärrän perustarpeet joo, mutta jos on aivan asialliset vaatteet, koti yms ja kavereita myös eli ei ole vääränlaisen ulkomuodon takia joutunut syrjään porukoista, niin mikä se on?

Meillä jotenkin oletettiin että vaikkapa siinä 16-vuotiaana saisi itse jotenkin haalittua tarvittavat rahat vaatteisiin, hygieniatarvikkeisiin, meikkeihin, illanviettoihin yms.

Kärsin ja häpesin. Olin aina rahaton ja jouduin lokkeilemaan kun muilla kavereilla oli rahaa enkä halunnut pummata mitään keneltäkään. Emme olleet köyhiä mutta jostain syystä mitään rahaa ei ikinä annettu. Esim ylioppilaspuvun hankinta jäi omalle vastuulle. Olen puhunut näistä asioista aikuisena sisarustani kanssa ja tuntuu, että heitä tämä ei ole oikeastaan haitannut ollenkaan. Minä taas näen melkein painajaisia siitä ajasta ja myönnän, että olen vieläkin katkera. Nyt todellakin otan vahinkoa takaisin. Ajelen hienolla autolla, käyn matkoilla missä haluan ja jos tarvitsen jotain ostan sen. En kuitenkaan osta mitään luotolla ja minulla on riittävästi säästöjä vanhuuden tai sairauden varalle. Sisarukseni kuluttavat todella vähän edelleen vaikka tuloja onkin mukavasti. He miettivät jokaista hankintaa todella tarkkaan ja kauhistelevat tuhlailuani.

Nälkää ei nähty, mutta uusia vaatteita sai vain silloin kun lapsilisät tuli, sen piti toisin riittää moneen muuhunkin.

Joskus ahdistun ostamisesta, vaikka en ikinä ole elänyt yli varojeni.

Palelu jäi mieleen ja siihen liittyvä ajatus, isona on oikein monta villatakkia.

Saan fläsbägejä ja painajaisia kyöhyydestä ( sairaseläkkeellä oleva yh äiti, isä kuollut). Ja tulee sellaisia aaltoja että pitää säästää ihan älyttömissä asioissa, esim saatan huutaa lapsille jotka aikovat OSTAA vesipullon :( sitten taas normielämässä yritän ostaa laatua, sanalla yritän, päädyn kuitenkin usein siihen halpaan ja heti rikkoutuvaan. Ostan paljon kirppiksilta ja käytettynä. Olemme hieman keskituloisen yläpuolella tuloissa ja velaton 4h rivari pk-seudulla, velattomat autot ja joku 70k säästössä . 

Haluasin olla stressaamatta ja ahdistumatta raha-asioista koska sille ei oikeasti ole kovasti enään pohjaa, mutta minkä sille mahtaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse se köyhähkö äiti, joka osti lapsilleen paljon kirppareilta, alennusmyynneistä, ja markettitavaraa. Ja sai paljon tutuilta myös. Mihinkään kalliisiin merkkeihin ei ollut varaa kuin aivan satunnaisesti. Aina oli lapsilla kuitenkin sopivat, ehjät, ei-kulahtaneet ja modernit vaatteet. Teininä annoin rahaa sen mitä oli, ja saivat itse kierrellä kirppareilla tai säästää kalliimpaan.

Ja selvennetään vielä, että esim hygieniatarvikkeita ja vastaavia saivat kyllä, eli ei kenenkään tarvinnut vaikka vessapaperilla pärjätä kuukautisiaan tms.

Etenkin vanhin tyttäreni, kaikki kolme ovat siis jo aikuisia, on hyvin katkera. Kuulemma olisi ollut varaa parempaan ja hienompaan elämään ja häntä on nöyryytetty. Nuorin kokee asian niin, että häneltä ei ole mitään puuttunut, vaikka saikin todella paljon siskoiltaan kierrätettyä eikä juurikaan uutta. Keskimmäinen jotain siltä väliltä. Vanhin myös tuhlaa kaiken palkkansa tavaraan, ei edes yritä säästää mitään, ja vähän väliä on veloissa myös.

Minua tämä ahdistaa ja ihmetyttää. Mikä ihmisen perusluonteessa saa haikailemaan tavaran perään niin kovasti? Ymmärrän perustarpeet joo, mutta jos on aivan asialliset vaatteet, koti yms ja kavereita myös eli ei ole vääränlaisen ulkomuodon takia joutunut syrjään porukoista, niin mikä se on?

Meillä jotenkin oletettiin että vaikkapa siinä 16-vuotiaana saisi itse jotenkin haalittua tarvittavat rahat vaatteisiin, hygieniatarvikkeisiin, meikkeihin, illanviettoihin yms.

Kärsin ja häpesin. Olin aina rahaton ja jouduin lokkeilemaan kun muilla kavereilla oli rahaa enkä halunnut pummata mitään keneltäkään. Emme olleet köyhiä mutta jostain syystä mitään rahaa ei ikinä annettu. Esim ylioppilaspuvun hankinta jäi omalle vastuulle. Olen puhunut näistä asioista aikuisena sisarustani kanssa ja tuntuu, että heitä tämä ei ole oikeastaan haitannut ollenkaan. Minä taas näen melkein painajaisia siitä ajasta ja myönnän, että olen vieläkin katkera. Nyt todellakin otan vahinkoa takaisin. Ajelen hienolla autolla, käyn matkoilla missä haluan ja jos tarvitsen jotain ostan sen. En kuitenkaan osta mitään luotolla ja minulla on riittävästi säästöjä vanhuuden tai sairauden varalle. Sisarukseni kuluttavat todella vähän edelleen vaikka tuloja onkin mukavasti. He miettivät jokaista hankintaa todella tarkkaan ja kauhistelevat tuhlailuani.

Jos sisaruksesi eivät ole kokeneet tilannetta kuten sinä, oletko ajatellut että olet ehkä nuorena tulkinnut tilannetta vain omasta näkökulmasta? Minäkin luulin vanhemmillani olevan rahaa teininä, eivät koskaan puhuneet köyhyydestä ja ottivat jopa velkaa saadakseen pakolliset menot katettua. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt kuinka tiukoilla he olivat juuri silloin, kun itse olin teini. Ja olin kovin, kovin katkera ettei meillä kaikki aina ollut vimpan päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse se köyhähkö äiti, joka osti lapsilleen paljon kirppareilta, alennusmyynneistä, ja markettitavaraa. Ja sai paljon tutuilta myös. Mihinkään kalliisiin merkkeihin ei ollut varaa kuin aivan satunnaisesti. Aina oli lapsilla kuitenkin sopivat, ehjät, ei-kulahtaneet ja modernit vaatteet. Teininä annoin rahaa sen mitä oli, ja saivat itse kierrellä kirppareilla tai säästää kalliimpaan.

Ja selvennetään vielä, että esim hygieniatarvikkeita ja vastaavia saivat kyllä, eli ei kenenkään tarvinnut vaikka vessapaperilla pärjätä kuukautisiaan tms.

Etenkin vanhin tyttäreni, kaikki kolme ovat siis jo aikuisia, on hyvin katkera. Kuulemma olisi ollut varaa parempaan ja hienompaan elämään ja häntä on nöyryytetty. Nuorin kokee asian niin, että häneltä ei ole mitään puuttunut, vaikka saikin todella paljon siskoiltaan kierrätettyä eikä juurikaan uutta. Keskimmäinen jotain siltä väliltä. Vanhin myös tuhlaa kaiken palkkansa tavaraan, ei edes yritä säästää mitään, ja vähän väliä on veloissa myös.

Minua tämä ahdistaa ja ihmetyttää. Mikä ihmisen perusluonteessa saa haikailemaan tavaran perään niin kovasti? Ymmärrän perustarpeet joo, mutta jos on aivan asialliset vaatteet, koti yms ja kavereita myös eli ei ole vääränlaisen ulkomuodon takia joutunut syrjään porukoista, niin mikä se on?

Meillä jotenkin oletettiin että vaikkapa siinä 16-vuotiaana saisi itse jotenkin haalittua tarvittavat rahat vaatteisiin, hygieniatarvikkeisiin, meikkeihin, illanviettoihin yms.

Kärsin ja häpesin. Olin aina rahaton ja jouduin lokkeilemaan kun muilla kavereilla oli rahaa enkä halunnut pummata mitään keneltäkään. Emme olleet köyhiä mutta jostain syystä mitään rahaa ei ikinä annettu. Esim ylioppilaspuvun hankinta jäi omalle vastuulle. Olen puhunut näistä asioista aikuisena sisarustani kanssa ja tuntuu, että heitä tämä ei ole oikeastaan haitannut ollenkaan. Minä taas näen melkein painajaisia siitä ajasta ja myönnän, että olen vieläkin katkera. Nyt todellakin otan vahinkoa takaisin. Ajelen hienolla autolla, käyn matkoilla missä haluan ja jos tarvitsen jotain ostan sen. En kuitenkaan osta mitään luotolla ja minulla on riittävästi säästöjä vanhuuden tai sairauden varalle. Sisarukseni kuluttavat todella vähän edelleen vaikka tuloja onkin mukavasti. He miettivät jokaista hankintaa todella tarkkaan ja kauhistelevat tuhlailuani.

Jatkan vielä kun tuli häpeälliset muistot pintaan. Joo siis oli turha pyytää, että mentäisiinkö kauppoihin valitsemaan ylioppilaspukua. Molemmat vanhemmat ihan passiivisia tässä vaiheessa eikä auttanut kuin haalia jostain parikymmentä markkaa ja mennä kangaskauppaan ostamaan halpaa kangasta. Oli varmaankin jotain vuorikangasta. Siitä sitten ompelin olemattomilla taidoilla itselleni jonkinlaisen pukua muistuttavan tekeleen. Vieläkin posket punehtuu kun katson ylioppilaskuvaa. Vanhempani eivät olleet alkoholisteja ja rahaa tosiaan oli ihan mukavasti. Jotenkin vain oletettiin, että lapset kanuoret eivät tarvitse muuta kuin ruokaa ja sängyn.