Lue keskustelun säännöt.
Haluan lopettaa äitini toiveiden ja käskyjen mukaan elämisen! Ja olen 48 vuotta.
31.12.2019 |
Äitini on sanellut elämääni nyt 48 vuoden ajan. Olen suorittanut sitä ja tätä ja tuota, koska äitini vaatii tai toivoo, tai on aina haaveillut. Ja minähän olen toteuttanut. Jopa hiusmallin ja vaatteet hän on sanellut. Uskokaa pois, tämä on totta. Olen perheellinen nainen, minulla on hyvä työ, ja olen muutenkin ihan normaalilla älyllä varustettu. Ja silti tämä on päässyt käymään.
Nyt kun hän alkoi valittaa kiloistani, tuli mitta täyteen. Hänen mielestään minun pitää nyt laihduttaa että olen kaunis. Pehmensi heti että olet toki kaunis nyt lihavanakin, mutta olisit oikein kaunis kun olisit laiha. Voihan per*ele. Mä en jaksa koko ajan elää hänen tavoitteittensa ja käskyjensä mukaan. Joo, kivaa olisi laihtua (tullut 10 kg tässä ylimääräistä), mutta tässä elämäntilanteessa olen keskittynyt selviytymään asioista, ja itsestä huolehtiminen on jäänyt vähälle. Ajatteleeko tuo liki 80-vuotias äitini, että kun hän sanoo, niin minä laihdun? Tuli jotenkin stoppi tälle touhulle. Joku lapsenomainen uhma nousi pintaan. Joko nyt sitten laihdutan itseni tikuksi tai sitten paisutan norsuksi. Raivostuttaa.
Kommentit (31)
Minulla on myös äärimmäisen kontroloiva äiti. Puuttuu jokaiseen asiaan, yleensä aloittaa "tämähän ei minulle kuulu", "minähän en asu täällä", "jos minä saisin päättää" ja sitten antaa tulla oman mielipiteensä. Kaikki täytyy tehdä hänen tahtonsa mukaan. Saa omasta mielestään kritisoida kaikkia ja kaikkea, mutta jos häntä kritisoi tai sanoo, että nyt ei ole kivasti sanottu, on HELVETTI irti. Täydet raivarit, syyttelyä, lopulta yleensä itkua.
Olen myös aivan kypsä. Omien lasteni takia (äitini on heille mukava) pidän asialliset välit. Äitini on jo 76-vuotias, joten ei kai tämä ikuisesti jatku.
Tsemppiä sinulle ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen kans näitä jonka kotiin on esim. vaihdettu olohuoneen valaisimet kysymättä/sanomatta mitään, ihan vaan kun oltiin lapsenvahtina. Hyi yök. Onneksi asuu kaukana, hyvin kaukana.
Kiitos kommenteista ja lohdullista että samassa tilanteessa on muitakin. Ja iso syy tilanteeseen on se, että asun samassa kaupungissa kuin he (siis vanhempani). Sisko asuu kaukana, joten häntä ei voi kontrolloida. Olisi ehkä pitänyt muuttaa myös kauas, mutta olin jo siinä vaiheessa tämän vallan alla.
Meillä on sama, eli äiti puhuu tyyliin "jos tämä olisi minun kotini" tai "jos olisin sinä, tekisin....". Ja näitä on pakko noudattaa, tai hän loukkaantuu verisesti. Happamana suuttuu ja kuten jollain muullakin, alkaa itkeä, että ei hän pahalla, ja hänen mielipiteitään ei kuunnella jne. Kamalan kuormittavaa. Ja lopulta raivostuu, sekään ei ole harvinaista.
Unohdin alussa mainita, että hän myös sisustaa kotimme niin pitkälle kuin mahdollista. Meillä on äitini valitsemat valaisimet muualla paitsi lasten huoneissa. Meillä on äitini valitsema (ja toimittama) ruokapöytä, tuolit ja -tietenkin- ruokapöydän päällä oleva valaisin.
Hän myös ilmoittaa, millaista työtä minun pitäisi tehdä. Lapsiamme hän yrittää ohjata, mutta he eivät siihen suostu, eivät voi käsittää että äidin äiti voisi heitä määräillä.
Äiti on minulle rakas, mutta äärimmäisen kuormittava. Jos en vastaa hänen puheluunsa tai viestiinsä noin tunnin sisällä, on pihalla suunnilleen poliisi ja palokunta ja varmuuden vuoksi vielä sosiaaliviranomaiset. Jestas. En olisi uskonut, että liki viisikymppisenä tällaista kirjoitan.
ap
Taas yksi hyvä syy muuttaa kauas synnyinkodista. Velipoika jäi perheineen vanhempien kanssa samalle kirkonkylälle, ja mitä oon menoa etäältä seurannut, ei se enää kovin tyytyväiseltä ratkaisuunsa vaikuta. Mulle muistaa kuittailla joka käänteessä kuinka paljon helpommalla mä pääsen.
Veli tulee hyvin toimeen appivanhempiensa kanssa. Minä en omieni, mutta en ole niitä tappeluita viitsinyt veljelle avata, sillä kun on miltei päivittäiset kahakat meidän vanhempien kanssa.
Tuo painoon tarttuminen on kauheinta. Oma äitini on lähes 80 vuotias ja hän on kommentoinut painoani varhaisesta teini iästä asti, jolloin painoin n. 54kg ja pituutta oli jo noin 170cm tai yikin, koska olen 175cm pitkä. Silloinkin olin siis lihava aina jostain kohtaa. Miltei kaiken muun olen ohittanut vain tyrmistyneenä, mutta painon kommentoinnista olen itkenyt lukemattomat kerrat. Aikuisiällä paino on vaihdellut 57-70 kg välillä, ja vain hänelle se tuntuu olevan iso ongelma. Olisin halunnut monta kertaa sanoa, että olisi tyytyväinen kun olen terve....
N. 49v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nyt 56v. Jo 20v sitten laitoin suhteen äitiini poikki. Sanoin ihan suoraan että tämä ei enää kannata, molemmat voivat huonosti. En ole sen jälkeen ollut missään tekemisissä hänen kanssaan, enkä ole päivääkään katunut. Ystävänsä voi valita, sukulaisiaan ei. Mikään laki ei kuitenkaan velvoita olemaan sukulaistensa kanssa yhteydessä. Joskus on vain parempi luovuttaa, antaa mennä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on myös äärimmäisen kontroloiva äiti. Puuttuu jokaiseen asiaan, yleensä aloittaa "tämähän ei minulle kuulu", "minähän en asu täällä", "jos minä saisin päättää" ja sitten antaa tulla oman mielipiteensä. Kaikki täytyy tehdä hänen tahtonsa mukaan. Saa omasta mielestään kritisoida kaikkia ja kaikkea, mutta jos häntä kritisoi tai sanoo, että nyt ei ole kivasti sanottu, on HELVETTI irti. Täydet raivarit, syyttelyä, lopulta yleensä itkua.
Olen myös aivan kypsä. Omien lasteni takia (äitini on heille mukava) pidän asialliset välit. Äitini on jo 76-vuotias, joten ei kai tämä ikuisesti jatku.
Tsemppiä sinulle ap!
Äitini on suunnilleen samanlainen. Aina on aukomassa päätään siitä, kuinka vastenmielinen asunto minulla on ja hän ei voi häpeältään edes kertoa omille ystävilleen missä Hänen poikansa asuu, johon totesin että kannattaa vaihtaa kaveripiiriä. Tästä on jo vuosia, kun Hän kutsui itsensä luokseni kylään aamukasilta ja alkoi sättimään, kun herätti minut ja asuntoni sisustusta - sanoin Hänen Korkeudelleen, että nyt painut ulos tästä asunnosta ja olet tervetullut vasta sitten kun kutsutaan - ei ole käynyt kymmeneen vuoteen - kutsuttunakaan.
Vastaavasti omana syntymäpäivänään Hän ei ota vieraita vastaan, mutta kun on meidän Hänen lastensa syntymäpäivät - me joudumme viemään Hänelle kukkia ja pyytämään anteeksi Häneltä Hänen kärsimyksiään...
M 46
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En olekaan ainoa.
Mun läheisriippuvainen ylihuonolla itsetunnolla varustettu äitini (78 v) yrittää joka käänteessä painaa minua alas.
( Koska on vakuuttunut siitä että on itse huono, täytyy jälkikasvunsa sitä olla myös.)
Soittelee pahimmillaan viisi kertaa päivässä, yleensä intoutuen silloin kun tietää minulla olevan loma tai vapaapäiviä...
Kotiini en ole laskenut ollenkaan , vaikka melko lähellä asunkin.
Vierailija kirjoitti:
En olekaan ainoa.
Mun läheisriippuvainen ylihuonolla itsetunnolla varustettu äitini (78 v) yrittää joka käänteessä painaa minua alas.
( Koska on vakuuttunut siitä että on itse huono, täytyy jälkikasvunsa sitä olla myös.)Soittelee pahimmillaan viisi kertaa päivässä, yleensä intoutuen silloin kun tietää minulla olevan loma tai vapaapäiviä...
Kotiini en ole laskenut ollenkaan , vaikka melko lähellä asunkin.
N 48
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tuttua mutta mun äiti oli vielä sekakäyttäjä ja voin ihan rehellisesti olla kiitollinen hänen kuolemastaan.
Tämä taitaa olla meidän 40-50 ikäisten ongelma, eli äidit syntyneet 40-luvulla. Onkohan nuoremmat äidit enää tuollaisia? Joka tapauksessa hirvittävää. Meillä taas tämä matriarkka käyttää kotiamme eräänlaisena näyttelyesineenä. Meillä on uusi iso omakotitalo (jonka hän haluaa sisustaa), ja sitä pitää esitellä koko maailmalle. Kerran olimme miehen kanssa molemmat kamalassa kuumeessa ja sairaslomalla. Äiti raahasi tänne yhden sukulaisen katsomaan taloa. Ei ole enää todellista. Kuumeisena en oikein jaksanut tapellakaan ja siinähän esitteli.
Ja tämä läskeihin puuttuminen on tosiaan viimeinen niitti. Ehkä pysyn poissa heidän näköpiiristään etten vain riko täydellisyyttä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä antaisi kotia sisustaa. Siinä viimeistään menee raja. Miten teidän miehet hyväksyy tuon?
Miksi ihmeessä otatte vastaan niitä huonekaluja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ainahan lihavat keksii tekosyitä ettei muka voi laihduttaa.
Tässä tapauksessa se on tuo äiti.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommenteista ja lohdullista että samassa tilanteessa on muitakin. Ja iso syy tilanteeseen on se, että asun samassa kaupungissa kuin he (siis vanhempani). Sisko asuu kaukana, joten häntä ei voi kontrolloida. Olisi ehkä pitänyt muuttaa myös kauas, mutta olin jo siinä vaiheessa tämän vallan alla.
Meillä on sama, eli äiti puhuu tyyliin "jos tämä olisi minun kotini" tai "jos olisin sinä, tekisin....". Ja näitä on pakko noudattaa, tai hän loukkaantuu verisesti. Happamana suuttuu ja kuten jollain muullakin, alkaa itkeä, että ei hän pahalla, ja hänen mielipiteitään ei kuunnella jne. Kamalan kuormittavaa. Ja lopulta raivostuu, sekään ei ole harvinaista.
Unohdin alussa mainita, että hän myös sisustaa kotimme niin pitkälle kuin mahdollista. Meillä on äitini valitsemat valaisimet muualla paitsi lasten huoneissa. Meillä on äitini valitsema (ja toimittama) ruokapöytä, tuolit ja -tietenkin- ruokapöydän päällä oleva valaisin.
Hän myös ilmoittaa, millaista työtä minun pitäisi tehdä. Lapsiamme hän yrittää ohjata, mutta he eivät siihen suostu, eivät voi käsittää että äidin äiti voisi heitä määräillä.
Äiti on minulle rakas, mutta äärimmäisen kuormittava. Jos en vastaa hänen puheluunsa tai viestiinsä noin tunnin sisällä, on pihalla suunnilleen poliisi ja palokunta ja varmuuden vuoksi vielä sosiaaliviranomaiset. Jestas. En olisi uskonut, että liki viisikymppisenä tällaista kirjoitan.ap
Olen kommentin numero kaksi kirjoittaja. Muutin 20-vuotiaana toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja jäin tänne asumaan (lapsuudenkotiin 150 km) osittain äitini takia. Meillä tuo yhteydenpito toimii niin päin, että äiti pitää kirjaa, koska soitan (tekee tätä kaikkien tuttaviensa kanssa) ja jotenkin sitten tasaa noita tyyliin "soitit viime viikolla vain kerran, soitan sinulle tällä viikolla kerran". Saan myös paljon kuulla, kuinka nykyään on helpompaa, nykynuoret on "heikkoja" kun on niin paljon masennusta yms muita mt-ongelmia, hänen nuoruudessaan oltiin vahvoja jnejne.
Nyt pari kertaa on arvostellut minua lasten kautta "mummi ei anna teidän leikkiä ruokapöydässä, mutta äiti antaa", "kerro mummille, kuka on vain mummin kulta (kysyi tätä pojaltani)." Poika sitten vastasi "minä olen äidin kulta" ja mummin naama venähti täysin.
Äitini on omasta mielestään asiallisen kriittinen. Inhoaa ihmisiä, jotka valittavat koko ajan, vaikka itse valittaa ja näyttää happamalta suurimman osan aikaa vuorokaudesta. Äitini oli työelämässä ollessaan haastavassa esimiesasemassa, siitä on jäänyt myös eläkepäiville kova ja tiukka asenne.
Tossut hei; teillä on 1 elämä. Eläkää se itsellenne.
Siihen voi sanoa ihan tylysti vastaan. Eli laittaa rajat. Sanoo, anteeksi mitä.
En kannata välien katkaisua mutta hyvät rajat. Se vaatii että arvostaa itseään.
Arvaan, että monen kontrolloivan lapsuudessa on suuria menetyksiä esim. oman vanhemman menetys, sisaruksen kuolema, evakkous, sotalapsena Ruotsissa? Pitääkö paikkaansa?
Tuosta kun jää lapselle setunne, että jos elämää ei kontrolloi, niin menettää senkin mitä on. Ja mikä onkaan tärkeintä kuin se oma lapsi? Näin ne lapsuudessa jotain kamalaa kokeneet, yrittävät pitää meitä mahdollisimman lähellä, jotta me emme vaan tekisi vääriä valintoja ja sairastuisi, kuolisi, jäisi auton alle, joutuisi työttömäksi, koska on väärän malliset hiukset, sairastuisi, koska on 10kg ylimääräistä, tuhlaisi kaikkia rahojamme liian kalliisiin huonekaluihin, pilaisi silmiämme liian vähäisella valaistuksella, kylmettäisi itseämme ilman villahousuja ja olisi se marginaalinen tapaus joka kuolisi virtsaputkentulehdukseen...
Heille, kun on turha sanoa, että älä hätäile, älä murehdi turhasta, löysää vähän. He kun tietävät jo omasta lapsuudestaan, että maailma on kamala paikka, kamalia asioita tapahtuu, lottovoittoa ei saa, vaan kielteisen voiton.
Tsemppiä ap! Laitata nyt ensin vaikka ne hiukset siihen malliin kun haluat. Ehkä äitisi huomaa, että siihen et kuollut.
Vierailija kirjoitti:
Arvaan, että monen kontrolloivan lapsuudessa on suuria menetyksiä esim. oman vanhemman menetys, sisaruksen kuolema, evakkous, sotalapsena Ruotsissa? Pitääkö paikkaansa?
Tuosta kun jää lapselle setunne, että jos elämää ei kontrolloi, niin menettää senkin mitä on. Ja mikä onkaan tärkeintä kuin se oma lapsi? Näin ne lapsuudessa jotain kamalaa kokeneet, yrittävät pitää meitä mahdollisimman lähellä, jotta me emme vaan tekisi vääriä valintoja ja sairastuisi, kuolisi, jäisi auton alle, joutuisi työttömäksi, koska on väärän malliset hiukset, sairastuisi, koska on 10kg ylimääräistä, tuhlaisi kaikkia rahojamme liian kalliisiin huonekaluihin, pilaisi silmiämme liian vähäisella valaistuksella, kylmettäisi itseämme ilman villahousuja ja olisi se marginaalinen tapaus joka kuolisi virtsaputkentulehdukseen...
Heille, kun on turha sanoa, että älä hätäile, älä murehdi turhasta, löysää vähän. He kun tietävät jo omasta lapsuudestaan, että maailma on kamala paikka, kamalia asioita tapahtuu, lottovoittoa ei saa, vaan kielteisen voiton.
Tsemppiä ap! Laitata nyt ensin vaikka ne hiukset siihen malliin kun haluat. Ehkä äitisi huomaa, että siihen et kuollut.
Juuri näin. Äitini menetti isänsä sodan seurauksena, menetti veljensä ja monta muutakin asiaa mitä mainitsit. Oli köyhyyttä, mutta siitä selvittiin. Ja ymmärrän kyllä täysin, että noilla kokemuksilla on valtava vaikutus ihmisen mieleen. Ja pitääkin olla, muuten olisi outoa. Mutta tuo kontrollointi on hurjaa, vaikkakin sen ymmärrän.
Pidän nämä hiukset nyt näin kun olen niihin tottunutkin :) .
ap
Kauhea tilanne, otan osaa! Voi olla tosi vaikeaa irrottautua kun tilanne on jatkunut jo noin kauan. Minun oli pakko jo nuorena muuttaa kauas pois. Äiti ei pidä minusta siksi koska en alistunut hänen tahtoonsa.
Onko mitään mahdollisuutta keskustella ja saada hänet ehkä ymmärtämään? Jonkun kolmannen henkilön avustuksella mahdollisesti, henkilön jota äitisi arvostaa.
Saattaahan myös tapahtua ihme. Sanot äidillesi rauhallisesti, että rakastat ja arvostat häntä, mutta että haluat itse päättää omista asioistasi. Ehkä hän kokee sen helpottavana, jos hän on kokenut niin että hänen täytyy ohjata sinua siksi ettet itse kykene siihen!