Hmm, miniä ei puhu minulle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ap:n perheen kommunikoinnista edes ollut kyse. Ap:n perhe on hän ja miehensä.

Sinäkö sen päätät kuka kenenkin perheeseen kuuluu?

En tietebkään.

Jos aikuiset lapset on naimisissa niin ei he kuulu enää tuetenkään mitenkään äitinsä perheeseen. Se poika on edelleen sukua. Minuä ei sitäkään.

Höntti.

Tämä on ihan selvä kaikille normaaleille anopeille. Ongelmallisia anoppeja yhdistää ehkä se, että he katsovat kuuluvansa lastensa perheeseen, mutta näinhän se ei minkään määritelmän mukaan ole. Jopa Raamatussa on jotain sellaista, että miehen pitää luopua isästä ja äidistään ja liittyä omaan perheeseensä. Niin vanha ongelma on se, että anoppi tunkeutuu poikansa perheeseen.

Missä vaiheessa tämä raamatullinen erkaantuminen tapahtuu? Kysyn ihan mielenkiinnosta. Kun täyttää 18? Vai kun alkaa seurustella? Vai naimisiin mentäessä?

Kun nuori muuttaa omaan kotiinsa, se ei ole enää hänen äitinsä koti eikä hän enää ole lapsi. Hänen perheensä muodostuu tyttöystävästä, ehkä lemmikeistä ja myöhemmin lapsista. Anopin perhe on hänen miehensä ja ne lapset, jotka vielä asuvat kotona.

Paitsi, että perheeseen ei kuulu tyttöystävä eikä lemmikit. Yritähän laittaa johonkin viralliseen paperiin perheenjäseniksi tyttis ja koira.

Aviopuoliso ( ja avo-?) ja alaikäiset lapset.

Ei minunkaan aikuinen tyttäreni virallisesti kuulu, vaikka asuukin vielä kanssani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ap:n perheen kommunikoinnista edes ollut kyse. Ap:n perhe on hän ja miehensä.

Sinäkö sen päätät kuka kenenkin perheeseen kuuluu?

En tietebkään.

Jos aikuiset lapset on naimisissa niin ei he kuulu enää tuetenkään mitenkään äitinsä perheeseen. Se poika on edelleen sukua. Minuä ei sitäkään.

Höntti.

Tämä on ihan selvä kaikille normaaleille anopeille. Ongelmallisia anoppeja yhdistää ehkä se, että he katsovat kuuluvansa lastensa perheeseen, mutta näinhän se ei minkään määritelmän mukaan ole. Jopa Raamatussa on jotain sellaista, että miehen pitää luopua isästä ja äidistään ja liittyä omaan perheeseensä. Niin vanha ongelma on se, että anoppi tunkeutuu poikansa perheeseen.

Missä vaiheessa tämä raamatullinen erkaantuminen tapahtuu? Kysyn ihan mielenkiinnosta. Kun täyttää 18? Vai kun alkaa seurustella? Vai naimisiin mentäessä?

Kun nuori muuttaa omaan kotiinsa, se ei ole enää hänen äitinsä koti eikä hän enää ole lapsi. Hänen perheensä muodostuu tyttöystävästä, ehkä lemmikeistä ja myöhemmin lapsista. Anopin perhe on hänen miehensä ja ne lapset, jotka vielä asuvat kotona.

Paitsi, että perheeseen ei kuulu tyttöystävä eikä lemmikit. Yritähän laittaa johonkin viralliseen paperiin perheenjäseniksi tyttis ja koira.

Aviopuoliso ( ja avo-?) ja alaikäiset lapset.

Ei minunkaan aikuinen tyttäreni virallisesti kuulu, vaikka asuukin vielä kanssani.

Kyllä lemmikit kuuluu perheeseen. Samaten tyttöystävä jos asuu yhdessä ja tyttiksen voi muuten ilmoittaa lähiomaiseksi esim terveydenhuoltoon.

Vierailija kirjoitti:

Käyttääkseni politiikan kieltä: tee omat johtopäätöksesi ja jätä miniä rauhaan.

Rautalankaa: toisin kuin oletat, hänellä ei ole

velvoitetta olla tekemisissä sinun kanssasi.

Miniähän tykkäsi anopista.

Vierailija kirjoitti:

Meillä toisen pojan vaimo toimi samoin. Sitten mies täytti 60v ja juhlan kunniaksi lähdettiin New Yorkiin perhekuntana. Vain toisen pojan perhe pääsi mukaan (asiasta sovittiin vuotta aikaisemmin, ei ollut mikään päähänpisto). Kun palattiin reissusta, miniä soitti ja haukkui, koska heille ei kerrottu, että synttärisankari maksaa kaiken. Toki he olisi lähteneet, jos olisi tienneet. Miniä kertoi, että ottaa asian esille perinnönjaossa, kyseessä oli hänen mielestään normaalit elinkustannukset ylittävä lahja, joka pitää lisäksi ilmoittaa myös verottajalle.

Se ei kuitenkaan tule tuossa onnistumaan, koska ei voi todistaa vedenpitävästi, kuka maksoi ja mitä.  Puheet voi olla mitä ovat, pitää pystyä osoittamaan maksukuitit ja mistä se ne tempaisee?  Ne pitäisi olla silloin perunkirjoituksessa, kun jompi kumpi teistä kuolee, kenties kolmenkymmenen vuoden päästä.

Verottaja ei tuommoisista ole kiinnostunut, se ei ala selvittelemään mitään lomamatkojen maksuja.  Hoh hoh.  

Vierailija kirjoitti:

En minäkään kyllä haluaisi miniöiden puhelinnumeroita puhelimeeni. Ei ole kyllä vielä miniöitä. Mutta outoja naisiahan he minulle olisivat. Mitä minulla olisi heidän kanssaan keskustelemista. Minulla on omat menot ja omat ystävät, joten en usko, että kovin löytäisin yhteistä jutun juurta.

No kertoisit tietty mistä Nico, Keijo ja Petteri tykkäävät etteivät vaan pikku kullannuppusi joutuisi kohtaamaan vastoinkäymisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ap:n perheen kommunikoinnista edes ollut kyse. Ap:n perhe on hän ja miehensä.

Sinäkö sen päätät kuka kenenkin perheeseen kuuluu?

En tietebkään.

Jos aikuiset lapset on naimisissa niin ei he kuulu enää tuetenkään mitenkään äitinsä perheeseen. Se poika on edelleen sukua. Minuä ei sitäkään.

Höntti.

Tämä on ihan selvä kaikille normaaleille anopeille. Ongelmallisia anoppeja yhdistää ehkä se, että he katsovat kuuluvansa lastensa perheeseen, mutta näinhän se ei minkään määritelmän mukaan ole. Jopa Raamatussa on jotain sellaista, että miehen pitää luopua isästä ja äidistään ja liittyä omaan perheeseensä. Niin vanha ongelma on se, että anoppi tunkeutuu poikansa perheeseen.

Missä vaiheessa tämä raamatullinen erkaantuminen tapahtuu? Kysyn ihan mielenkiinnosta. Kun täyttää 18? Vai kun alkaa seurustella? Vai naimisiin mentäessä?

Kun nuori muuttaa omaan kotiinsa, se ei ole enää hänen äitinsä koti eikä hän enää ole lapsi. Hänen perheensä muodostuu tyttöystävästä, ehkä lemmikeistä ja myöhemmin lapsista. Anopin perhe on hänen miehensä ja ne lapset, jotka vielä asuvat kotona.

Paitsi, että perheeseen ei kuulu tyttöystävä eikä lemmikit. Yritähän laittaa johonkin viralliseen paperiin perheenjäseniksi tyttis ja koira.

Aviopuoliso ( ja avo-?) ja alaikäiset lapset.

Ei minunkaan aikuinen tyttäreni virallisesti kuulu, vaikka asuukin vielä kanssani.

Kyllä lemmikit kuuluu perheeseen. Samaten tyttöystävä jos asuu yhdessä ja tyttiksen voi muuten ilmoittaa lähiomaiseksi esim terveydenhuoltoon.

No niin voi, mutta ei se silti vielä merkitse perheeseen kuulumista.  Lähiomaiseksi voi ilmoittaa vaikka ystävänsä tai naapurinsa, ihan miten vaan.  Siihen ei vaadita perhe- eikä sukulaissiteitä eikä yhdessä asumisia.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on lasteni ysyävien numerot. Ihan siltä varalta että sattuu jotain.

Niin mullakin on. Ihan tosiaan varmuuden vuoksi.

Ei niille ole tarkoituskaan soittaa muuta kuin jossakin hätätapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon kyllä, että poikani löytää kivan vaimon sitten joskus mutta mä en kyllä haluaisi miniää!

Täällä on niin karmeita ketjuja, että hirvittää!

Onneksi mulla on tytyäriäkin. Ehkä vävyt ei ole niin pahoja.

Hankaluuksia luvassa.

Etkö voisi takoa hyvissä ajoin päähäsi, että poikasi on aikuinen, eikä tarvitse enää sinua niistämään nenäänsä.

Hän on mies (tai hänestä toivottavasti sellainen on kasvamassa), ja äidin tarve vaihtuu naisen ja elämänkumppanin tarpeeksi. Jos näin ei käy, silloin on syytä ollaan huolissaan.

Ei miniä ole kilpailijasi. Hän on nro 1 aikuisen poikasi elämässä, jolloin sinulla on syytä olla tyytyväinen ja ylpeä pojasta, josta olet onnistunut kasvattamaan miehen.

Kun toimit viisaasti, etkä takerru aikuistuviin lapsiisi vaan tuet heitä itsenäistymisessä, sinulla on hyvät mahdollisuudet päästä arvostetuksi ja kivaksi isoäidiksi. Se on sitä kehitystä sinun kohdallasi.

Olipa taas kliseinen kirjoitus.  Niin miniäkeskeinen kuin olla ja voi.

Ensinnäkin.  Miniä EI välttämättä ole nro 1 aikuisen miehen elämässä.  Ylipäänsä kukaan ei ole ykkönen eikä kakkonen, sellaista järjestystä ei vain ole.  Mieti omaa elämääsi.  Kuka muka on sinun ykkösesi?  Onko se mies?  Vai olisiko sittenkin mahdollisesti lapsesi?  Entä isäsi tai äitisi?  Sisaresi tai veljesi?  Laaditko todellakin arvolistan ja tärkeysjärjestyksen ihmisistä?

Elämäntilanteet vaihtuvat ja niiden mukaan mennään ja niiden mukaan myös ihmisten "järjestykset" siinä listalla, jos sellainen jollakin on.  Kun mieheni äiti sairastui vaikeasti, hän  oli kyllä täysin selvästi sinä aikana mieheni tärkein ihminen, jota hän eniten ajatteli.  Näin, että hätä ja suru oli suuri.  Eipä olisi tullut mieleenikään alkaa häntä siitä ojentaa ja asettaa itseäni anoppini eteen.  Olet tyhmä.

Vai on tällä mahdollisella tulevalla anopilla sinun mielestäsi hyvät mahdollisuudet PÄÄSTÄ arvostetuksi ja kivaksi isoäidiksi...  Mitenkäs se onkaan, oletko sinä kenties hyvinkin PÄÄSSYT arvostetuksi ja kivaksi miniäksi?  Onko se ollut elämäsi tavoite?  Mitä kaikkea olet sen eteen tehnyt?  Se kun olisi siis sitä kehitystä sinun kohdallasi, eikö niin?  Oletko sinä kuinkakin valmis ottamaan vastuun siitä, miten hyvänä ja arvostettuna miniänä sinua pidetään?

Kirjoittaja, jolle vastasit, ei edes OLE anoppi, ja sinä ohjeistat jo häntä ja neuvot kehittymään....  Millähän asteella oma kehityksesi lienee?  Oletko ikinä ajatellut?

Olen anopin inhoama miniä. Inho alkoi kun hän ensi kertaa näki minut. Olin nuori (alaikäinen) tyttö, joka  (ilmeisesti) "vietteli" hänen poikansa. Ei auttanut kaunis käytös, osallistuminen talon töihin keittiössä ym. Tämä, ettei äiti sulattanut pojan valintaa, pahoitti myös pojan mielen. Appi (tuleva)  hyväksyi heti ja alkoi esitellä valokuva-albumeja jo ensi tapaamisellamme :). Samoin koin heti miehen sisarukset, isoäidin, tädit ja serkut mukavina ja hyväksyvinä.

Anoppi "hyväksyi" vasta pakon edessä, kun olimme menneet naimisiin. (Vaikka asuimme yhdessä miehen kanssa, kyseli esim. joko olen löytänyt asunnon - näki siis yhteiselämämme tilapäisenä kuviona.)

Olemme aina olleet suht paljon tekemisissä (siihen nähden tosi paljon, koska asumme kaukana - onneksi).

Mies on aina ollut tärkein (aikuinen) ihminen elämässäni. Rakkautemme muodostamassa kodissa lastemme on ollut hyvä kasvaa. En aseta miestä ja lapsia tärkeysjärjestykseen - kaikki tuntuvat siltä "omalta lihalta" - kun mieheen sattuu, sattuu minuun, kun lapsiimme sattuu, sattuu yhtälailla minuun.

Sanoisin, että juuri mieheni äiti on "kouluttanut" minusta mukiinmenevän anopin - se "koulu" on ollut kehittävää, todella :D. Niinpä olen aina hyväksynyt lasteni (vaihtuneetkin) valinnat, koska ne ovat kuuluneet heidän elämänkaareensa (minuun vain välillisesti). Mukavat lapseni ovat saaneet mukavat elämänkumppanit.

En sekaannu, en neuvo, ellei neuvojani nimenomaan kysytä. En sentään pidä itseäni niin kaikkitietävänä, että luulisin tietäväni muiden ihmisten elämät paremmin kuin he itse. Oma elämäni tarjoaa riittävästi haastetta ja harrastusta, etten jaksaisi muiden elämää elääkään.

Olen päässyt isovanhemmaksi ja tunnen olevani arvostettu sellaisena. Kunnioitan ja tuen aina lastenlasteni vanhempien kasvatusperiaatteita; en toimi vanhempien "ohi" esim. sopimalla lapsenlapsen kanssa jotain, minkä näen kuuluvan vanhemman päätettäväksi. Kun sellainen kysymys tulee vastaan (usein), totean lapselle, että tämä asia sinun pitää kysyä vanhemmilta tai esim. kysyn, mitä mieltä äitisi ja isäsi tästä ovat.

Miksi kommentoin siten kuin kommentoin, johtui siitä, että kirjoittaja asetti jo etukäteen mahdollisuuden, että poikien puolisoiden kanssa tulee helpommin ongelmia, mutta tyttäret jotenkin jäisivät läheisemmiksi. Tuntui häiritsevältä juuri oman kokemukseni pohjalta, jossa minut ikään kuin "tuomittiin" etukäteen, tuntematta ja haluamattakaan tutustua. Toivon kaikkea hyvää kaikille kanssakulkijoille tällä haasteellisella elämänalueella. Mutta tosiasia on, että jos lähdet päsmäröimään aikuisen lapsesi perheeseen, tuo perhe ottaa etäisyyttä.

Sukupolvien kierrossa on normaalia, että tyytymällä hoitamaan hyvin omat asiansa ja antamalla muiden hoitaa omansa, suhteessa omiin jälkeläisiinsä, se paras seuraus ja kehityskaaren suoma mahdollisuus on päästä sellaiseksi isovanhemmaksi, johon luotetaan. Muutoin suhteet ovat aikuisten välisiä suhteita - hyvät välit  omiin lapsiin rakennetaan vauvasta lähtien. Ei ne huonoiksi muutu, kun he aikuistuvat, kun annetaan heidän rauhassa ottaa vastuu omasta elämästään. Siinä kavuprosessissa heitä tuetaan ikäryhmän tarpeiden mukaisesti. - Pitäen aina mielessä runollinen fakta: "Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi [--] vaikka he tulevat kauttasi, he eivät tule sinusta..."

Joten, kyllä vain: mieheni on ykköseni, aina vain, koska hän ja minä nyt täällä edelleen yhdessä olemme toisillemme. Jouluna menemme tervehtimään iäkästä anoppia, joka on laisensa - mutta vuosikymmenien aikana läsnäolooni tottunut ja alistunut - jotkut särmät ovat pyöristyneet, toiset ehkä jopa terävöityneet. En niistä enää pahastu (kehitystä :D).

Meillä kans tuo että miniällä ollut vaikeuksia äitinsä ja vanhempiensa kanssa (vaikkei sitä kai tiedostakaan).

Suhtautunut minuun heti alusta alkaen kuin meillä olisi vihavälit. Ei puhu koskaan mitään oma-aloitteisesti, tiuskii kun kysyn jotain tai ei ole kuulevinaan. Puhuu meistä negatiiviseen sävyyn pojallemme ym. Kiristää poikamme tahtoonsa ja mielipiteisiinsä sänkyasioilla. Koskaa ei tee meille/meillä mitään positiivista ja ystävällistä niinkuin me yritämme tälle tehdä.

Poika on alkanut riiteleen nyt meidän kanssa ja käy harvemmin. Todella keskenkasvuinen ja outo kummajainen.  Säälimme poikaamme miten huonon valinnan tehnyt. Ihmismoisempiakin olisi varmaan saanut. Eikö miniä edes huomaa miten etoova on? Eipä sillä ole kuulema muita poikaystäviä edes ollut kun ei ole ulkonäöllä siunattu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei minulla ole mitään halua tai tarvetta ystävystyä anopin kanssa. Tai olla jokin ämmälauman osa. Mies hoitaa meidän perheen yhteydet sukuunsa, minä hoidan omaani.

Näin. Meilläkin anoppi yritti alkuun soitella minulle "rupatellakseen". Minä en rupattele puhelimessa edes oman äitini kanssa. On nääs omakin elämä, johon ei kuulu puhelimessa juoruilu. No, kitkin sen tavan anopista hyvin äkkiä.

Enkä ihan heti käsitä miksi minun pitäisi kälyjenkään kanssa aikaa viettää? Olemme naineet veljekset, tekeekö se meistä heti henkiystäviä? Minulla on ihan omia ystäviä, kiitos vaan paljon.

Elokuva ja illanvietto naislauman kanssa kuulostaa muutenkin niin tylsältä kuin olla ja voi. Menen mieluummin koirani kanssa metsään, kiitosta vaan.

👍👍👍🤗

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei minulla ole mitään halua tai tarvetta ystävystyä anopin kanssa. Tai olla jokin ämmälauman osa. Mies hoitaa meidän perheen yhteydet sukuunsa, minä hoidan omaani.

Näin. Meilläkin anoppi yritti alkuun soitella minulle "rupatellakseen". Minä en rupattele puhelimessa edes oman äitini kanssa. On nääs omakin elämä, johon ei kuulu puhelimessa juoruilu. No, kitkin sen tavan anopista hyvin äkkiä.

Enkä ihan heti käsitä miksi minun pitäisi kälyjenkään kanssa aikaa viettää? Olemme naineet veljekset, tekeekö se meistä heti henkiystäviä? Minulla on ihan omia ystäviä, kiitos vaan paljon.

Elokuva ja illanvietto naislauman kanssa kuulostaa muutenkin niin tylsältä kuin olla ja voi. Menen mieluummin koirani kanssa metsään, kiitosta vaan.

👍👍👍🤗

🙄🙄🤔