Koliikkivauvojen vanhemmat pinoon!
Avasin tämän ketjun, jotta saan purkaa omia tuntojani ja toivottavasti kuulla myös teidän muiden kokemuksia. Saa valittaa omaa toivottomuuttaan ja toki myös kertoa vinkkejä koliikin helpottamiseen. Tässä siis oma tarinani:
Poika nukkui hienosti 4 h pätkissä siihen asti kun oli 1,5 viikkoa vanha (nyt kuukauden ikäinen). Silloin alkoivat kovat ilmavaivat, jotka ajoittuvat erityisesti iltaan ja yöhön (no tottakai!). Minulla oli samoihin aikoihin rintatulehdus, johon sain Kefexin-antibioottikuurin, lääkäri arvelikin ilmavaivojen johtuvan kuurista, samoin lievän ripulin, jota vauvalla on silloin tällöin. Löysää ripulikakkaa tulee muutaman päivän välein kerran päivässä, muuten uloste on ihan normaalia. No, antibioottikuuri päättyi, mutta ilmavaivat ja yöitkut vain jatkuvat. Aluksi kokeilimme Cuplatonia ja Gefilus-maitohappobakteeria, niistä ei ollut mitään apua. Kävimme pari kertaa myös vyöhyketerapiassa ja vauvahierontaa neuvolan ohjeiden mukaan on myös testattu. Nyt käytössä ovat Rela-tipat, mutta niistäkään ei tunnu olevan apua.
Päivisin poika nukkuu hienosti 3-4 tunnin jaksoja, syö hyvin ja on valveilla tunnin pari kerrallaan, seuraa tapahtumia katseellaan ja vaikuttaa normaalilta, mutta aina johonkin aikaan illasta, tavallisimminklo. 17-19 alkaa maha vaivata niin paljon, että välillä huudetaan suoraa huutoa. Siinä sitten kanniskelen vauvaa, laulan, juttelen ja yritän rauhoittaa, pitää pystyasennossa. Välillä hän nukahtaa hetkeksi syliini, mutta heti kun hänet saa kannettua sänkyyn, hän herää uudelleen huutamaan. Aamuyöllä vaavi lopulta nukahtaa, joskus kahdeksi, joskus neljäksi tunniksi ja herää sitten nälkäänsä. Aamupäivät ovat meillä parasta aikaa, silloin vaivat ovat vähäisimmillään, vaikka nukkuessaankin vauva välillä kiemurtelee ja inisee ilmavaivaisen näköisenä. Vaunuihin tai autoon hän nukahtaa joka kerta päiväsaikaan, mutta ei illalla tai yöllä.
Ja nyt niitä omia tuntemuksia: Olen niin väsynyt ja turhautunut, tuntuu välillä että en pysty lainkaan nauttimaan tästä ihanasta vauva-ajasta, joka menee niin nopeasti ohi. Väsymys on välillä niin totaalista, että tuntuu kuin kävelisi päin seiniä, nukunhan yössä keskimäärin kolme tutnia ja nekin vielä parissa kolmessa pätkässä. Päivisin en yrityksistäni huolimatta saa nukuttua. Onnksi oma äitini valvoo vauvan kanssa pari yötä viikossa, jotta mieheni ja minä saamme nukuttua. Niinä öinä otankin sitten unilääkkeen, koska elimistö käy kaiken vauvan itkun jäljiltä niin ylikierroksilla, että en osaa rauhoittua nukkumaan kunnolla. Olotila on aivan toisenlainen, kun on saanut nukuttua kuusikin tuntia vain yhdellä katkolla, joka johtuu siitä, että täytyy pumpata täysiä rintoja tyhjemmiksi. Turhautuminen on myös rasittava tunne, kun yrität kaikkia mahdollisia keinoja vauvan olon helpottamiseksi eikä mikään auta, joudut vain katselemaan miten pieni huutaa tuskissaan. En olisi koskaan uskonut, että tämä vauva-arki voi olla näin valtavan rankkaa. En halua oikeastaan jutella edes hyvän ystäväni, kummipoikani äidin kanssa nykyään, kun hän aina muistelee, miten helppoa heillä oli alusta lähtien. Sama juttu tuolla Toukokuisten pinoissa, melkein kaikilla muilla tuntuu olevan hyvin yöt nukkuva vauva, joka herää syömään kaksi kertaa yössä ja muuten nukkuu hienosti. Välillä tulee niin katkera ja kateellinen olo, että ei pysty edes lukemaan niitä juttuja eikä myöskään itse viitsi aina valittaa samasta asiasta.
Tässä vielä omia selviytymiskeinojani: Kavereiden kanssa juttelu (mieluiten sellaisten joilla ei ole omia lapsia, puhutaan välillä jostain muustakin aiheesta), vaunulenkit vauvan ja koiran kanssa, haitarin soittaminen (en ollutkaan synnytyksen jälkeen soittanut kertaakaan), mökkeily vaikeuksista huolimatta, pienet omat hetket illalla, kun mies on vauvan kanssa ja kun saamme hoitajan niin teemme jotain mukavaa kahdestaan, viikonloppuna kävimme elokuvissa ja se piristi kummasti.
Kertokaahan muut kokemuksianne ja paljon voimia kaikille!
Kommentit (21)
Sain paljon voimaa ja rohkaisua kokemuksestasi, ihan tuli itku kun luin sitä. Nostan vähän, jos vaikka joku muukin innostuisi kirjoittamaan.
ollankin jo toukoisten pinosta " tuttuja" , mutten ole itsekkään liiaksi sinne jaksanut tilannetta valitella.
sun tarinas on lähes identtinen meidän tilanteeseen. jo 3 päivän iässä poika alkoi kiemurrella nukkuessaan hirveästi, mutta onneksi silloin oli niin pieni ettei tajunnut hereillä kovin pitkään huutaa. unikiemurtelut ja ähkimiset tietysti jatkuivat(ja jatkuvat yhä), mutta n. 2 vkon iässä alkoivat suuremmat huudot. mulla oli tuolloin 2 antibioottikuuria päällekkäin tulehduksen takia. kefexin ja joku toinen. neuvolasta epäiltiin samaa, et mahavaivat ja vihreä kakka johtu lääkekuurista, mutta ei ne kivut mihinkään hävinneet. pahimmaksi ne kasvoivat 4 vkon iässä ja huomenna on poika 7 vkoa, eikä tilanne ole sen parempi. ehkä 1 päivä viikossa on parempi, vähäitkuinen, jos sekään. kokeiltiin cuplaton, gefilus, rela-tipat ja vyöhyketerapiassa on käyty 3 kertaa, enkä tiedä kannattasko sitkeesti vielä sitä jatkaa kun kalliiksi se käy vai pitäskö senkin suhteen jo luovuttaa...
meillä siis itkuisuutta on pitkin päivää mutta pahin alkaa illalla 18-20 aikaan ja jatkuu 12-02 asti. välillä nukahdetaan olkapäälle, mutta siitä ei sitten voi edes yrittää liikuttaa, on istuttava sen aikaa paikallaan että saa edes vähän poika levähtää. kantoliinassa viihtyy päivällä ja illalla huutaa kahta kauheemmin, joten ei siitäkään apua.
olen sitä mieltä että tähän tilanteeseen suhtaudutaan neuvolassakin ihan liian kevytkenkäisesti, kysyvät kyllä aina välillä, että miten itse jaksellaan, saadaanko nukutuksi. en ymmärrä eikö allergioita edes testata tai mitään tutkimusta tai diagnosointia edes tarvita. se on sitten varmaan se koliikki, no kai se on itsestään selvää ettei vauva muuten mahaansa noin huutaisi selkä kaarella.
kyllä on hermot koetuksella todenteolla ja niitä parempia aikoja odotellaan innolla. välillä kun poika on rauhallinen saa tosin itsekin piristystä hymyistä ja nauruista, joita onneksi meille suo, mutta iltaisin ja öisin ja aamulla kun on itse NIIIIIN väsynyt miettii kyllä vakavasti mihin tilanteeseen sitä on oikein itsensä laittanut (jos vaan tämän saisi jotenkin peruttua...). tottakai aina lopulta ne lämpimät tunteet voittaa mutta kyllä se kysyy hirmuisia voimavaroja. yritänkin koko ajan ajatella että tässä sitä kasvetaan ihmisenä kun tästä selvitään.
jotenkin pitäis vaan pystyä pitämään oma pää kylmänä kun toinen huutaa, eikä miettiä miten paljon vauvaa sattuu, sillä silloin itekkin murtuu ja käy itkemään kun ei voi kipuja poistaa.
kyllä muakin ärsyttää kun kaverit tai sukulaiset tms. vaan voivottelee ja vähättelee tilannetta (kun eivät itse ole iltoja näkemässä!), eikä paljoa huvita asiasta heille puhua. pahinta oli kun oltiin viikonloppu mummolassa ja siellä vauva oli paljon rauhallisempi, itki korkeintaan tunnin ja tietysti mummeli oli siitä iloissan, kun " viihtyy" niin hyvin mummon sylissä...arrrgghh! ihan kun ei kotona saisi parasta hoivaa ja rakkautta. no ei hän tietysti sitä tarkoittanut, mutta semmonen olo itselle tuli! ja inhottaa kun välillä itekkin heittäytyy v-mäiseksi ja valittaa miehelleen vaikka hän on ihan samassa tilanteessa.
kyllä tässä tilanteessa jo vertaistukea tosiaan tarvitsee! en ois ikinä kuvitellut että se voisi olla tämmöistä. toki on hyviä hetkiä ja olen pohjimmiltani äärimmäisen onnellinen, mutta kyllä niitä negatiivisiakin tunteita on ja niitä on hyvä välillä purkaa.
hirveesti vaan voimia teille ja yritä ottaa välillä etäisyyttä tilanteeseen, lähteä ulos kävelemään tai mihin vaan haluat ja vuorotelkaa hoitajaa, sillä se on ainut mitä itse osaan tilanteessa tehdä. mitä paremmin säilyttää oman mielenterveytensä, sitä paremmin pystyy vauvaa rauhoittelemaan. eläkä missään nimessä tunne itseäsi huonoksi! avutonhan siinä tilanteessa on, mutta jokainen selvitty päivä on lähempänä onnellista vauva-aikaa (joka itsestäkin kyllä tuntuu epätodelliselta ajatukselta).
Hei,
vauvamme on nyt 9 viikkoa vanha ja juuri selvinnyt hirveästä huutojaksosta, jonka syyksi meille tyrkytettiin joka suunnalta koliikkia ja neuvolastakin ohjeeksi annettiin ne tyypilliset: cuplaton, relatipat, hieronta jne. Tyttömme alkoi huutamaan joskus 2 viikon jälkeen, ensin iltaisin, mutta sitten vähitellen joka valveillaolojaksolla, ja nukkui päivisin todella huonosti, korkeintaan puolen tunnin pätkissä ja niitäkin korkeintaan 4, joskus ei sitäkään. Onneksi nukkui kuitenkin yöt, muuten en varmaan olisi tässä kertomassa vaan olisin päätynyt jo jonnekin hoitoon. Koska tuttavaperheissä on paljon allergiaa, moni kehotti myös kokeilemaan poistaa ruokavaliosta maito, viljat jne., mutta siitäkään ei ollut apua ja olin nääntyä kun ruokailukin meni niin vaikeaksi. Lopulta joku ehdotti, että entäs ne D-vitamiinit, mitäs jos ne ovatkin syyllisiä tuohon huutoon. Neuvolasta tyrmättiin heti ajatus ottaa d-vitamiinit pois lapselta (vaikka myöhemmin olen lukenut useilta palstoilta, että monesta neuvolasta on kuitenkin kehotettu vaikka jättämään pois ekaksi 3 kuukaudeksi, jos mitkään tipat ei sovi). Vaikka olen yleensä selväjärkinen niin taisin silloin tulla väsyneenä niin neuvolan syyllistämäksi, että en heti kokeillut tuota. Kun sitten viimein jätin tipat pois, kesti viikon ennen kuin huuto lakkasi, mutta sinä päivänä kun se lakkasi kokonaan, niin lapsi nukkuikin lähes koko päivän putkeen, heräsi vaan syömään. Koska en halunnut jättää mitään sattuman varaan (kun oli niin monta imetysdieettiä päällä samanaikaisesti), niin aloitin tipat jonkin ajan kuluttua uudestaan vähitellen ja päivä päivältä huuto lisääntyi kunnes oltiin alle viikossa päästy takaisin entiseen huutomeininkiin ja lopetin siihen kokeilut. Parissa päivässä huuto lakkasi taas ja nyt sitten ihmetellään miehen kanssa, että millainen vauva meillä oikeastaan onkaan.
Vaikka vauvallamme ei ollutkaan koliikkia niin kirjoitin siksi, että kuinkahan monella syynä on kuitenkin jokin selkeä asiaa kuten meillä ne Jekovitit. Jossain tutkimuksessa väitettiin, että 1/3 osalla koliikkilapsista saattaa olla maitoallergia. Jos teillä vaan on mahdollista niin menkää yksityiselle allergialääkärille selvittämään mahdolliset allergiat pois. Kunnalliselta puolelta ei tosiaan apua heru ainakaan epäselvissä tapauksissa (esim. ei iho-oireita). Ja netistä löytyy Allergialista, googlettakaa se ja rekisteröitykää sinne, sieltä saa paljon vertaistukea ja neuvoja ja sieltä löytyy myös tietoa.
Voimia ja jaksamista!
Aurita
Mäkin avasin pinon, vaikka en tällä hetkellä olekaan samassa tilanteessa. Kolme vuotta takaperin kuitenkin olin, joten heti tuli olo, että haluan kirjoittaa omasta kokemuksestani. Itse tuolloin olisin ollut onnellinen vertaistukeen.
Meidän esikoistyttö nukkui ja söi ekat kaksi viikkoa, sitten alkoi huuto, joka jatkui kolme kuukautta. Lääkäreillä käytettiin, vyöhyketerapiassa köyhdyttiin, tipat ja imetysdieetit kokeiltiin, ja lopulta vain aika auttoi. Mä olin niiiiiin poikki. Muistan ajatelleeni, että jos tästä selviän, en ikinä enää tee lapsia. En ollut koskaan ajatellut, että vauva-arki olisi vain vaaleanpunaista unelmaa, mutta niin rankaksi en sitä ollut kuvitellut. Rakkaus ja hellyys oliva koko ajan pinnalla, mutta väsymys kyllä oli valtaisa.
Asiaa ei auttanut se, että niin sanottujen helppojen tapausten äidit liikkuivat vauvojensa kanssa, elivät normaalia elämää eivätkä tuntuneet ymärtävän. Meillä neiti siis huusi oikeastaan jatkuvasti, myös päivisin. Apua ei ollut saatavissa, kun suku asui kaukana. (yöt tosin olivat helpompia kuin teillä) yritin esittää vierailijoille pirteää. Useat vieraat komentoivat aika tökerösti. Eräs epäili, ettei koliikkia ole olemassakaan. Vauva itki kuulema, koska aisti vanhempiensa epävarmuutta. Toinen kommentoi, että nykyäidit eivät kestä mitään. Heti kun vauva itkee, ollaan paniikissa koliikista puhumassa. Voit ymmärtää, ettei tehnyt mieli puhua tilanteesta muille. Neuvolassakin sanottiin, että tuo on ihan normaalia vauvaperheen arkea. Siispä itsekin joskus kuvittelin, että vika on minussa. Että olen liian heikko yms...
No, koliikista selvittiin ja meillä on mitä ihanin kolmevuotias.
Nyt meillä on puolentoista kuukauden ikäinen kuopus. Ihaninta maailmassa, että koliikki-muistot jäivät taustalle ja saimme tämän toisenkin prinsessan. Hän kärsii ilmavaivoista, mutta ei läheskään samalla tasolla kuin esikoinen. Vauva-arki on todella erilaista.
Yritä todella ottaa vaikka pieniä omia hetkiä, käy kävelyllä, kahvilassa tms... Vuorotelkaa miehenne kanssa hoidossa. Ei ole järkeä molempien lohduttaa itkevää samaan aikaan. Hienoa myös, että äitisi auttaa.
Jaksamista teille!
Meillä on nyt pian 9kk vanhat kaksostytöt joilla oli molemmilla koliikkivaivoja alkutaipaleella, pahimmillaan valvottiin aamuviiteen ja itkimme kaikki. Mutta ei siitä sen enempää.
Se väsymys on kyllä jotain käsittämätöntä, ja miten se yöaika on niin erilaista kuin päivä, niin synkkää.. Hyvä että saat apua, ota vastaan kaikki apu mitä saat! Saat siten silloin tällöin nukkua hiljaisuudessa, vähän pidempiä pätkiä.
Monesti mikään ei auta huutoon.
Hieman äidin tuskaan auttoi (minulla):
-Muista että vauva kokee kamalaa kipua. Sinä et voi muuta kuin lohduttaa. Pienen vauvan ruoansulatus on " keskeneräinen" mutta se kehittyy KOKO AJAN.
-Kapalo ja syli lohdutti meidän tyttöjä, uskoisin ainakin.
-Muista että koliikki MENEE OHI!! Joka aamu on yksi koliikkiyö historiaa eikä tule enää koskaan. Parantuminen on koko ajan lähempänä.
-Kokeile korvatulppia. Univelkaan ne ei auta mutta vaimentaa raastavaa itkun ääntä.
-Älä tunne syyllisyyttä jos/kun tunnet raivoa tai koet negatiivisia tunteita vauvaa kohtaan. Se on luonnollista, vaikka siitä ei juuri puhuta. (en tietenkään tarkoita fyysistä aggressiota vauvaa kohtaan)
-Aamulla alkaa uusi päivä.
-Ja vielä kerran, ota vastaan kaikki apu mitä tarjotaan. Varsinkin hoitoapu, että saat välillä lähteä johonkin yksin tai ETTÄ SAAT NUKKUA!
No tässä joitakin omia kokemuksia..
Arvostettu lääkäri täällä Turun seudulla sanoi meille, että jos koliikki ei 3kk ikään mennessä lopu, voi alkaa antaa soseita, silloin se yleensä viimeistään loppuu. Meillä se loppui aiemmin.
Ja kun se loppuu, tietää selviävänsä melkein mistä vaan.
Paljon voimia teille sinne!
J.
Eli meillä nyt suht tyytyväinen 7,5kk poika. Toisin oli aluksi...
Meillä itkut alkoivat noin 1,5 vk iässä ja sitä jatkuikin sitten sinne 3kk asti. päivät meillä olivat suht normaalit vauvaperheen päivät, mutta illat ja yöt kaikkea muuta. Yöt meillä rauhoittuivat tuossa 3 aikoihin yöllä, tosin silloinkin syötiin vähintään 2h välein.
Itkuun meillä auttoi vain syli ja rinta, nekin vain tilapäisesti... Muita kantajia meillä ei ollut kuin minä ja mieheni.
Itse kuljin täydessä sumussa tuon ajan ja kyllä se jälkeenkin, vieläkin väsymys painaa. Ajasta en oikein muista mitään, sen takia hieman huono kirjoittaakkin. Väsymys ja epätoivo, ja voimattomuus toisen kipujen edessä, ovat ainoita mitä muistiin tulee.
Sydämeeni sattui niin paljon kun toinen itkee ja en voi häntä auttaa. osaltaan se vaikutti siihen, että vauvan ja minun suhde on todella kiinteä. aika ajoin tunnen piston sydämessäni siitä, että pelkään välittäväni hänestä enemmän kuin esikoisesta.
isän rakkaus lapseen on kasvanut koko ajan. Alussa se ei ollut kovinkaan syvällistä ja onkin nyt vasta syventynyt. Alussa mieheni keskittyi vain ja ainoastaan lapsen hoivaamiseen, ei niinkään tunnepuoleen. Kamalaa sanoa näin.... tietenkin hän lasta silti alusta asti rakasti.
Yöuneni häiriintyivät tuosta ajasta niin paljon, etten edelleenkään saa kunnolla unta. Aina yritin nukahtaa mahdollisimman nopeasti, kun tiein toisen heräävän kohta. No, eihän sillä konstilla saa unta ollenkaan!
Joten neuvoisin panostamaan siihen, että toinen ainakin saisi nukkua. Vaikka vuoroyöt. Ettei sitten mene yöunet kokonaan.
Meillä lapsella oli muitakin vatsavaivoja, mutta nyt poika on todella iloinen tapaus jo! ihan kuin hyvittelisi alun kiukutteluja!
Neuvoja en oikein osaa antaa, mutta todella kannattaa panostaa kunnon yöuniin välillä. Niitä on nimittäin todella vaikeaa saada takaisin kun ne on kerran menettänyt.
Samoin kannattaa yrittää aina muistaa, ettei toinen itke ilkeyttään (vaikka minulla se ainakin aika ajoin oli vaikeaa).
Viivi
meilläkin kapalo auttoi hieman.
ja tiedän, tuntuu pahalta täältä lukea kuinka ihanaa vauva-arki muilla on ja heidän ongelmistaan, jotka ainakin minusta tuntuivat silloin niinj vähäpätöisiltä...
itse pysyttelinkin täältä pois oikeastaan koko koliikin ajan. Joskus kävin, mutta luin oikeastaan vaan ja ainoastaan koliikkiaiheiset jutut..
Niin haluaisin sinua tsempata, mutta tiedän ettei tuohon oikein auta mikään. Minua suututti aina se, kun kaikki sanoivat, että kyllä se sitten 3kk iässä loppuu. Silloin tuntui ettei meillä ollaan silloin enää elävien kirjoissa, se tuntui niin kaukaiselta. Mutta ihme kyllä, niin se vaan tuli sieltä! Ja niin se tulee teilläkin, Toivotaan että aika menee nopeasti!
Viivi
Yksi hyvä olivat korvatulpat, itku ei tullut niin voimakkaana korviin ja jo se sai pysymään rauhallisempana.
Vyöhyketerapia auttaa monille.
Voimia kaikille koliikista kärsiville!
Kun tuosta ajasta selviää niin ainakin minä tunsin itseni vahvemmaksi ja selviän mistä vain...Toki kun sitä arkea silloin eli niin oli vaikeata katsoa tulevaisuuteen vaikka sitä kokoajan hoki, että on taas yksi päivä takana ja päivä vähemmän huutoa.
Poika on jo 11kk, mutta muistan kyllä aivan elävästi nuo koliikkiajat. Meillä ne loppuivat vasta kun hän oli 4,5kk.
Mikään ei auttanut huutoon, kokeilimme vyöhyketerapiaa, osteopatiaa, relatippoja, emme antaneet d-tippoja yms yms..
Minuakin pänni juuri se, etteivät edes sukulaiset tajunneet tilannetta, vaan pyytelivät kylään tms, vaikka silmänaluset mustina selitin, etten uskalla lähteä mihinkään, jos vauvamme saakin reissussa huutokohtauksensa. Ja toinen mikä pänni oli nämä hyväntahtoiset huomautukset kun vauva oli aurinkoinen, että " eihän tämä huutaa osaa, äiti valehtelee, heh heh" . ARGH! En todellakaan tajunnut tuon lauseen vitsiä noihin aikoihin. Enkä kyllä vieläkään...
6 tuntia putkeen oli " huutoennätys" . Lapsi huusi ihan kokoajan. Kävimme useampaan otteeseen lääkärilläkin. tuon 4,5kk aikana.
Itse en voinut jättää lasta hetkeksikään kenellekään, koska ajatus että hän tuskaisena huutaa ilman minua oli kammottava. Ja sekin ahdisti kun neuvolasta ainut vinkki oli jättää lapsi jollekin muulle hoitoon. Mutta en siis todellakaan pystynyt.
Poikamme ei tosiaan ole ikinä nukkunut 4 tuntia putkeen. Ensimmäiset 5kk hän nukkui keskimäärin puoli tuntia yhtä mittaa.
Se oli jotenkin järkytys, että vaikka olin raskausaikana varautunut koliikkiin ja yöhuutoihin, niin olin kuitenkin ajatellut saavani päivällä sitten huilia. Mutta päivälläkin tosiaan huudettiin tai vaikka ei huudettu, nukuttiin max 3 x30 min, ja sekin vain kävelessä...
No, nyt on helpottanut hiukka. Edelleenkään hän ei nuku kuin max 2 tuntia putkeen öisin (vaikka 4kk ihmiset minulle hokivat, että kyllä se sitten nukkuu kun kiinteitä saa), ja päivällä 30min, mutta nyt sentäs päivisin viihtyy lattiallakin, eikä vaan sylissä. Muistan kyll kuinka joitain kuukausia sitten söinkin seisaaltaan, huutava vauva toisella olkapäällä :/
Paljon zemppiä ja jaksamista, valitettavasti minulla ei kauheasti vinkkejä ole antaa, mutta toivottavasti lohduttaa tieto ettet ole yksin.
Koska todellakin silloin koliikkiaikana tuntui, että kaikilla muilla on ns. " helppo" vauva, eikä tietoakaan koliikin ahdistavuudesta ja sitovuudesta. Itsekin silloin tällöin kun heinäkuisiin kerkesin kirjoittaa, niin ei viesteihini ikinä edes vastattu, jotenkin sekin masensi, ja tuntui että oli ihan yksin...
Tipi ja poitsu 11kk
En malta olla taas kirjoittamattta,omaa kokemustani,jota tosiaan on nyt äitinä oloa on 13 vuotta.Eli odotan 7 lasta vanhin täyttää 13v ja täl hetkellä nuorin 11kk.Ja muut lapset siltä väliltä..ITSE OLEN TULLUT SIIHEN TULOKSEEN ,ETTÄ ILMAVAIVAT PALJON JOHTUVAT SIITÄKIN ETTÄ ILLALLA KUN OLET VÄSYNYT JA ALAT ALI TAJUNNAS JO ODOTTAAMAAN ET LAPSI ALOITTAA ITKUNSA,NIIN LAPSI VAISTOAA PALJON SINUSTA ITSESTÄSI.JA TOISEKSI ILLALLA KUN OLET VÄSYNYT NIIN MAITOA EI NIIN PALJON TULEKKAAN KUN OLET VÄSYNYT JA LAPSI KUN IMEE JA IMEE NIIN IMEEKIN ILMAA KUN TISSISTÄ EI TULEKKAAN NIIN PALJON KUIN AAMULLA JA PÄIVÄLLÄ KUN OLET HETKEN SAANUT LEVÄHTÄÄ...MINULLA ITSELLÄNI ON VAIKUTTANUT PALJON SE KU ELÄMÄSSÄNI ON TAPAHTUNUT PALJON SUURIA ASIOITA NIIN OLEN OLLUT HERMOMPI NIIN LAPSI OLLUT ITKUSEMPI,JA SYLISSÄ VAIN...Olen imettänyt lapsiani,ja olen huomannut et appelsiinimehut,sitrushedelmär,ruisleipä,maito,mausteiset ruuat....ovat pahimpia ilmavaivan tekijöitä varsinkin jos lapsi vähääkään herkkä mahasempi....Meillä täl hetkellä jo 9vuotta oleva neiti,niin huusi aikoinaan ilta 6 aamu 6ja syyksi selvisi että,maha ei toiminut kunnolla eli ei saanut kakattua,hyppyytettiin lastenlääkäreillä,allergialääkäreillä,yksityisillä vuoden verran ja ulostusvaikeus oli syy.Nyt isompa na on tosi kova mahanen myös,eli ei syyn tarvi olla todellakaan aina koliikki...Sit yks hyvä kikka oli se kun aina illasta annoin lisäruokaa pullosta ,vaikka tiesin et mulla on ns.omaa maitoa mut annoin silti 50mil jne,ja vähempi tissiä iltaa kohden niin se tehos yhen lapseni kohdalla tosi hyvin,koska tissi maitoki ns.ohenee eli se ei olekkaan niin ruokaisaa,illasta ja se selittää tiheän nälän tunteen lapsessa..Sit mua raivostuttaa ne äidit jotka potevat huonoa omaatuntoa ,jos joskus pitää antaa lisäruokaa pullosta,ei se lasta tai äitiä huononna yhtään...Päin vastoin antaa äitille lisää voimia ja parempaa itseluottamusta...Itse olin 18v kun eka lapseni syntuy niin sitähän kuunteli kaikki ihmisten ja neuvoloiden vinkit jotka kaikki ei ollutkaan sit hyviä,mut nyt on sen verran järkiä tullut et kokeilen kaikkea,ajattelemata mitä muut sanoo tai neuvola..pääasia et minä äitinä voin hyvin ja vauva...Toivottavasti jotain vinkkejä sait....ROHKEASTI KOKEILE,LISÄ RUOKAAKIN...
Heips,
kannanpa minäkin korteni kekoon...
Meillä myös kaksi edellistä lapsukaista (nyt 6v. ja 4v.) olivat koliikki tms. huutajia. Esikoinen huusi 3-4 iltaa viikossa n.klo.21-02. Jos tytön sai sopivaan aikaan nukkumaan ennen yhdeksään jäi huudot väliin, mutta muuten se oli tuota kantamista ja hyssyttelyä. Omat voimat oli vähissä ja välillä tosi avuton olo. Sitten kun tyttö oli 4 kk alkoi helpottaa ja pian meillä olikin oikein kiltti ja rauhallinen tyttö.
Kun sitten seuraava tyttö syntyyi, olinkin jo varma, että taas meillä huudetaan ekat neljä kuukautta. Niin kävin tosin tämä tyttö huusi aina hereillä ollessaan oli päivä tai yö. Onneksi oli kesä ja valoisaa niin itsekin jaksoi paremmin ja sitä tiesi, ettei tämä kestä ikuisuutta. Nyt huudot helpottivat jo 2 kk iässä.
Osa syynä tai pääsyynäkin? meillä on se, että maitoa tulee rinnasta paljon ja suurella paineella. Ei auta etukäteen lypsämiset ym. konstit. Molemmilla tytöillä huudot helpotti tyttöjen saavutettua n.6 kg painon. Olisivat tuolloin olleet " vahvempia" ja kykenevämpiä syömään sen maitomäärän mikä rinnasta tuli.
Nyt sitten meillä on poika 3vko:a ja tässä odotellaan mitä tulevan pitää. Poika on isompi kokoinen kuin tytöt ja tosi hanakka syömään eikä vielä ole suurempi ongelmia ollut, mitä nyt pientä levottomuutta iltaisin n klo. 22-00. Eilen aloitettiin d-vitamiinit ja ilta olikin kaikista vaikein tähän asti. En tiedä oli vitamiineilla siihen vaikutusta vai millä. Joka tapauksessa noita vitamiineja tässäkin perheessä vähän karsastetaan.
Se mikä auttaa itseään jaksamaan on tieto siitä, että kaikki on ohi menevää. Jossakin vaiheessa sitä huomaa, että hei enää meillä ei huudetakaan niin paljoa kuin ennen ja kohta se onkin kokonaan ohi. Eivätkä nuo pikkuiset huuda vanhempia kiusatakseen, sekin auttaa kun sen muistaa.
Voimia kaikille koliikista tai muusta itkuisuudesta kärsiville perheille ja oikein aurinkoista kesää.
-Magpie-
ITSE OLEN TULLUT SIIHEN TULOKSEEN ,ETTÄ ILMAVAIVAT PALJON JOHTUVAT SIITÄKIN ETTÄ ILLALLA KUN OLET VÄSYNYT JA ALAT ALI TAJUNNAS JO ODOTTAAMAAN ET LAPSI ALOITTAA ITKUNSA,NIIN LAPSI VAISTOAA PALJON SINUSTA ITSESTÄSI.JA TOISEKSI ILLALLA KUN OLET VÄSYNYT NIIN MAITOA EI NIIN PALJON TULEKKAAN KUN OLET VÄSYNYT JA LAPSI KUN IMEE JA IMEE NIIN IMEEKIN ILMAA KUN TISSISTÄ EI TULEKKAAN NIIN PALJON KUIN AAMULLA JA PÄIVÄLLÄ KUN OLET HETKEN SAANUT LEVÄHTÄÄ...MINULLA ITSELLÄNI ON VAIKUTTANUT PALJON SE KU ELÄMÄSSÄNI ON TAPAHTUNUT PALJON SUURIA ASIOITA NIIN OLEN OLLUT HERMOMPI NIIN LAPSI OLLUT ITKUSEMPI,JA SYLISSÄ VAIN...
...eli ei syyn tarvi olla todellakaan aina koliikki...
ROHKEASTI KOKEILE,LISÄ RUOKAAKIN...
[/quote]
Ensinnäkin, en minä ainakaan sanonut, että meillä olisi ollut ilmavaivoja... Koliikkihan ei välttämättä liity masuun mitenkään, ja toiseksi, okei, voidaan sitten saivarrella, että kaikki 6 tuntia päivässä kestävä itku ei ole koliikkia, mutta niin vain ne lääkäritkin sen siksi luokittelevat.
Ja kolmanneksi; anteeksi, en ehkä ymmärtänyt, mutta kysehän on joidenkin viikkojen ikäisistä lapsista, niin varmaankaan lisäruoka ei ole viisas vaihtoehto... Ja jos lisäruualla tarkoitit lisämaitoa, niin mites korvikevauvalle sitä annetaan?
Hoh hoijaa....
ei mitenkään pahalla, ehkä teillä on syynä olleetkin nuo syyt...
Mutta meillä kyllä huudettiin minä iltana vain ja kenen tahansa sylissä, kyse ei kyllä todellakaan ollut siitä että joku olisi ollut väsynyt ja vauva sen vaistonnut...
Viivi
Munkin vielä pakko tulla kommentoimaan, että suhtaudun epäilevästi ajatukseen, että vanhemmat jotenkin omalla olemisellaan aiheuttaisivat koliikin. Kyllä meilläkin esikkoa varmoin ottein ja hellästi hoidettiin -lapsenhoitokokemusta mulla oli entuudestaan. Samoin tuo ruoka ei liene vastaus kaikkeen lapsen itkuun. Esim. Anna Wahlgrenhan toteaa osittain ansiokkaassakin kirjassaan, että itku johtuisi ruuan puutteesta.
Toivottavasti teillä Minttuli on jo helpottanut.
että meillä ei todellakaan itkua odotettu iltaisin... Esikoinen oli nimittäin maailman tyytyväisin vauva ja sellaiseksi olin kakkosenkin kuvitellut! Ja pitkän aikaan luulin että se oli VAIN tämä ilta... Noin kuukauden päästä vasta oikeastaan alkoi koliikin epäily itselläni. Minä kuvittelin sen olevan vain ohimenevää! No menihän se ohi, mutta vasta 3 kuukauden iässä =)
Tahtoisin minäkin korteni kantaa kekoon tästä koliikista. Oikein sydäntä riipaisi teidän monien kirjoitukset, varsinkin noista tuntemuksista. Kun tuntui niin tutulta.
Meillä tyttö aloitti itkuisuutensa myös muutaman viikon ikäisenä. En enää muista milloin, sen verran täälläkin eletty sumussa viime kuukaudet. Vauva nyt 4 kk. Huudot vähenivät 3 kk ikäisenä, mutta nyt taas muutama viime päivä on ollut yhtä huutoa eli takapakkia menty. Täysimetyksellä siis mennään.
Meillä ei ole tunteja kestävää huutoa (lue kirkumista) ollut kuin pari kertaa ja niissäkin on ollut ihan tarpeeksi kestämistä. Se on ihan järkyttävää katsottavaa kun mitenkään ei voi toista auttaa. Mutta vauva on ollut yleisesti itkuinen, kitisevä ja jotenkin herkkä kaikelle. Meidän onneksemme on nukkunut elämänsä aikana aina yönsä yhdellä heräämisellä. Päivät ja varsinkin illat ovat sitten sitä huutoa, johon auttaa kanniskelut ja joskus keinutuolissa kiikuttelu. Istumaan ei ole mitään asiaa.
Minua on auttanut kestämään se ajatus, että esikoisemme oli niin aurinkoinen ja helppo vauva, joten en usko hoitavani tätä toista kovinkaan huonommin. En siis syyllistä itseäni tästä. Olen ajatellut, että tämä toinen neiti on vaan niin äärimmäisen herkkä kaikelle. Hän on herkkä muutoksille, äänille, mahavaivoille, yleensäkin ärsykeherkkä. Hän ei osaa alkaa nukkumaan iltaisin huutamatta ensin tuntitolkulla. Välillä tissitellään, sitten kannellaan, taas tissitellään jne. Se on niin väsyttävää, mutta mikä ei tapa vahvistaa. Tiedän siis olevani tämän jälkeen aika paljon vahvempi ihminen :)
Sitten kritisoisin suurperheenäidin kirjoitusta sen verran, että ymmärrän pointtisi tulla kertomaan omista kokemuksista, mutta on aika loukkaavaa vihjailla monen koliikin syyksi vanhempien epävarmuuden vauvan käsittelyssä. Kyllä jokainen, ennen vauvaa hoitamatonkin vanhempi, oppii käsittelemään omaa rakasta lastaan hyvinkin nopeasti vauvan synnyttyä. Ei siihen kursseja tarvita vaan maalaisjärkeä ja äidinvaistoa.
Sitten haluaisin korjata käsitystäsi että maito ohenee illan mittaan kun imettää tiheästi, jolloin vauva jää nälkäiseksi. Mielestäni täysistä rinnoista imetätä nimenomaa sitä ohutta maitoa eli vesipitoisempaa. Perässä seuraa sitten takamaito, eli se rasvaisempi maito jota tulee tyhjemmistä rinnoista. Näin ollen kun vauva iltaa kohden tankkaa enemmän, hän saa takamaitoa eli sitä mikä pitää mahan pidempään täydempänä. Että näin..
Voimia kaikille koliikkivauvojen vanhemmille! Meitä on monta samassa tilanteessa olevaa.
meilläkin oli koliikin lisäksi vauva todella " herkkä" tapaus kaikin puolin. Meillä koliikki loppui tuohon 3 kk ikään, mutta senkin jälkeen tuli noita takapakkeja, eli itkuisuus jne. tulivatkin takaisin. Tai niin oli teilläkin käsittääkseni nyt tapahtunut. Meillä kuitenkin kun lopulta saatiin vauva tottumaan kiinteisiin niin alkoi helpoitta itkuisuudet. Ja varmaankin siihen vaikutti myös se että vauva kasvoi.
joten älä menetä toivoasi! Meillä oli noita takapakkeja juuri tuossa 4-5 kk iässä, mutta nyt niitä ei ole enää tullut.
Ja juuri noinhan se on kuten vauvamaha mainitsi. Maito ei ohene kun vauva on syönyt paljon, vaan juurikin tuo takamaito mitä rinnoista tulee imetyksen lopussa on sitä paksuinta ja ravitsevinta tavaraa! Sen takia aina pitäisi ainakin toinen rinta syödä tyhjäksi imettäessä, eikä tehdä niin että syödään kummastakin rinnasta vähän, että äidin olo vain helpottaisi. Silloin vauva ei saa tarpeeksi tuhtia tavaraa ollenkaan, vaan pelkkää " etumaitoa" , joka on siis takamaitoa paljon ohuempaa. Tämän huomaa jo ihan käytännössäkin kun puristaa rintoja ennen imetystä ja imetyksen jälkeen. Maito on aivan eriväristä, ensin " vetisemmän" väristä ja loputtua ihan valkoista, paksumpaa.
viivi
Voimia Minttuli79!
Ollaan toukokuisista tuttuja. Meillä poika huusi kans iltaisin ja ei rauhoittunut tissille, kanniskeltiin jne. Kakka oli vihreää ja vaahtomaista. Jotenkin minusta alkoi tuntua siltä että jospa vauva ei saa tarpeeksi maitoa rinnoista. Olin väsynyt ja hermostunut tilanteesta, heruminen ei kunnolla käynnistynyt ja kierre oli valmis. Kokeilin imetyksen jälkeen antaa nan maitoa ja pam meidän illat rauhoittui. Vauva hermostui rinnalla kun maitoa ei kunnolla tullut. Osaan ottaa jo rennommin. En ole yhtään huonompi äiti vaikka annankin lisää maitoa pullosta. Jos imetys kaatuu tähän niin sitten kaatuu. Mielummin rauha maassa kuin hirveä raastava itku joka väsyttää koko perheen. Lisä maitoa menee 20ml- 60 ml imetyksen päälle. Ai niin lisä maidon antamisen jälkeen kakkaa saatiin eka kertaa odotella, eikä ollut enää joka vaipassa pikku pieruja, ja oli ihanan keltaista..kaikesta sitä äiti voikin olla iloinen : )
Tästä tuli hieman sekava kirjoitus..
tv ruis
Kuopuksemme syntyi elokuussa 2005.Kahden viikon jälken sairaalasta kotiuduttuamme,jossa lääkärin mukaan kaikki oli okei,alkoi iltaitkut.Itkemisen alkamisajankohta oli jämpti:21.00-24.00/01.30...Tänä aikana ihana,aurinkoinen,mutta itkevä tyttäreni rupsutteli ja röyhtäili n.12:sta kertaakin 3-5 tunnin aikana/illoittain 5,5kk:n/6kk:n .
Aika oli työlästä meille ,koska esikoisemme oli 1v8kk,kun pikkusisar syntyi,ja uhmaikäkin puhkesi,kun pikkusisar kolikoi.
Luinkin jostain,että koliikki puhkeaa lapsen ollessa n.kahden viikon ikäinen ,ja kestoltaan koliikki on 2-6kk.
Me selvisimme tästä ajasta,koska se on kuukausissa,eikä esim.vuosissa.Laskin myöskin itkunmäärän olevan samaa luokkaa,kuin jos vauveli itkisi joka kerta herättyään.Palkintona iltaitkuista oli aina ihana,valaiseva hymy pikkuisen kasvoilla pään ollessa hiestä märkänä,kun oli vatsa pörissyt ja pierettänyt ja röyhtäyttänyt ja ollut vatsakipuja.
Pidin lapsen itkemisten ajan koko ajan sylissäni tai vuoteella vieressäni.Imetin alussa tästä ajasta n.3kk.
Lauloin aina yhden ja saman laulun:Reino Helismaan päivänsäde ja menninkäinen.Kuopukseni tunnistaa laulun edelleenkin hymyn kera.
Meillä on nyt oikein hymyilevä,sosiaalinen ja normaalisti kehittyvä kuopus.Itkeminen on nyttemin normaalia,eli jos nälkä pääsee yllättämään...
Jaksamista ja onnea koitokseen kaikille kolikoivien/varttikoliikkisten lasten vanhemmille.Eihän se aika ikuinen ole!Lopussa kiitos seisoo!
Minä kerron omista kokemuksistani, vaikka ne ovat jo 3 vuoden takaa. Jotain niiden raskaudesta kertoo kuitenkin se, että edelleen avaan kaikki nämä koliikkiketjut, vaikkei meillä tällä hetkellä varsinaista koliikkivauvaa olekaan.
Esikoispoikamme aloitti huutamiset oikeastaan jo synnytyslaitoksella. Hän oli tosi herkkä reagoimaan ja kaikki hänen reaktionsa olivat alusta saakka hyvin voimakkaita. Joskus kolmen viikon kohdalla alkoi sitten tulla ihan selviä koliikkioireita ja siitä ne vain pahenivat. Poika kitisi ja kiemurteli aina syötön jälkeen, itki syödessään, rimpuili, päästi irti rinnasta koko ajan jne. Syöminen oli siis tosi vaikeaa eikä asiaa yhtään auttanut se, että ilmaa ei tullut ulos mahasta MILLÄÄN konstilla. Poika ei ennen 2 kk ikää röyhtäissyt eikä juuri edes pieraissut! Jos pojan laski nukkumaan sänkyynsä tai vaunuihin, hän saattoi nukkua muutaman minuutin ja sitten alkoi huuto. Itsekseen hän ei näihin paikkoihin suostunut jäämään sekunniksikaan. Sylissä nukkui pienissä pätkissä. Joskus vaunuissa uni jatkui peräti 30 min. Huutokohtaukset alkoivat meilläkin useimmiten iltapäivällä jatkuen tunteja. Öisin poika nukkui yleensä kohtalaisen hyvin, mutta heräili tietysti syömään usein. Yritimme hölmöt vielä aina laskea hänet nukkumaan takaisin omaan sänkyynsä, mihin hän ei tietenkään suostunut jäämään, joten öisin kului melkoisesti aikaa näihin nukutusoperaatioihin. Ja kun poika sitten vihdoin nukahti, hän heräsikin jo kohta taas syömään. Meilläkin kokeiltiin kaikki kuviteltavissa olevat tipat ilman tulosta. Liikkuvissa vaunuissa ja autossa poika nukkui kohtuullisen hyvin. Lopulta meillä alettiin epäillä moninaisia allergioita ja meille sanottiinkin lastenlääkärin toimesta, että todnenäköisesti lapsemme on vaikeasti moniallerginen! Yritin karsia ruokavaliostani kaikenmoista, mutta kun mikään ei auttanut, lääkäri kehotti lopettamaan imetyksen. Tein työtä käskettyä, mutta sekään ei juuri auttanut. Mikään erikoismaito ei myöskään muuttanut lapsen itkuisuutta miksikään. Ainoa mikä auttoi, oli aika! Kolmen kuukauden iässä elämämme alkoi olla siedettävää, neljän kuukauden iässä löytyivät yhdet päiväunetkin, viiden kuukauden iässä meillä oli jo hyvä rutiini jne. Itse aloin nauttia vauva-ajasta vasta pikkuhiljaa 3 kk iästä eteenpäin.
Tiedän, että tämä ei lohduta sinua tällä hetkellä juurikaan, mutta oikeasti se ihanakin vauva-aika vielä tulee. Auttaisiko, jos yrittäisit ajatella, että tämä pikkuinen vauvasi on vielä oikeastaan sikiöasteella ja vasta totuttelemassa kohdun ulkopuoliseen elämään? Ei siis ihme, että elimistö ei vielä toimi täydellisesti ja vauvalla on muutakin levottomuutta. Sinä et voi kipuja poistaa, mutta voit olla lähellä ja lohduttaa. Minua on auttanut tyttömme (10 vkoa) kanssa se, kun olen yrittänyt eläytyä hänen osaansa. Mutta tiedän, että varsinkin esikoisen kanssa on TODELLA vaikea kuvitella tulevaa aikaa ja sitä, minkälainen vauva on silloin.
Muista myös se, että vauvassasi ei ole mitään vikaa, vaikka hän onkin itkuinen. Hän on aivan yhtä ihana vauva kuin ne kavereittesi rauhallisesti nukkuvat vauvat. Hänelle vain tämä elämän alku on kivikkoisempaa kuin joillekin muille ikätovereilleen. Myöskään sinussa äitinä ei ole vikaa, vaikka et saakaan vauvaa rauhoittumaan kuin hetkeksi. Olet paras äiti lapsellesi. Kukaan niistä rauhallisesti nukkuvien lasten äideistä ei voisi korvata sinua. Minulla oli esikoisen kanssa koko ajan sellainen olo, että olen planeetan surkein äiti, ja vasta myöhemmin tajusin, että se oli ihan turhaa.
Minua auttoi silloin esikoisen ollessa pieni se, kun kävin saunassa ihan yksin. Kuuluihan se huuto sinnekin, mutta vaimennettuna sentään :) Kävin myös yksin pienillä kävelylenkeillä. Joskus lähdimme koko perheen voimin autoajeluille iltaisin. Autoilimme varmaan kaikki lähitienoon pikkutiet. Autossahan vauvamme oli hiljaa. Tosi tärkeää oli myös oman äidin apu. Hän jaksoi nähdä vauvamme ihanuuden ja vastata vauvan orastaviin kommunikaatioyrityksiin silloinkin, kun itse en nähnyt muuta kuin väsymyksen. Kun vierestä seurasin äidin touhuja vauvamme kanssa, aloin itsekin huomata, että hei, se ei itke enää niin paljon. Sehän osaa katsoa silmiin, se hymyileekin välillä :)
Toisen lapsemme kanssa meillä ei ole onneksi ollut niin vaikeaa. Hän osaa röyhtäistä ja piereskellä, joten itkut ovat paljon lyhempikestoisia. Kantoliinan olen keksinyt vasta nyt kantoavuksi. Sen kun olisin keksinyt jo esikoisen kanssa, niin olisin saanut välillä jotain suuhunikin ja päässyt vessaan.
En voi muuta kuin toivottaa voimia kaikille koliikkivauvojen kanssa kamppaileville. Minusta siinä tilanteessa on tärkeintä, ettei ala kuvitella olevansa huono äiti tai että omassa vauvassa on vikaa. Eikä liikaa vertaile itseään tai vauvaansa muihin. Jokaisella on oma yksilöllinen vauvavuotensa.