Lue keskustelun säännöt.
Tytär myöhästyi bussista ja lähetteli itku-emojeita kunnes käskin mennä kotiin odottamaan seuraavaa autoa. Olen huolissani tästä reippauden ja oma-alotteisuuden puutteesta!
11.12.2019 |
Pommitti niillä itkunaamoilla kunnes soitin ja käskin lähteä kotiin siitä pysäkiltä itkemästä, että eihän tämä ole maailmanloppu. Olemme miehen kanssa puhuneet että mitä tässä nyt pitäisi tehdä kun pienikin vastoinkäyminen johtaa itkusekoiluun ja lamaantumiseen. Kerran meni koulun loputtua kengännauhat umpisolmuun niin jäi koulun käytävälle istumaan ja itkemään kunnes joku toisen luokan opettaja pongasi siitä ja auttoi saamaan kengät jalkaan, silloinkin olisi varmaan satanut kännykkääni itkeviä naamoja ellei neidiltä olisi loppunyt akku...
Kuudesluokkalainen jo niin ei tässä voi aina olla vieressä helppimässä ja kädestä pitäen viedä joka paikkaan!
Kommentit (54)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pärjääkö kuitenkin muuten koulussa ja kaverisuhteissa?
Kyllä tuolla pimeässä ja pakkasessa kasvaa henkinen vahvuus. Kaikki hyvin.
Voi ei!
Minulla samanlainen tyttö, reipas ja älykäs, mutta taipumusta tuollaiseen itkudramatiikkaan! Byää sieltä ja byääää täältä!
Nyt täyttää 25, itkuhuudot puhelimeen viimeksi pari kuukautta sitten, kun väsytti ja piti lukea tenttiin.
Älykäs ja empaattinen, itsenäistyikin varhain, mutta harrastaa edelleen tuota itkuhuutamista. Minulle ja nykyisin myös miehelleen.
Ihan kamalaa. Kyllä hänelle nauramme päin naamaa. Ymmärtää, että meitä vit....aa, mutta ei vissiin mahda itselleen mitään.
On varmaan tottunut siihen, että aina joku muu tulee auttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tottunut siihen, että vastoinkäymisiä (pieniäkään) ei ole elämässä juuri ollut? Että aina asiat ei mene niin kun haluaisi?
Tiedän itse olleeni aika herkkä ja pelokaskin lapsi, mutta kun vastoinkäymisiä tuli, vanhemmat aina kertoivat, että ne kuuluu elämään ja niistä sai jutella. Mutta vastoinkäymiset piti myös hyväksyä. Oletteko oikeasti kuunnellut lasta ja kysyneet, miksi se kengännauhojen solmuun meneminen tuntui niin pahalta? Ja samalla yrittäneet opettaa lasta näkemään asioita laajemmassa perspektiivissä.
Ulkopuolisen neuvojen kuunteleminen on ärsyttävää, tiedän, ja itse toki tunnette tyttönne parhaiten. Älä siis ota kommenttiani mitenkään itseesi tai kritiikkinä vanhemmuutta ne kohtaan :)
Kuulostaa siltä että lapsi ei ole saanut tarpeeksi huomiota eikä ole reipas vaikka sinä sitä häneltä odotat. Pelkät odotukset ei riitä lasta kasvamaan oma aloiteiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole opetettu sietämään pettymyksiä, mikä kuuluisi sen vanhemman opettaa?
Minun pikkusiskoni on tuollainen, ihan siksi että hänen elämässään on sekä äitini että isosiskoni aina lakaisseet pienimmänkin kuprun pois ennen kuin se edes ilmestyy.
Nyt sitten kun on keski-iässä ja äiti on kuollut ja isosisko ei enää jaksa, menee täysin sekaisin normaaleista asioista. Kun ei ole mitään työkaluja käsitellä niitä.
Lapsi on epävarma ja ahdistunut. Se johtuu siitä, että kokee ettei kukaan välitä hänestä.
Tottahan se onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiko olla että itkudraamalla välttyy seurauksista? Muut säälivät ja lohduttavat eikä koulusta myöhästymisestä huomauteta. Tai sillä saa muut tekemään asioita jotka pitäisi hoitaa itse kuten kengännauhojen avaus.
Tämä vain yhtenä vaihtoehtona. Silloin voisi keskustella siitä, miten tilanteen voi muulla tavalla hoitaa.
Vierailija kirjoitti:
Voi ei!
Minulla samanlainen tyttö, reipas ja älykäs, mutta taipumusta tuollaiseen itkudramatiikkaan! Byää sieltä ja byääää täältä!
Nyt täyttää 25, itkuhuudot puhelimeen viimeksi pari kuukautta sitten, kun väsytti ja piti lukea tenttiin.
Älykäs ja empaattinen, itsenäistyikin varhain, mutta harrastaa edelleen tuota itkuhuutamista. Minulle ja nykyisin myös miehelleen.
Ihan kamalaa. Kyllä hänelle nauramme päin naamaa. Ymmärtää, että meitä vit....aa, mutta ei vissiin mahda itselleen mitään.
No kuulostaa tutulta. Minullakin epäempaattiset vanhemmat, joilta ei saanut tukea ja piti alkaa itsenäistyä 2 kk ikäisenä, mistä asti olin hoidossa täydet työpäivät. Olinkin jo viisivuotiaana reipas ja itsenäinen, koska oli pakko. Jos joskus lapsena tai teininä hermo petti, en koskaan saanut lämpöä tai lohdutusta, vaan olin hankala ja temppuileva.
No, en todellakaan itkuhuuda vanhemmille aikuisena, mutta olen sairastanut burn outin ja elämä tuntuu jatkuvalta taistelulta ja pärjäämiseltä enkä osaa tai uskalla elää parisuhteessa. Ulkopuolisesta näyttää, että olen älykäs ja pärjäävä. On hyvä työ, auto ja koti.
Kaikkea hyvää lapsellenne, toivottavasti pärjää heikoista eväistä huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on epävarma ja ahdistunut. Se johtuu siitä, että kokee ettei kukaan välitä hänestä.
Tottahan se onkin.
Kyllä, ja hän tarvitsisi hermoston rauhoittamista, oppisi sitten rauhoittumaan itsekseen. Nyt hän oppii vain tukahduttamaan itseään ja toimimaan ahdistuksesta huolimatta. Ongelma lakaistu maton alle sen sijaan, että yhdessä opeteltaisiin roskien käsittely.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko tottunut siihen, että vastoinkäymisiä (pieniäkään) ei ole elämässä juuri ollut? Että aina asiat ei mene niin kun haluaisi?
Tiedän itse olleeni aika herkkä ja pelokaskin lapsi, mutta kun vastoinkäymisiä tuli, vanhemmat aina kertoivat, että ne kuuluu elämään ja niistä sai jutella. Mutta vastoinkäymiset piti myös hyväksyä. Oletteko oikeasti kuunnellut lasta ja kysyneet, miksi se kengännauhojen solmuun meneminen tuntui niin pahalta? Ja samalla yrittäneet opettaa lasta näkemään asioita laajemmassa perspektiivissä.
Ulkopuolisen neuvojen kuunteleminen on ärsyttävää, tiedän, ja itse toki tunnette tyttönne parhaiten. Älä siis ota kommenttiani mitenkään itseesi tai kritiikkinä vanhemmuutta ne kohtaan :)
Sulla ihanat vanhemmat
elkää nyt ainakaan naurako hänelle kyllä ne tunteet on ihan aitoja.
kyllä siinä taustalla on varmasti epävarmuutta omaa osaamista kohtaan ja jonkinlaista huomion tarvetta
positiivista kannustamista tytölle, onnistunisen kokemuksia ja tukena vastoinkäymisissä... keskustelkaa miten seuraavalla kerralla voisi toimia vastaavassa tilanteessa ja painottakas että aina saa soittaa jos on hankala tilanne
Ei se aina kasvatuksesta kiinni ole. Jotkut on draamailijoita, jotka kokee tunteet normaalia voimakkaammin. Osa myös nauttii draamailulla saatavasta huomiosta ja liioittelevat tarkoituksella.
Lastenpsykiatri Sinkkonen puhui yhdessä koulutuksessa lapsista, jotka tuntuu hajoavan ihan pienistäkin jutuista, tyyliin tuollaisista mitä kuvasit. Se näyttäytyy aikuisille ärsyttävyytenä, pikkuasioista kitisemisenä ja aikuinen vastaa just sillein että lopetapa nyt tuollainen, älä valita, ole reipas, jne.
Tilanne saattaa kuitenkin olla, että nuo pikkuasiat onkin se viimeinen pisara, joka läikkyy yli kun kuppi on jo ihan täynnä kaikkea muuta kuormittavaa.
En minä tiedä, onko ap:n lapsella niin. Mutta ennenkuin muut alkaa pätemään huonosta kasvatuksesta, prinsessasyndroomasta, draamailusta jne., niin kannattaa miettiä asian tätä puolta.
Oliko ohjeistuksen tarkoitus saada lapsi myöhästymään seuraavastakin bussista, vai miksi sitä piti mennä kotiin odottamaan?
No voi. Mikähän tässä nyt on syy? Joku helikopteri-curling-vanhemmuus tai jotain.