Mitä järkeä on elämässä ilman onnellisuutta?

Kysys on: Mitä järkeä on elämässä?

Mieti tätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se jo sinällään on väärä ajatusmalli, että muut ovat onnellisia. Kaikilla on vastoinkäymisiä ja elämä on arkea.

Se onni on hetkiä ja välähdyksiä. Pääosa menee siihen arkiseen puurtamiseen.

Arki voi olla onnellista.

Kun on onnellinen, kaikki tuntuu hyvältä.

Puurtaminenkin on huvia, vastoinkäymiset naurattaa.

Eli olosuhteista huolimatta se onni tulee sisältä.

On hyväksynyt itsensä ja elämänsä.

Ap:

Minä en kirjoittanut holokaustin uhreista enkä montaa muutakaan kommenttia.

Olin ennen onnellinen aivan tavallisesta arjesta. Menetykseni jälkeen tajusin, ettei työllä, harrastuksilla , kodilla tai millään tavaroilla ole mitään merkitystä. Ne eivät tuo hyvää oloa jos se tärkein puuttuu.

En osaa olla kiitollinen siitä, että ennen minulla oli kaikki, mutta nyt ei mitään. En kaipaa apua, sillä sellaista en voi saada. Kaipaan sitä että muut ymmärtäisivät, että aina onnellisuus ei lähde vain itsestä. Jos lähtisi, miksi ihmiset tekisivät lapsia tai eläisivät parisuhteissa?

Vierailija kirjoitti:

Ap:

Minä en kirjoittanut holokaustin uhreista enkä montaa muutakaan kommenttia.

Olin ennen onnellinen aivan tavallisesta arjesta. Menetykseni jälkeen tajusin, ettei työllä, harrastuksilla , kodilla tai millään tavaroilla ole mitään merkitystä. Ne eivät tuo hyvää oloa jos se tärkein puuttuu.

En osaa olla kiitollinen siitä, että ennen minulla oli kaikki, mutta nyt ei mitään. En kaipaa apua, sillä sellaista en voi saada. Kaipaan sitä että muut ymmärtäisivät, että aina onnellisuus ei lähde vain itsestä. Jos lähtisi, miksi ihmiset tekisivät lapsia tai eläisivät parisuhteissa?

Kaipaat ymmärrystä. Miksi ihmeessä? Mitä siitä saat?

Vierailija kirjoitti:

Ap:

Minä en kirjoittanut holokaustin uhreista enkä montaa muutakaan kommenttia.

Olin ennen onnellinen aivan tavallisesta arjesta. Menetykseni jälkeen tajusin, ettei työllä, harrastuksilla , kodilla tai millään tavaroilla ole mitään merkitystä. Ne eivät tuo hyvää oloa jos se tärkein puuttuu.

En osaa olla kiitollinen siitä, että ennen minulla oli kaikki, mutta nyt ei mitään. En kaipaa apua, sillä sellaista en voi saada. Kaipaan sitä että muut ymmärtäisivät, että aina onnellisuus ei lähde vain itsestä. Jos lähtisi, miksi ihmiset tekisivät lapsia tai eläisivät parisuhteissa?

Onnellisuus lähtee aina itsestä, ei olosuhteista.

Ap, olen ollut samassa jamassa kuin sinä. Menettänyt tärkeimmäin asian ja kuvitellut etten ikinä voi olla enää onnellinen.

Halusin kuolla, elämässäni ei tuntunut olevan mitään järkeä. Kauan aikaa rämmittyäni ymmärsin että minun täytyy tulla uudestaan onnelliseksi niistä rippeistä, joita elämässäni on. Sitä päässäni kehittämää ”täydellistä”onnellisuutta en tule enää saavuttamaan mutta toisenlaista onnellisuutta olen saavuttanut. Ikäänkuin koonnut palapelin toisilla paloilla. Helppoa se ole ollut mutta kannattavaa kyllä.

Olin aiemmin täydellisen onnellinen, tiedoston sen , nautin siitä. Nyt tiedän etten enää koskaan saa tuntea sitä tunnetta. Aiemmin ajattelun elämän tarkoituksen olevan elämästä nauttimisen. Nyt kun elämässä ei ole mitään nautittavaa, en keksi mitään syytä elää. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kyllä käynyt terapiassa. En ole saanut sieltä mitään apua. Ei itseään voi muuttaa. Esimerkki: olet aina inhonnut maksalaatikkoa. Nyt sinun pitäisi rakastaa sitä. Tai olet aina rakastanut sitä, että sinulla on rentoutunut olo. Nyt sinun pitäisi oppia pitämään siitä, ettet saa nukuttua neljää tuntia enempää yössä.

Olet nyt siinä negatiivisuuden kierteessä, josta on vaikea päästä irti. Mutta ajatusmaailmasi on vääristynyt.

Terapia ei auta, jos ei ole tosi hyvä, ohjaava terapeutti, joka antaa tehtäviä ja ajatusharjoituksia, ja sinun pitää myös tehdä niitä tehtäviä ja työstää asioita aktiivisesti. Ei terapia ole mikään ihmelääke, jos vain odottaa, että siellä höpöttely muuttaa koko elämän ihan itsestään.

Ja toinen virhepäätelmä, joka sinulla on, koskee sitä, että onnellisuus tulee ulkopuolelta (sinulla oli jotain, mikä toi onnen, mutta kun menetit sen, et voi olla onnellinen). Väärin. Pitää löytää se onni ja tyytyväisyys itsestään ja olla kiitollinen siitä, mitä on. Sen jälkeen alkaa asiat näyttää valoisammilta. Tätä on monen vaikea hyväksyä ja sisäistää, mutta totta se on. Jos vain odotat, että asioiden pitää muuttua ja sitten se onni vasta tulee, niin saat odottaa elämäsi loppuun asti.

Ja kyllä ihminen pystyy muuttumaan, mutta se ei onnistu hetkessä eikä varsinkaan, jos on hirveän negatiivinen suhtautuminen ja turhautunut ja torppaa kaiken jo etukäteen.

Muutos ei kuitenkaan tapahdu noin kuin vertasit: ei tarvitse opetella rakastamaan maksalaatikkoa vaan olemaan kiitollinen, että pystyy syömään sitä oksentamatta. Eikä elämä mene siitä pilalle. Tai että nukkuu sen, minkä pystyy, ja pyrkii hakemaan rentoutumista muualta, jos nukkuminen ei nyt onnistu. Tiedostaa senkin, ettei elämä silti romahda siihen.

Mikä sinä olet puhumaan, onko sinulla oikeasti omakohtaista kokemusta elämän suurista tragedioista esim. lapsen menettäminen, perheen menettäminen, vaikeat sairaudet perheessä?

Kyllä se onnellisuus paljolti tulee ulkopuolelta. Perhe, läheiset, ystävät, mielekäs työ, terveys jonka avulla harrastaa ja mennä ja kulkea normaalisti, hyvä itsetunto jonka avulla luovia ihmissuhteissa ja työelämässä. Minä olen nämä kaikki menettänyt vuosien saatossa. Olen käynyt terapioissa joissa minua yrittävät auttaa ihmiset jotka elävät normaalia elämää. Eivät he ymmärrä että ei minua auta joku mielikuvaharjoitus jossa mennään turvapaikkaan tms. jonninjoutavat harjoitukset.

Mieti miltä sinusta tuntuisi kun olet yksin ja sairaana, kykenemätön elämään normaalia elämää jossa noin vain tullaan ja mennään. Kun on menettänyt kaiken elämisen arvoisen, kun suru menetyksistä on niin valtava että aamulla kun ensimmäiseksi silmät aukeavat paha olo on niin kova että melkein oksettaa, sängystä ei pääse ilman opamoxia. En suhtaudu negatiivisesti vaan yritän hankkia apua. Puheterapiat eivät auta, traumat ovat menneet syvälle kehooni ja hermostoon jäänyt stressikierre päälle. Minulla on 6 vuoden putki takana traumaattisia menetyksiä ja omia sairauksia. Minulla ei ole varaa fyysisiin terapiohin sillä olen syövän vuoksi sairaslomalla. Halusisin kokeilla kaikkea emdr:stä rentouttaviin hoitoihin mutta ei ole varaa.

Joku toinen ketjussa sanoi "Jotkut alkavat arvostaa elämää vasta sitten, kun sairastuvat vakavasti johonkin fyysiseen sairauteen tai loukkaantuvat jossain onnettomuudessa."

Mitä tarkoitat tällä? Kyllä minä arvostin elämää ennen kuin sairastuin vakavasti ja ennen kuin menetin kaiken. Nyt kun elän pelossa että kuolenko ennenaikaisesti ja tuskallisesti ja yksin ja millaisia tulevat vuodet ovat sairauden kanssa(rankat hoidot), epävarmuus ja kaikki tämä käydä läpi yksin, niin ei minä ole "alkanut arvostaa elämää". Vihaan elämääni, vihaan jokaista päivääni, vihaan sitä että ei ole ketään kelle puhua vihaan sitä että en voi edes kauppareissusta suoriutua kuten terveenä. Vihaan ulkonäköäni ja sitä miten halveksivasti ihmiset katsovat syöpäsairasta ja monet yrittävät vähän tehdä kiusaakin heikommalleen(kyllä, monet nauttivat tällaisesta, tämä oli yllättävä asia sairastumisen jälkeen). Ihmisellä on tarve osoittaa olevansa parempi ja fiksumpi ja kauniinpi kuin toinen, kuten tämä ketjukin osoittaa. Näpäyttäminen tuo tyydytyksen tunteen.

Tarkoitan että jos teillä itsellänne on kaikki hyvin, perhe yms. normaali elämä normaaleine vastoinkäymisineen niin älkää tulko lässytämään tänne asioista joista ette tiedä sellaisille joilla vastoinkäymiset ovat vähän suurempaa luokkaa.

Kiitos yllä olleelle kirjoittaneelle! Juuri tämän halusin tuoda esiin, sellaiset eivät ymmärrä, jotka eivät menetystä itse ole kokeneet. Ap

Olen itse kovia kokenut, syntynyt sukuun, jossa psyykkisiä sairauksia. Kaksi läheistä tehnyt itsemurhan. Myötätuntoinen halaus teille kovia kokeneet ja joilla päivät ovat harmaata ja mustaa. Teille, joilla on vaikeaa ja paljon hankalia tunteita. Itse olen käynyt läpi henkisen helvetin.

En tiedä elämän järkevyydestä, hulluahan tämä pääosin on. Teemme työtä, syömme, nukumme, kärsimme usein milloin mistäkin, lisäännymme, kuolemme ja lapsemme jatkavat samaa rata. Mitä olemme jättäneet jälkeemme? seuraavan sukupolven? jotakin mistä meidät muistetaan? miksi? Onko sillä merkitystä? Onko sillä merkitystä kuinka kauan me olemme elossa? Jokainen kuitenkin vaikuttaa olemisellaan aina jonkin verran. Kohtaamme ihmisiä ja vaikutamme muihin. Olemme yksi ääni muiden joukossa ja jokaisen ääni on yhtä painava, vaikka välillä vaikuttaakin siltä että toisten ääni olisi parempi kuin muiden. Se mitä olemme nyt ja mitä tunnemme nyt on ajankohtaista tässä ajassa. Vaikka monesti historiasta löytyy yleensä samoja kohtaloita vaikka ajat ovatkin olleet vähän erilaiset. 

Mikä se kysymys oli? Mitä järkeä? Niin kun ei tässä tunnu olevan mitään järkeä. Tiedämme sen että on erityislaatuista olla ylipäätään olemassa. Millä todennäköisyydellä tämä maapallo on kehittynyt tähän pisteeseen? Kuinka äärimmäisen monimutkainen on vaikka ihmisen ruumiintoiminta, geenit, kaikki. Onhan se äärettömän ihmeellistä kun sitä oikein ajattelee.  Mikä mahdollisuus kokea, tuntea, elää ja hyödyntää tämä.

Silti me masennumme yhteisössämme ja tunnemme ettei tässä kaikessa hienossa luomuksessa ole meille tilaa, eikä mitään järkeä. Ehkä maailmasssa itsessään on järkeä, mutta tässä luomassamme elämässä ei ole.

Mä tiedän x keinon millä tulen onnelliseksi. Se ei välttämättä toimi kaikilla. Järki kuitenkin kieltää että et sä saa olla kokoajan noin onnellinen. Ainakaan töissä ei saa olla. Siihen tarvii vain vähän hyvää kukkaa tai lätkää. Onhan se sellaista paratiisi täällä sitä taas ollaan. Sellainen hymy naamassa että sen poistamiseen tarvii vähintään kirveen. 

Nyt ei ole mutta aivan varmasti joku kaunis päivä siirryn taas paratiisiin. Se on polttamalla tai höyrystämällä sellaiset 10 minuuttia ja jätkä on suorastaan liian onnellinen. Känni on kalpea aavistus siitä mikä on todella hyvä fiilis. Kuten jo sanoin joku päivä taas, ei mulla ole kiirettä eikä pakkoa.