Lue keskustelun säännöt.
Tytär myöhästyi bussista ja lähetteli itku-emojeita kunnes käskin mennä kotiin odottamaan seuraavaa autoa. Olen huolissani tästä reippauden ja oma-alotteisuuden puutteesta!
11.12.2019 |
Pommitti niillä itkunaamoilla kunnes soitin ja käskin lähteä kotiin siitä pysäkiltä itkemästä, että eihän tämä ole maailmanloppu. Olemme miehen kanssa puhuneet että mitä tässä nyt pitäisi tehdä kun pienikin vastoinkäyminen johtaa itkusekoiluun ja lamaantumiseen. Kerran meni koulun loputtua kengännauhat umpisolmuun niin jäi koulun käytävälle istumaan ja itkemään kunnes joku toisen luokan opettaja pongasi siitä ja auttoi saamaan kengät jalkaan, silloinkin olisi varmaan satanut kännykkääni itkeviä naamoja ellei neidiltä olisi loppunyt akku...
Kuudesluokkalainen jo niin ei tässä voi aina olla vieressä helppimässä ja kädestä pitäen viedä joka paikkaan!
Kommentit (54)
Toisilla vastoinkäymiset on isojakin draamoja, toisaalta sitten ilotkin isoja:)
Tuossa iässä, murroiän koittaessa, tunteiden hallitseminenkin ikäänkuin taantuu. Vastoinkäymiset tuntuvat niiin suurilta ja dramaattisilta.
Kyllä se siitä, ajan kanssa. Empatiaa ja ratkaisumalleja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lastenpsykiatri Sinkkonen puhui yhdessä koulutuksessa lapsista, jotka tuntuu hajoavan ihan pienistäkin jutuista, tyyliin tuollaisista mitä kuvasit. Se näyttäytyy aikuisille ärsyttävyytenä, pikkuasioista kitisemisenä ja aikuinen vastaa just sillein että lopetapa nyt tuollainen, älä valita, ole reipas, jne.
Tilanne saattaa kuitenkin olla, että nuo pikkuasiat onkin se viimeinen pisara, joka läikkyy yli kun kuppi on jo ihan täynnä kaikkea muuta kuormittavaa.
En minä tiedä, onko ap:n lapsella niin. Mutta ennenkuin muut alkaa pätemään huonosta kasvatuksesta, prinsessasyndroomasta, draamailusta jne., niin kannattaa miettiä asian tätä puolta.
On varmaan ja se johtuu nimenomaan kasvatuksesta, eli siitä, minkälainen äiti ap on lapselleen. Eli halveksiva, epävarma kusi.pää-äiti. En edes tajunnut, mikä oli ongelma tässä aloituksessa (siis tällä äidillä).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!
Minulla samanlainen tyttö, reipas ja älykäs, mutta taipumusta tuollaiseen itkudramatiikkaan! Byää sieltä ja byääää täältä!
Nyt täyttää 25, itkuhuudot puhelimeen viimeksi pari kuukautta sitten, kun väsytti ja piti lukea tenttiin.
Älykäs ja empaattinen, itsenäistyikin varhain, mutta harrastaa edelleen tuota itkuhuutamista. Minulle ja nykyisin myös miehelleen.
Ihan kamalaa. Kyllä hänelle nauramme päin naamaa. Ymmärtää, että meitä vit....aa, mutta ei vissiin mahda itselleen mitään.
No kuulostaa tutulta. Minullakin epäempaattiset vanhemmat, joilta ei saanut tukea ja piti alkaa itsenäistyä 2 kk ikäisenä, mistä asti olin hoidossa täydet työpäivät. Olinkin jo viisivuotiaana reipas ja itsenäinen, koska oli pakko. Jos joskus lapsena tai teininä hermo petti, en koskaan saanut lämpöä tai lohdutusta, vaan olin hankala ja temppuileva.
No, en todellakaan itkuhuuda vanhemmille aikuisena, mutta olen sairastanut burn outin ja elämä tuntuu jatkuvalta taistelulta ja pärjäämiseltä enkä osaa tai uskalla elää parisuhteessa. Ulkopuolisesta näyttää, että olen älykäs ja pärjäävä. On hyvä työ, auto ja koti.
Kaikkea hyvää lapsellenne, toivottavasti pärjää heikoista eväistä huolimatta.
Toivottavasti pärjäilet. Nyt vaan oioit mutkia. En ole epäempaattinen äiti, päinvastoin. Meillä on hyvät ja avoimet välit. Kai olet hakenut apua?
Vierailija kirjoitti:
Lastenpsykiatri Sinkkonen puhui yhdessä koulutuksessa lapsista, jotka tuntuu hajoavan ihan pienistäkin jutuista, tyyliin tuollaisista mitä kuvasit. Se näyttäytyy aikuisille ärsyttävyytenä, pikkuasioista kitisemisenä ja aikuinen vastaa just sillein että lopetapa nyt tuollainen, älä valita, ole reipas, jne.
Tilanne saattaa kuitenkin olla, että nuo pikkuasiat onkin se viimeinen pisara, joka läikkyy yli kun kuppi on jo ihan täynnä kaikkea muuta kuormittavaa.
En minä tiedä, onko ap:n lapsella niin. Mutta ennenkuin muut alkaa pätemään huonosta kasvatuksesta, prinsessasyndroomasta, draamailusta jne., niin kannattaa miettiä asian tätä puolta.
Just näin. Itsellä oli vanhempien ero, missä toinen vanhempi hylkäsi, aliravitsemusta, hoitamattomia kipuja jne. Olin kympin oppilas ja kotonakin pääsääntöisesti kiltti. Sitten hermot petti joskus just vaikka jostain repun hihnan hajoamisesta ja olin kuulemma hankala ja vaikeampi ihminen kuin kukaan muu.
Katselin taannoin videota kodittomien koirien tarhalta. Siinä oli hermostunut laiha koira, joka omi tarhanpitäjää itselleen ja hääti kaikki muut koirat pois. Mies paijasi koiraa ja sanoi, ettei toru sitä nyt, koska tietää, että koira on ollut niin kovilla ja että tilanne kyllä tasoittuu viikossa, nyt se tarvitsee vain rakkautta. Miksi tuollainen psykologinen silmä ja lämpö puuttuu niin monelta vanhemmalta OMAA lastaan kohtaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!
Minulla samanlainen tyttö, reipas ja älykäs, mutta taipumusta tuollaiseen itkudramatiikkaan! Byää sieltä ja byääää täältä!
Nyt täyttää 25, itkuhuudot puhelimeen viimeksi pari kuukautta sitten, kun väsytti ja piti lukea tenttiin.
Älykäs ja empaattinen, itsenäistyikin varhain, mutta harrastaa edelleen tuota itkuhuutamista. Minulle ja nykyisin myös miehelleen.
Ihan kamalaa. Kyllä hänelle nauramme päin naamaa. Ymmärtää, että meitä vit....aa, mutta ei vissiin mahda itselleen mitään.
No kuulostaa tutulta. Minullakin epäempaattiset vanhemmat, joilta ei saanut tukea ja piti alkaa itsenäistyä 2 kk ikäisenä, mistä asti olin hoidossa täydet työpäivät. Olinkin jo viisivuotiaana reipas ja itsenäinen, koska oli pakko. Jos joskus lapsena tai teininä hermo petti, en koskaan saanut lämpöä tai lohdutusta, vaan olin hankala ja temppuileva.
No, en todellakaan itkuhuuda vanhemmille aikuisena, mutta olen sairastanut burn outin ja elämä tuntuu jatkuvalta taistelulta ja pärjäämiseltä enkä osaa tai uskalla elää parisuhteessa. Ulkopuolisesta näyttää, että olen älykäs ja pärjäävä. On hyvä työ, auto ja koti.
Kaikkea hyvää lapsellenne, toivottavasti pärjää heikoista eväistä huolimatta.
Toivottavasti pärjäilet. Nyt vaan oioit mutkia. En ole epäempaattinen äiti, päinvastoin. Meillä on hyvät ja avoimet välit. Kai olet hakenut apua?
Lue oman tekstisi viimeinen kappale.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on miehen poika joka asuu meidän kanssa, äitinsä kanssa joka toinen viikonloppu. Poika on ihan kiva teini, mutta voi kamala kuinka itkee monesta asiasta mitä ei saa läpi isänsä kanssa. Hän on jo 13. Mulla ei oo kummmin sananvaltaa kun oon äitipuoli, joka viettãä enemmän aikaa tän teinin kanssa. Bioäiti haluaa sinkuilla. Ja mun mies vielä matkustaa osan vuodesta. Ja mä maksan pojan ruoat vaikka saan pikkupalkan ja mies saa 150k vuodessa. Reilua? Bioäiti ei maksa mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!
Minulla samanlainen tyttö, reipas ja älykäs, mutta taipumusta tuollaiseen itkudramatiikkaan! Byää sieltä ja byääää täältä!
Nyt täyttää 25, itkuhuudot puhelimeen viimeksi pari kuukautta sitten, kun väsytti ja piti lukea tenttiin.
Älykäs ja empaattinen, itsenäistyikin varhain, mutta harrastaa edelleen tuota itkuhuutamista. Minulle ja nykyisin myös miehelleen.
Ihan kamalaa. Kyllä hänelle nauramme päin naamaa. Ymmärtää, että meitä vit....aa, mutta ei vissiin mahda itselleen mitään.
No kuulostaa tutulta. Minullakin epäempaattiset vanhemmat, joilta ei saanut tukea ja piti alkaa itsenäistyä 2 kk ikäisenä, mistä asti olin hoidossa täydet työpäivät. Olinkin jo viisivuotiaana reipas ja itsenäinen, koska oli pakko. Jos joskus lapsena tai teininä hermo petti, en koskaan saanut lämpöä tai lohdutusta, vaan olin hankala ja temppuileva.
No, en todellakaan itkuhuuda vanhemmille aikuisena, mutta olen sairastanut burn outin ja elämä tuntuu jatkuvalta taistelulta ja pärjäämiseltä enkä osaa tai uskalla elää parisuhteessa. Ulkopuolisesta näyttää, että olen älykäs ja pärjäävä. On hyvä työ, auto ja koti.
Kaikkea hyvää lapsellenne, toivottavasti pärjää heikoista eväistä huolimatta.
Ehkä huutoitkijät pärjää paremmin juuri siksi, että he näyttävät tunteensa. Temperamentteja on erilaisia, sisäänpäinkääntyneisyys on varmaan vähintäänkin yhtä vaurioittavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen kyllä osaltani ihmetellyt ja vähän pelkoakin ihmettelyssä mukana, kun lapset eivät hyvästä kasvatuksesta ja vanhempien kärsivällisestä opetuksesta huolimatta tunnu osaavan yhtään mitään asiaa oma-alotteisesti. koko ajan pitäisi aikuisen olla katsomassa että homma tapahtuu ja että miten tapahtuu. tarkoitan vaikka aamu- ja iltarutiineja, pukemisia, riisumisia, ruokailuja, käsienpesuja, omista tavaroista ja vaatteista huolehtimisia jne
ainut mikä käy sujuvasti on puhelimeen tarttuminen ja sen kanssa pelaaminen, se jatkuisi vaikka puoli päivää putkeen ellei sitä ensin normaalisti kehottamalla ja sitten muutaman tehottoman käskykerran jälkeen puhelimen kädestä irrottamisella keskeyttäisi
en tosiaankaan ymmärrä mistä tällainen juontaa juurensa. omassa lapsuudessa tai omien lasten lapsuudessa opittiin että itsekin voi ottaa vastuuta pikku hiljaa ja siitä kasvettiin siihen mittaan että kotona tehtiin muitakin hommia vanhempia auttaakseen, jopa ilman käskyä tai kehotusta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lastenpsykiatri Sinkkonen puhui yhdessä koulutuksessa lapsista, jotka tuntuu hajoavan ihan pienistäkin jutuista, tyyliin tuollaisista mitä kuvasit. Se näyttäytyy aikuisille ärsyttävyytenä, pikkuasioista kitisemisenä ja aikuinen vastaa just sillein että lopetapa nyt tuollainen, älä valita, ole reipas, jne.
Tilanne saattaa kuitenkin olla, että nuo pikkuasiat onkin se viimeinen pisara, joka läikkyy yli kun kuppi on jo ihan täynnä kaikkea muuta kuormittavaa.
En minä tiedä, onko ap:n lapsella niin. Mutta ennenkuin muut alkaa pätemään huonosta kasvatuksesta, prinsessasyndroomasta, draamailusta jne., niin kannattaa miettiä asian tätä puolta.
Just näin. Itsellä oli vanhempien ero, missä toinen vanhempi hylkäsi, aliravitsemusta, hoitamattomia kipuja jne. Olin kympin oppilas ja kotonakin pääsääntöisesti kiltti. Sitten hermot petti joskus just vaikka jostain repun hihnan hajoamisesta ja olin kuulemma hankala ja vaikeampi ihminen kuin kukaan muu.
Katselin taannoin videota kodittomien koirien tarhalta. Siinä oli hermostunut laiha koira, joka omi tarhanpitäjää itselleen ja hääti kaikki muut koirat pois. Mies paijasi koiraa ja sanoi, ettei toru sitä nyt, koska tietää, että koira on ollut niin kovilla ja että tilanne kyllä tasoittuu viikossa, nyt se tarvitsee vain rakkautta. Miksi tuollainen psykologinen silmä ja lämpö puuttuu niin monelta vanhemmalta OMAA lastaan kohtaan?
Koska nykyaika on niin hektistä ettei ehditä opetella kasvattamaan lapsia tai se ulkoistetaan tarhalle/koululle. Sitten kun ollaan hataralla pohjalla niin luullaan, että lapsessa on joku vika, jos hän ei osaa tehdä tai käsitellä jotain asiaa omin avuin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lapsi oli myöhästynyt eilen bussista (bussi pari min.etuajassa). Oli hetken kuulemma raivostuttanut, mutta lapsi oli kävellyt kouluun ja myöhästynyt vain 3 min. Samalla luokalla itkupillejä, jotka jää kotiin jos myöhästyy bussista tai koe pelottaa. Lapsi 6. lk:lla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!
Minulla samanlainen tyttö, reipas ja älykäs, mutta taipumusta tuollaiseen itkudramatiikkaan! Byää sieltä ja byääää täältä!
Nyt täyttää 25, itkuhuudot puhelimeen viimeksi pari kuukautta sitten, kun väsytti ja piti lukea tenttiin.
Älykäs ja empaattinen, itsenäistyikin varhain, mutta harrastaa edelleen tuota itkuhuutamista. Minulle ja nykyisin myös miehelleen.
Ihan kamalaa. Kyllä hänelle nauramme päin naamaa. Ymmärtää, että meitä vit....aa, mutta ei vissiin mahda itselleen mitään.
No kuulostaa tutulta. Minullakin epäempaattiset vanhemmat, joilta ei saanut tukea ja piti alkaa itsenäistyä 2 kk ikäisenä, mistä asti olin hoidossa täydet työpäivät. Olinkin jo viisivuotiaana reipas ja itsenäinen, koska oli pakko. Jos joskus lapsena tai teininä hermo petti, en koskaan saanut lämpöä tai lohdutusta, vaan olin hankala ja temppuileva.
No, en todellakaan itkuhuuda vanhemmille aikuisena, mutta olen sairastanut burn outin ja elämä tuntuu jatkuvalta taistelulta ja pärjäämiseltä enkä osaa tai uskalla elää parisuhteessa. Ulkopuolisesta näyttää, että olen älykäs ja pärjäävä. On hyvä työ, auto ja koti.
Kaikkea hyvää lapsellenne, toivottavasti pärjää heikoista eväistä huolimatta.
Toivottavasti pärjäilet. Nyt vaan oioit mutkia. En ole epäempaattinen äiti, päinvastoin. Meillä on hyvät ja avoimet välit. Kai olet hakenut apua?
Lue oman tekstisi viimeinen kappale.
Komppaan tätä. Käsi sydämelle nyt: voitko ihan vilpittömin mielin väittää olevasi empaattinen äiti, jos naurat itkevälle ja ahdistuneelle tyttärellesi päin naamaa? Jotain tyttäresi käytöksen taustalla täytyy olla (olin itse hänen ikäisenään samanlainen, taustalta paljastui sittemmin käsittelemätön masennus, ahdistuneisuushäiriö ja burn out) ja oikeasti empaattinen äiti haluaisi saada selville, mitä. Tyttäresi käytös kuulostaa siinäkin mielessä hälyttävältä, ettei hän kuvailujesi mukaan ole muuten draamailuun tai opittuun avuttomuuteen taipuvainen. Jos et pysty tai jaksa suhtautua asiallisesti häneen, niin ota mieluummin etäisyyttä. Nyt vain pahennat hänen tilaansa tuolla naureskelulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!
Minulla samanlainen tyttö, reipas ja älykäs, mutta taipumusta tuollaiseen itkudramatiikkaan! Byää sieltä ja byääää täältä!
Nyt täyttää 25, itkuhuudot puhelimeen viimeksi pari kuukautta sitten, kun väsytti ja piti lukea tenttiin.
Älykäs ja empaattinen, itsenäistyikin varhain, mutta harrastaa edelleen tuota itkuhuutamista. Minulle ja nykyisin myös miehelleen.
Ihan kamalaa. Kyllä hänelle nauramme päin naamaa. Ymmärtää, että meitä vit....aa, mutta ei vissiin mahda itselleen mitään.
No kuulostaa tutulta. Minullakin epäempaattiset vanhemmat, joilta ei saanut tukea ja piti alkaa itsenäistyä 2 kk ikäisenä, mistä asti olin hoidossa täydet työpäivät. Olinkin jo viisivuotiaana reipas ja itsenäinen, koska oli pakko. Jos joskus lapsena tai teininä hermo petti, en koskaan saanut lämpöä tai lohdutusta, vaan olin hankala ja temppuileva.
No, en todellakaan itkuhuuda vanhemmille aikuisena, mutta olen sairastanut burn outin ja elämä tuntuu jatkuvalta taistelulta ja pärjäämiseltä enkä osaa tai uskalla elää parisuhteessa. Ulkopuolisesta näyttää, että olen älykäs ja pärjäävä. On hyvä työ, auto ja koti.
Kaikkea hyvää lapsellenne, toivottavasti pärjää heikoista eväistä huolimatta.
Toivottavasti pärjäilet. Nyt vaan oioit mutkia. En ole epäempaattinen äiti, päinvastoin. Meillä on hyvät ja avoimet välit. Kai olet hakenut apua?
Lue oman tekstisi viimeinen kappale.
Ymmärrän, mitä haet takaa. Onneksi kunnioitan lapsiani kovasti, vähän liioiteltu oli kirjoitukseni. Ihana tyttö hän on, vaikka itkee. Olen kyllä aina korostanut sitä, että kotona saa näyttää tunteet. Kenelle muulle voisikaan olla täysin aito, kuin niile, jotka oikeasti rakastavat.
Kyllä se on geeneistäkin kiinni. Mulla kaksi tytärtä on kuin yö ja päivä, toista ei hetkauta mikään kun toinen kokee kaikki tunteet 100 %. Tämä jälkimmäinen oli jopa jo odotusaikanakin(!) temperamenttisempi. Jos vaikka yskin, niin sitä seurasi potkukohtaus. Toinen oli rauhallinen köllöttelijä.
Vauva-aika meni samalla kaavalla.
Toisaalta temperamenttisempi näyttää myös positiiviset tunteet täysillä. Hoidossa ja koulussa aina kehuttu ilopilleriksi joka saa muutkin hyvälle tuulelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voiko olla että itkudraamalla välttyy seurauksista? Muut säälivät ja lohduttavat eikä koulusta myöhästymisestä huomauteta. Tai sillä saa muut tekemään asioita jotka pitäisi hoitaa itse kuten kengännauhojen avaus.
Tämä vain yhtenä vaihtoehtona. Silloin voisi keskustella siitä, miten tilanteen voi muulla tavalla hoitaa.
Miksi siitä pitäisi huomauttaa. Tässähän lapsi on itse kauhuissaan, pitäisikö sitä tunnetta vielä lisätä "seurauksilla"? Jos sinulle tapahtuu joku vahinko, onko mukavaa, että lohdutuksen sijaan saatkin haukkumista. Miksi menit noin tekemään? Vahingossa.
Tälle lapselle se myöhässä kouluun meneminen ja siitä seuraava paha olo on se seuraus. Häntä pitää tukea selviytymään siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!
Minulla samanlainen tyttö, reipas ja älykäs, mutta taipumusta tuollaiseen itkudramatiikkaan! Byää sieltä ja byääää täältä!
Nyt täyttää 25, itkuhuudot puhelimeen viimeksi pari kuukautta sitten, kun väsytti ja piti lukea tenttiin.
Älykäs ja empaattinen, itsenäistyikin varhain, mutta harrastaa edelleen tuota itkuhuutamista. Minulle ja nykyisin myös miehelleen.
Ihan kamalaa. Kyllä hänelle nauramme päin naamaa. Ymmärtää, että meitä vit....aa, mutta ei vissiin mahda itselleen mitään.
No kuulostaa tutulta. Minullakin epäempaattiset vanhemmat, joilta ei saanut tukea ja piti alkaa itsenäistyä 2 kk ikäisenä, mistä asti olin hoidossa täydet työpäivät. Olinkin jo viisivuotiaana reipas ja itsenäinen, koska oli pakko. Jos joskus lapsena tai teininä hermo petti, en koskaan saanut lämpöä tai lohdutusta, vaan olin hankala ja temppuileva.
No, en todellakaan itkuhuuda vanhemmille aikuisena, mutta olen sairastanut burn outin ja elämä tuntuu jatkuvalta taistelulta ja pärjäämiseltä enkä osaa tai uskalla elää parisuhteessa. Ulkopuolisesta näyttää, että olen älykäs ja pärjäävä. On hyvä työ, auto ja koti.
Kaikkea hyvää lapsellenne, toivottavasti pärjää heikoista eväistä huolimatta.
Toivottavasti pärjäilet. Nyt vaan oioit mutkia. En ole epäempaattinen äiti, päinvastoin. Meillä on hyvät ja avoimet välit. Kai olet hakenut apua?
Lue oman tekstisi viimeinen kappale.
Ymmärrän, mitä haet takaa. Onneksi kunnioitan lapsiani kovasti, vähän liioiteltu oli kirjoitukseni. Ihana tyttö hän on, vaikka itkee. Olen kyllä aina korostanut sitä, että kotona saa näyttää tunteet. Kenelle muulle voisikaan olla täysin aito, kuin niile, jotka oikeasti rakastavat.
Omasta mielestäsi kunnioitat lapsiasi kovasti. Oletko varma, että he kokevat asian samoin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!
Minulla samanlainen tyttö, reipas ja älykäs, mutta taipumusta tuollaiseen itkudramatiikkaan! Byää sieltä ja byääää täältä!
Nyt täyttää 25, itkuhuudot puhelimeen viimeksi pari kuukautta sitten, kun väsytti ja piti lukea tenttiin.
Älykäs ja empaattinen, itsenäistyikin varhain, mutta harrastaa edelleen tuota itkuhuutamista. Minulle ja nykyisin myös miehelleen.
Ihan kamalaa. Kyllä hänelle nauramme päin naamaa. Ymmärtää, että meitä vit....aa, mutta ei vissiin mahda itselleen mitään.
No kuulostaa tutulta. Minullakin epäempaattiset vanhemmat, joilta ei saanut tukea ja piti alkaa itsenäistyä 2 kk ikäisenä, mistä asti olin hoidossa täydet työpäivät. Olinkin jo viisivuotiaana reipas ja itsenäinen, koska oli pakko. Jos joskus lapsena tai teininä hermo petti, en koskaan saanut lämpöä tai lohdutusta, vaan olin hankala ja temppuileva.
No, en todellakaan itkuhuuda vanhemmille aikuisena, mutta olen sairastanut burn outin ja elämä tuntuu jatkuvalta taistelulta ja pärjäämiseltä enkä osaa tai uskalla elää parisuhteessa. Ulkopuolisesta näyttää, että olen älykäs ja pärjäävä. On hyvä työ, auto ja koti.
Kaikkea hyvää lapsellenne, toivottavasti pärjää heikoista eväistä huolimatta.
Toivottavasti pärjäilet. Nyt vaan oioit mutkia. En ole epäempaattinen äiti, päinvastoin. Meillä on hyvät ja avoimet välit. Kai olet hakenut apua?
Lue oman tekstisi viimeinen kappale.
Komppaan tätä. Käsi sydämelle nyt: voitko ihan vilpittömin mielin väittää olevasi empaattinen äiti, jos naurat itkevälle ja ahdistuneelle tyttärellesi päin naamaa? Jotain tyttäresi käytöksen taustalla täytyy olla (olin itse hänen ikäisenään samanlainen, taustalta paljastui sittemmin käsittelemätön masennus, ahdistuneisuushäiriö ja burn out) ja oikeasti empaattinen äiti haluaisi saada selville, mitä. Tyttäresi käytös kuulostaa siinäkin mielessä hälyttävältä, ettei hän kuvailujesi mukaan ole muuten draamailuun tai opittuun avuttomuuteen taipuvainen. Jos et pysty tai jaksa suhtautua asiallisesti häneen, niin ota mieluummin etäisyyttä. Nyt vain pahennat hänen tilaansa tuolla naureskelulla.
Olen nyt tähän ketjuun onnistunut antamaan väärän kuvan suhtautumisestani. En tietenkään naura lapselle, kun on ”tilanne päällä”. Viimeksi juteltiin tunti puhelimessa, ja puhelun päätteeksi tyttö kiitti, olo oli jo paljon parempi.
Tuo nauraminen liittyy tilanteisiin, joissa nauretaan muuten vaan, ehkä muistellaan menneitä. Lapseni nauravat myös minulle, koitan sen kestää. Olen huomannut, että nauru auttaa oivaltamaan, että siitäkin tilanteesta selvittiin, vaikeita tilanteita varmasti tulee, mutta niistäkin tullaan selviämään.
En ole pahis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!
Minulla samanlainen tyttö, reipas ja älykäs, mutta taipumusta tuollaiseen itkudramatiikkaan! Byää sieltä ja byääää täältä!
Nyt täyttää 25, itkuhuudot puhelimeen viimeksi pari kuukautta sitten, kun väsytti ja piti lukea tenttiin.
Älykäs ja empaattinen, itsenäistyikin varhain, mutta harrastaa edelleen tuota itkuhuutamista. Minulle ja nykyisin myös miehelleen.
Ihan kamalaa. Kyllä hänelle nauramme päin naamaa. Ymmärtää, että meitä vit....aa, mutta ei vissiin mahda itselleen mitään.
No kuulostaa tutulta. Minullakin epäempaattiset vanhemmat, joilta ei saanut tukea ja piti alkaa itsenäistyä 2 kk ikäisenä, mistä asti olin hoidossa täydet työpäivät. Olinkin jo viisivuotiaana reipas ja itsenäinen, koska oli pakko. Jos joskus lapsena tai teininä hermo petti, en koskaan saanut lämpöä tai lohdutusta, vaan olin hankala ja temppuileva.
No, en todellakaan itkuhuuda vanhemmille aikuisena, mutta olen sairastanut burn outin ja elämä tuntuu jatkuvalta taistelulta ja pärjäämiseltä enkä osaa tai uskalla elää parisuhteessa. Ulkopuolisesta näyttää, että olen älykäs ja pärjäävä. On hyvä työ, auto ja koti.
Kaikkea hyvää lapsellenne, toivottavasti pärjää heikoista eväistä huolimatta.
Toivottavasti pärjäilet. Nyt vaan oioit mutkia. En ole epäempaattinen äiti, päinvastoin. Meillä on hyvät ja avoimet välit. Kai olet hakenut apua?
Lue oman tekstisi viimeinen kappale.
Ymmärrän, mitä haet takaa. Onneksi kunnioitan lapsiani kovasti, vähän liioiteltu oli kirjoitukseni. Ihana tyttö hän on, vaikka itkee. Olen kyllä aina korostanut sitä, että kotona saa näyttää tunteet. Kenelle muulle voisikaan olla täysin aito, kuin niile, jotka oikeasti rakastavat.
Omasta mielestäsi kunnioitat lapsiasi kovasti. Oletko varma, että he kokevat asian samoin?
Olen. Täysin varma. Kerron sen heille aika usein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!
Minulla samanlainen tyttö, reipas ja älykäs, mutta taipumusta tuollaiseen itkudramatiikkaan! Byää sieltä ja byääää täältä!
Nyt täyttää 25, itkuhuudot puhelimeen viimeksi pari kuukautta sitten, kun väsytti ja piti lukea tenttiin.
Älykäs ja empaattinen, itsenäistyikin varhain, mutta harrastaa edelleen tuota itkuhuutamista. Minulle ja nykyisin myös miehelleen.
Ihan kamalaa. Kyllä hänelle nauramme päin naamaa. Ymmärtää, että meitä vit....aa, mutta ei vissiin mahda itselleen mitään.
No kuulostaa tutulta. Minullakin epäempaattiset vanhemmat, joilta ei saanut tukea ja piti alkaa itsenäistyä 2 kk ikäisenä, mistä asti olin hoidossa täydet työpäivät. Olinkin jo viisivuotiaana reipas ja itsenäinen, koska oli pakko. Jos joskus lapsena tai teininä hermo petti, en koskaan saanut lämpöä tai lohdutusta, vaan olin hankala ja temppuileva.
No, en todellakaan itkuhuuda vanhemmille aikuisena, mutta olen sairastanut burn outin ja elämä tuntuu jatkuvalta taistelulta ja pärjäämiseltä enkä osaa tai uskalla elää parisuhteessa. Ulkopuolisesta näyttää, että olen älykäs ja pärjäävä. On hyvä työ, auto ja koti.
Kaikkea hyvää lapsellenne, toivottavasti pärjää heikoista eväistä huolimatta.
Toivottavasti pärjäilet. Nyt vaan oioit mutkia. En ole epäempaattinen äiti, päinvastoin. Meillä on hyvät ja avoimet välit. Kai olet hakenut apua?
Lue oman tekstisi viimeinen kappale.
Komppaan tätä. Käsi sydämelle nyt: voitko ihan vilpittömin mielin väittää olevasi empaattinen äiti, jos naurat itkevälle ja ahdistuneelle tyttärellesi päin naamaa? Jotain tyttäresi käytöksen taustalla täytyy olla (olin itse hänen ikäisenään samanlainen, taustalta paljastui sittemmin käsittelemätön masennus, ahdistuneisuushäiriö ja burn out) ja oikeasti empaattinen äiti haluaisi saada selville, mitä. Tyttäresi käytös kuulostaa siinäkin mielessä hälyttävältä, ettei hän kuvailujesi mukaan ole muuten draamailuun tai opittuun avuttomuuteen taipuvainen. Jos et pysty tai jaksa suhtautua asiallisesti häneen, niin ota mieluummin etäisyyttä. Nyt vain pahennat hänen tilaansa tuolla naureskelulla.
Olen nyt tähän ketjuun onnistunut antamaan väärän kuvan suhtautumisestani. En tietenkään naura lapselle, kun on ”tilanne päällä”. Viimeksi juteltiin tunti puhelimessa, ja puhelun päätteeksi tyttö kiitti, olo oli jo paljon parempi.
Tuo nauraminen liittyy tilanteisiin, joissa nauretaan muuten vaan, ehkä muistellaan menneitä. Lapseni nauravat myös minulle, koitan sen kestää. Olen huomannut, että nauru auttaa oivaltamaan, että siitäkin tilanteesta selvittiin, vaikeita tilanteita varmasti tulee, mutta niistäkin tullaan selviämään.
En ole pahis.
Toivottavasti niin. Ensimmäinen viestisi oli niin epämiellyttävästi muotoiltu, että vaikea niellä tätä oikaisua tuosta vaan.
Minä olen huomannut samaa todella monissa lapsissa, myös omissanikin. Olen sitä mieltä, että se johtuu siitä että vanhemmat ovat aina puhelimen päässä, joten ei TARVITSE yrittää ratkaista ongelmaa itse. Esimerkkinä: silloin tokaluokkalainen tyttäreni, joka on luonteeltaan hyvin herkkä ja äkkipikainen, ei ollut kotiintullessaan saanut ulko-ovea auki. Minun puhelimeni oli poikkeuksellisesti äänettömällä, ja sitten kun pääsin sitä katsomaan niin siellä oli noin miljoona vastaamatonta puhelua, itkuemojia, itkuselfieitä ja viestejä miten hän ei pääse kotiin ja on minun vikani jos hän pissaa housuun. Soitin sitten, ja puhelimen päässä olikin rauhallinen, välipalaa syömässä oleva lapsi joka sanoi, että kun oli joutunut istumaan siinä rappusilla ja miettimään, niin olikin huomannut että oli koko ajan yrittänyt väärällä avaimella sisään. Sen jälkeen olen tietoisesti vähentänyt jatkuvaa "käytettävyyttä", jotta oikeasti joutuisi aina ensin itse miettimään. Nykyään olen paljon kuuloetäisyydellä kouluikäisistä lapsista (niin omista kuin vieraista), koska olen vauvan kanssa kotona, puistossa, rannalla tms. ja hyvin monet lapset soittavat äidille kaikista mahdollisista asioista, esimerkiksi jos tulee sisaruksen kanssa riitaa tai kavereiden kanssa erimielisyyttä siitä mitä tehdään. Ei ole mikään marginaalijuttu.
Jos lapsi on terveälyinen, voisit kokeilla sitä, että pakotat hänet tekemään omat päätökset. Joskus on opittava itse ajattelemaan seisonko bussipysäkillä tunnin vai menenkö kotiin. Jos hän seisoo tunnin, ei siihen kuole eikä edes sairastu, mutta ehkä ehtii miettiä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Lapselle voi sanoa, että se on hänen ongelmansa, ei sinun. Joillekin lapsille on vaan sanottava, että pystyt varmasti itse ratkaisemaan tämän ongelman.