Kiltin tytön " syndroomasta" kärsivät! Kertokaa miten selviätte elämässä :-/

tartteeko olla paskamainen. Ei kai? Eikö parempi olisi olla assertiivinen, jämäkkä. Osata vain sanoa ' ei, se ei käy' , ' en minä nyt ehdi'

ystävällisesti, mutta vakuuttavasti?

ei kai sitä auta kuin katsoa omaan napaan. Yrittää saada itseluottamusta, terve itserakkaus, hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, hellittää arvostelusta/suorittamisesta/mitä lie sitten kukakin tekee itselleen..

Pelko siitä mitä muut ajattelee on pakko niellä pala kerrallaan ja alkaa uskoa ettei maailma pysähdy jos sanoo kerran vastaan. Sanoo kerran ei.. ja toisenkin kerran.. ja vielä kolmannenkin :)



Tällasiin asioihin ei ole helppoa ratkaisua, eikä nopeaa.

Joskus toki tulee sellaisia kummallisia " ergo" hetkiä kun oivaltaa jotain itsestään.



Mm. vasta eilen kun kirjotin tänne ja kirjotin suutuspäissäni vaikka mitä - esim. sen että kuinka huudan miehelle ja lyttään sitä ja lyön vyön alle vain koska luotan siihen niin paljon että voin raivostua sille. Ja se että se on ainoa jolle raivoan - se saa sit *kaiken* paskan osakseen. Tämän ymmärsin oikeastaan vasta kun kirjotin tänne.



Ehkä raivonpuuskassa/turhautuneena jonkun päiväkirjan, tunteiden tms. kirjottaminen ei ole mitenkään paha idea..?

Oivalluksista kannattaa pitää kiinni. Kirjoittaa ne ylös ja pohtia niitä.

Pohtia mistä tulee onnelliseksi ja mistä tuntee olonsa vahvaksi, kartoittaa nuppineulan päänkin kokoinen mikroskooppinen asia mikä antaa voimaa ja pohtia sitä.



Toisaalta taas kirjottaa kaikki mikä inhottaa/suututtaa/pelottaa/hävettää..? (Siitä tuleekin kirjasarja ;)



Joku sisäinen ristiretki löytääkseen sen mikä hirttää niin pahasti.. arvottomuuden tunne? Hylkäämisen pelko? Nöyryytyksen pelko?



Oli se mitä tahansa, oivaltaa myös se, että kukaan muu ei ole vastuussa kiltteydestä kiinni pitämisestä kuin sinä itse.



Siinäpähän taas jotain pohdintaa..

Käytetään nyt sitten nimimerkkiä " kolmonen" kun sillä numerolla alunperin alotin ;)

kiitos muillekin vastanneille. Minäkin olen samanlainen, annan hyviä vinkkejä elämiseen, mutten osaa siltikään elää itse :-(.



ap

Minua helpottaa se, että äitini (kuusissakymmenissä) sanoo aina minulle, että kun tulen vanhemmaksi muutun kyllä. Hän sanoo että uskaltaa kyllä jo omassa iässään sanoa ihmisille mitä ajattelee ja tehdä oman päänsä mukaan. Minäkin uskon siihen että kunhan hiukan vielä vanhenen ja viisastun muutun kyllä itsevarmemmaksi. Olen siis nyt hiukan alle 30v. Mutta on tämä kyllä rankkaa. Minä kuuntelen aina ihmisten äänenpainoja ja ties mitä että " Mitäköhän tuo nyt tuolla tarkoitti?" Onkohan se suuttunut minulle? jne. Ja en saa sanottua omaa mielipidettäni, suustani tulee vaan että Joo, niinhän se on.... ynnä muuta typerää vaikka olisin ihan eri mieltä!!!! Argh. Ja sama juttu, mieheni saa kuorman niskaan.

.........

Kuvittelen aina olevani ainoa " tällainen" .

Vatvon aina jälkeenpäin (öitä ja päiviä) sanomisiani ja äänenpainojani ja miten muut ovat mahtaneet ne tulkita tai kuinka tyhmän kuvan olen taas itsestäni antanut. PLÄÄH.

Olen opettelemalla opetellut pitämään puoleni ja avaamaan suuni, kun on sanottavaa.



Eipä muuten ole enää niitä raivonpuuskiakaan, eli on auttanut elämänhallintaan.

Olen edelleen ystävällisen ja sopuisan ihmisen maineessa, vaikka nykyään minua ei pallotella tai käytetä muuten hyväksi. Eli siis pidän puoleni ja ilmoitan ystävällisesti, mutta varmasti, että joku ei käy tai että teen kuitenkin toisella lailla, koska katson sen paremmaksi juuri tässä minun tapauksessani.



Perusluonteeltani olen auttavainen, enkä siitä ole pyrkinyt eroon, koska muiden auttaminen (kohtuullisissa määrin) saa minut hyvälle tuulelle.



Terv. Entinen (liian) kiltti tyttö

Monista kirjoituksista tunnistin itseni. Elämä olisi hurjasti helpompaa, jos osaisi pitää puolensa ja sanoa rohkeasti " ei" . Olen yrittänyt alkaa nyt kuuntelemaan itseäni ja toiveitani. Seurauksena on kahnauksia lähisukulaisten kanssa, kun vanha tuttu kuvio muuttuu. Kiltille ei enää ihan kaikki sovikaan. Eli siinäpä saa opetella pitämään puoliaan ihan kunnolla.

Olisiko kilteille joku oma suljettu keskusteluryhmä? Ja jos ei ole, niin voisiko perustaa?

Tajusin tämän kun huomasin miten kuvittelin kaiken aina pyörivän itseni ympärillä. Esim juuri uskomalla että joku on heti mulle suuttunut jos käyttäytyy oudosti, ikäänkuin hänen elämässään ei voisi olla _mikään_ muu asia jota murehtia.



Suurin osa ihmisistä ei edes huomaa jos omasta mielestämme käyttäydyimme epäkohteliaasti ja vaikka huomasivatkin heidän itsetuntonsa kestää sen. Meidän käytöksellä ei ole heidän elämäänsä niin suurta vaikutusta että he siitä murtuisivat. Meillä ei todellakaan ole niin paljon valtaa ihmisiin! =)



Yhtälailla ihmiset kestävät kyllä jos joskus kieltäydymme jostakin. Päinvastoin se saattaa olla heille vain helpotus sillä sitten he tietävät että kun me suostumme johonkin niin me teemme sen vapaasta tahdostamme uhraamatta itseämme, aikaamme tai perhettämme.

mutta nostan, jos jollakin muulla olisi kirjoiteltavaa.



Kiitokset ap aloituksesta!

jonka tekijöinä Liza Marklund ja Lotta Snickare: " Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan" . (Otavan kirja)



Siinä käy hyvin selväksi, miten meidät tytöt/naiset on kasvatettu pienestä pitäen ja kuinka kaikki ns. näkymättömät asiat aiheuttavat sen että naisista tulee helposti kilttejä ja passiivisia ja avuliaita ja pojista puolestaan aktiivisia ja vaativia. Kaikki mahdollisuudet on kääntää tämä toiseen suuntaan ja menestykseen.



Kirja oli kaikkiaan oikein mukavalukuinen, kesään sopiva. Nopeasti luki ja sai paljon ajateltavaa ja eväitä kohentaa omaa elämäänsä.



Suosittelen!!!

olen mielestäni aika paljon muuttunut siitä alle 20 v kiltistä tytöstä.

Ensimmäinen askel oli kun tajusin päästä " ulkonäkö loukusta" irti. Eli en vain ollut se aina kiltisti hymyilevä kaunotar. Aloin tuomaan napakasti omia mielipiteitäni julki. Oli aina ennen vain jättänyt asiani sanomatta.



Olen ystävällinen ja hauska, otan muut huomioon niin kyllä se välillä sattaa vielä sinne kiltteyden puolelle repsahtaa.. Minulla on yksi sukulainen, joka on aika vahva ja jyräävä puheissaan. Sanon kyllä hänelle välille eriäviä mielipiteitä, mutta en läheskään aina mitä mielessäni liikkuu. Juuri eilen oma mieheni sanoi minulle, että sun PITÄÄ sanoa sille vastaan jos on kerta aihetta. Onneksi mies kannustaa.... :-)



Yksi askel parempaan elämään oli myös pikkuhiljaa hivuttautua irti energiasyöppö ystävistä. Siis semmoisista jotka kaataa kaikki murheet sinun päällesi. Oli heillä sitten asiat hyvin tai huonosti -aina vain valitetaan. Tai ovat muuten vain niin täynnä itseään, ettei minun ajatukseni/tekemiseni kiinosta heitä yhtään.. Semmoisen ystävän kun tapasi, tai puhui puhelimessa tuli aivan väsynyt olo. Toisen asiat pyöri vain mielessä. En ole enää tälläisten kanssa aktiivisesti tekemisissä, muutama meili enää silloin tällöin.



Työelämässä on ollut semmoisia paikkoja ja tilanteita, missä on itseluottamus kasvanut. Mutta kyllä mä silti tunnen pientä

kateutta ja ennen kaikkea ihailua vahvoja, järkeviä ja älykkäitä naisia kohtaan!

Eipä auta mantra " älä ole kiltti, ole assertiivinen" . " Paskamaisuus" on joidenkin kohdalla ainoa tie löytää ehkä lopulta se assertiivisuuden tasapaino!

Erityisesti jotkut miehet eivät siedä tällaista vahvuutta tai erävää näkemystä naisen esittämänä. Mutta jos toinen mies sanoo saman asian tai enemmänkin niin se on aivan ok!

nim. miesvaltaiselta alalta

aivan oikeutetusti pitää puoliaan ja alaistensa puolia hän on hankala akka ja käyttää ikävästi kyynärpäitä jne jne, Vastaavasti samassa asemassa olevalta mieheltä sama toiminta on normaalia jämäkkää esimies-työtä, ei siinä mitään hänhän on vaan lojaali alaisiaan kohtaan...

Joku jankutti Anthony de Mellon Havahtuminen-kirjasta, kunnes menin ja ostin sen. Kiitos jankuttajalle. Elämäni on oikeasti, aidosti helpottunut tuon kirjan lukemisen jälkeen :o. Kirja sopii myös kaltaiselleni ateistille, vaikka onkin käsittääkseni jesuiittapapin kirjoittama (mikähän mahtaa olla jesuiitta?).

Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan. Kannattaa varata kesälukemiseksi.

moraaliltani, arvoiltani, ratkaisuiltani aivan liian erilainen kun muut ihmiset. Minulle tavallinen kohteliaisuus on sitä vasta potenssiin 10. Ajattelin oikeasti aina muita ennen itseäni, myös perheeni kuuluu tähän " itseeni" . Ihmettelen jatkuvasti miten niin moni on niin tahditon ja itsekäs. He ovat kai sitten niitä normaaleja, terveesti itsekkäitä. Esim en kehtaa kieltäytyä juhlakutsusta, vaikka ajankohta olisi meille mitä huonoin ja vaikka lähteminen aiheuttaa meille vain väsymystä ja suorituksen tunnetta.



Kiltteyteni näkyy suhteessani toisiin ihmisiin ja heidän pyyntöihinsä. En osaa sanoa ei. Lähelläni on paljon vahvoja persoonia, jotka tietävät aina asiani paremmin. Kyllä sulla on aikaa, ja ei voi olla niin kiire ettet ehdi. Olen sukulaistätien uhri, jotka purkavat yksinäisyyttään minuun, pakottamalla minua jatkuviin vierailuihin, joiden sisältö on sen arvosteleminen, kun en käy riittävästi tai kun kukaan, et sinäkään, auta minua. Yritän auttaa kaikkia, yritän antaa aikaa ja seuraa jokaiselle, yritän kuunnella samoja valituksia ja narinoita ja keksiä aina jotain uutta näkökulmaa ja sanottavaa, vaikka todellisuudessa, ainoa asia jota itselleni toivon on se, että saisin olla yksin rauhassa eikä kukaan pyytäisi minulta mitään.

onnekseni paljon päässyt turhasta kiltteydestä eroon. Oikeanlaisia ihmisiä olen onnistunut elämässäni tapaamaan ja heidän avullaan ja harrastusten avulla itsetuntoani nostettua ylös :) Esim. lukiossa minulla oli muutama aivan ihana opettaja ja opiskeluaikoina osa opiskelukavereista rohkaisi minua omalla käytöksellään pääsemään kiltteydestä eroon. Teatteriharrastus on myös ollut minulle oikein terapeuttista.



Se vaan on surkeaa, että äitini joka myöskin on " kiltti tyttö" moittii minua siitä että uskallan elää omaa elämääni :( Melkein aina kun hänen kanssaan keskustelen alkaa hän esittää mahdottomia vaatimuksiaan ja kaataa tynnyrillisen sontaa niskaan :(

Aina muistaa neuvoa kuinka pitää olla samaa mieltä kaikkien kanssa ettei kukaan vaan loukkaannu. Mitään epäkohtia ei saa mainita ääneen. Ei saa loukkaantua koskaan missään tilanteessa. Ei saa pitää puoliaan ym. ym. ovat äitini neuvot kolmekymppiselle tyttärelleen :(

Ja sitten olen kamala ja hankala ihminen kun en noita neuvoja noudata ;)