Olen aina rakastanut joulua mutta olen niin pohjalla, etten saa tästä mitään irti.

Olen aina ollut jouluihminen henkeen ja vereen. Nyt olen entistä enemmän maassa kun seuraan miten iloisia muut ovat. Parisuhteeni päättyi, mies jätti yksin. Piti mennä naimisiin, perustaa perhe ja olin jo raskaana kunnes sain keskenmenon. Lääkärin mukaan en tule saamaan lapsia. No mies otti ja jätti, kertoi ettei enää rakasta minua eikä oikeastaan ikinä rakastanut, välitti kyllä kovasti. Oli halunnutkin jo erota mutta raskauduinkin. Luulin että olimme onnellisia, en tiennyt ettei mies ollut. Pian eron jälkeen löysikin uuden ja nyt uusi nainen on raskaana. Some täynnä iloa ja onnea entisen mieheni kanssa. Minut murrettiin täysin, en ole edes vihainen tai katkera koska olen liian surullinen ollakseni vihainen. Ei ole tämä mies joulussa mukana. Perheeni ei tiedä puoliakaan tapahtuneista, enkä tahdo kertoa. Puhuminen sattuu liikaa. Olen edelleen korviani myöten rakastunut. En kykene mihinkään kuin makaamaan ja itkemään. Perhe ei auta, emme ole läheisiä ja kaikki on vain väkinäistä jauhamista. Menetin elämäni ja kaikki toiveeni tulevaisuudesta. Nyt pitäisi perheen kanssa järjestää joulua ja yhdenkin asian teko tuntuu samalta kuin kantaa sementtisäkkiä. En tiennyt että tämmöistä kipua voi edes olla. Pahaltahan tuntuu rakastaa kun ei tullut itse rakastetuksi. Joku toinen oli parempi kuin minä. Saavat vauvan, minä sain rukkaset, keskenmenon ja lapsettomuusdiagnoosin. Minulle jäi vain murskattu sydän. Mikään ei tuota iloa.