Lue keskustelun säännöt.
Millaisesta ihmisestä et ole pitänyt heti ensi tapaamisella? Auttakaa pohtimaan, mikä minussa on vikana
10.12.2019 |
Jos ensin rajataan pois kaikki ne, joilla ei ole hygienia kunnossa ja joilla elämäntapaongelmat näkyy päälle päin jne., niin millainen oli se naispuoleinen ihminen, josta et pitänyt?
Minun on vaikea saada ystäviä, tai edes kavereita. Usein tuntuu, että peli on pelattu heti kättelyssä, vaikka en ole ehtinyt sanomaan tai tekemään mitään. Tuntuu, että joudun tehdä ison työn, että ihmiset lämpenevät minulle, oli kyse sitten kaupan myyjästä tai uudesta naapurista tai tuttavasta. Ja tässä tuntuu olevan kaksi ääripäätä: mummot ja lapset pitävät minusta, muut ei. En siis voi näyttää ainakaan kovin pelottavalta? Miehet eivät lähesty kuin humalassa baarissa, tuijottavat kyllä joskus.
Mietin tänäänkin, että näkyykö elämäntilanteeni ihmisille sitten päälle päin? Kukaanhan ei sitä tiedä, ja muille näytän "vain" kotiäidiltä jolla on työssäkäyvä mies ja kulissit normaaliin tapaan pystyssä. En siis ole työelämässä, enkä varmaan koskaan tule olemaankaan. Mutta omasta mielestäni pukeudun tavallisen siististi, olen harjannut hampaat ja hiukset ja osaan hymyillä ja hallitsen käytöstavat. Mikä se poistyöntävä juttu on?
Kommentit (96)
''Ilme'' ''Katse'' ''Asento'' ''Ele''
Sanoit, että ''ennenkuin olet kerinnyt edes sanomaan mitään'' - se siis täytyy olla joku kehonkielellinen juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostava keskustelu. Samaistun AP:hen, itselläni ollut pitkin elämää ihan samaa. Tuntuu, että joudun tekemään moninkertaisesti työtä, jotta saan ihmiset lämpenemään minulle.
En keksi muuta syytä kuin ujous/varautuneisuus. Se voi näyttäytyä joillekin tylyytenä tai ylimielisyytenä, vaikkei ole sitä sinne päinkään. Olen huomannut tämän myös joistain muista ihmisistä. Mietin, miksi joku on niin varautuneen oloinen, onko hän jotenkin pahalla tuulella? Eikö hän pidä minusta? Sitten kun vähän jutellaan enempi ja jää alkaa sulaa, niin voi miten ihana ihminen sen panssarikuoren alla voikaan olla.
Toinen on myös valitettavasti kasvonpiirteet. Ja tämä asia vituttaa minua, koska sille ei oikein voi mitään. Minulla on tosi tylyn näköinen perusilme. Ja kovat kasvonpiirteet. Joudun tietoisesti harjoittaa enemmän hymyilyä, koska olen joskus nähnyt peilistä, miten äkäiseltä näytän, enkä välttämättä edes tiedosta sitä. Tämä korostuu entisestään ollessani väsynyt. Tuntuu, että koko naama roikkuu.
Tämä vaiva on helpottanut, kun en enää pelkää ihmisiä, niin paljon kuin ennen. Nykyään olen jotenkin niin turtunut ja hyväksynyt kohtaloni, etten enää välitä. Kas kummaa, olen kai rennompi tai jotain, kun ihmiset uskaltavatkin paremmin lähestyä. En kai ole kovin kauniskaan, kun miehet ei koskaan ensinäkemältä lämpene minulle - pikemminkin pettyvät suuresti, mutta ihastuvat sitten ajan kanssa oppiessaan tuntemaan minut luonteelta.
Olen pitänyt tällaisista: avoin, rauhallinen, hyvä kuuntelija, empaattinen, vikkelä-älyinen, huumorintajuinen ja mielikuvitusrikas
Tuon vastakohta olisi vaikea pala purtavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolme asiaa.
1. Nasaali ja naukuva ääni. Esim. amerikkalaisten naisten kovaääninen "hi" tai "hello" naukuen ja venyttäen sanaa. Yäkk.
2. Jutellessaan henkilö nostaa silmäluomia ylös pitäen kuitenkin silmiä kiinni. Jösses miten ärsyttävää.
3. 15 min tuttavuuden jälkeen ihminen on ehtinyt kertoa kautta rantain kuinka käy joka vuosi Meksikossa tai Kanadassa. (Esim. mä ostan näitä knick knackejä joka vuosi Torontosta). Siis leveilee heti ensi sekunneilla, eikä tajua, että juttukaveri on mahdollisesti matkustellut paljon enemmän. Kiusallista.Minkäs sille äänelleen voi... kuulostat aika tuomitsevalta ihmiseltä.
Äänelle voi sen verran, ettei kieu tai piipitä teennäisesti. Se on ihan ok, jos toisilla on korkea ja toisilla matala ääni.
Ehkä tarkkailet niitä potentiaalisia tapaamistilanteita jotenkin niin yli- tai alikiinnostuneena, että se välittyy ja ihmiset vieroksuvat, ikään kuin vainuavat, että "jotain erikoista tässä on". Kärsin samasta ongelmasta kuin ap, ja oon miettinyt itseni kohdalla tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset ovat yksilöitä.
Useammin kuin kerran olen ihastunut johonkin ihmiseen(en seksuaalisesti) mutta tajunnut että en tee vaikutusta.
Harmittanut penteleesti..mutta en ole jäänyt tuputtamaan (stalkkaamaan)itseäni
Toki kriteerini ovat kovat ja olen itse ulospäinsuuntautunut ja kaunis.
Mutta elämä on.
Epätoivoiselta vaikuttava puolestaan karkoittaa kaikki.
Kuulostaa järkyttävän itsekkäältä tuo ajattelutapa että "kiintiö on täynnä joten ei kiinnosta tutustua". Että kun itsellä on ystäviä niin ei tarvitse muita miettiä enää... Miettikää ihmiset niin, että ehkä toinen osapuoli tarvitsisi sinut kaverikseen! Ei niin voi ajatella, että en minä ole vastuussa muiden yksinäisyydestä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ihan sama juttu.
Olen tavallinen, urheilua harrastava, työssäkäyvä, korkeakoulutettu perheenisä. Kova puhumaan ja sanottu että minulta saa aina apua kun sitä tarvitaan. Yritän ymmärtää aina asioiden monimuotoisuuden, etten olisi mustavalkoinen.
En ole poliittisesti aktiivinen, en edusta muissakaan asioissa ääriajattelua. Hyväksyn erilaisuuden ihmisissä.
Tuttuja on muutama, jotka ehkä kerta vuoteen ottavat yhteyttä. Muuten mulle ei soittele kuin vaimo ja äiti.
Huomasin jo 15 vuotiaana, että ihmiset kaveeraavat kanssani ainoastaan kun tilanne on päällä. Esim koulussa, työtehtävissä tms sosiaaliset suhteet toimivat. Mutta kun oppitunti on ohi, loppuu yhteydenpito.
Em. Tilanteiden ulkopuolella, kukaan ei ota kontaktia. Eli jostain syystä ihmiset eivät tartu mukaan, että suhde kehittyisi ystävyydeksi.
Pariinkymmeneen vuoteen ei yksikään koulu/työkaveri ole ottanut yhteyttä työaikojen ulkopuolella, vapaa-ajalla.
Ylimielisyys ärsyttää.
Jos taas ei ole suutaan ehtinyt avata, niin varmaan se on jotenkin välittynyt olemuksesta, katseesta. Jos katsoo toista suupielet vinoon hymyyn kääntyneinä päästä varpaisiin hitaasti. Sitten katsoo hitaasti muualle ja haukottelee. Eikä katso enää takaisin, ei tervehdi jne. Ehkä joku tuollainen voisi olla sellaista ylimielistä elekieltä ilman sanoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen varmaan mulqqu kirjoitti:
Mulla ihan sama juttu.
Olen tavallinen, urheilua harrastava, työssäkäyvä, korkeakoulutettu perheenisä. Kova puhumaan ja sanottu että minulta saa aina apua kun sitä tarvitaan. Yritän ymmärtää aina asioiden monimuotoisuuden, etten olisi mustavalkoinen.
En ole poliittisesti aktiivinen, en edusta muissakaan asioissa ääriajattelua. Hyväksyn erilaisuuden ihmisissä.
Tuttuja on muutama, jotka ehkä kerta vuoteen ottavat yhteyttä. Muuten mulle ei soittele kuin vaimo ja äiti.
Huomasin jo 15 vuotiaana, että ihmiset kaveeraavat kanssani ainoastaan kun tilanne on päällä. Esim koulussa, työtehtävissä tms sosiaaliset suhteet toimivat. Mutta kun oppitunti on ohi, loppuu yhteydenpito.
Em. Tilanteiden ulkopuolella, kukaan ei ota kontaktia. Eli jostain syystä ihmiset eivät tartu mukaan, että suhde kehittyisi ystävyydeksi.
Pariinkymmeneen vuoteen ei yksikään koulu/työkaveri ole ottanut yhteyttä työaikojen ulkopuolella, vapaa-ajalla.
Ettet sitten ole sitä ihmistyyppiä, joka kuvittelee, että "kova puhumaan" = sosiaalinen ja mukava? Meillä on töissä yksi sellainen. Hän vain puhuu ja puhuu, osaa hengittää sisäänpäin samalla kun puhuu - taukoamatta. Hän ei keskustele, ei kysy. Puhuu vain omista asioistaan. Todella raskas ihminen.
Vierailija kirjoitti:
''Ilme'' ''Katse'' ''Asento'' ''Ele''
Sanoit, että ''ennenkuin olet kerinnyt edes sanomaan mitään'' - se siis täytyy olla joku kehonkielellinen juttu.
Ei ihan, se on energeettinen aura jota toiset ihmiset tiesdostamattaan lukevat ja ”tunnustelevat”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sen vaan vaisto sanoo jos kemiat ei kohtaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samanlainen. Minusta ei vaan pidetä. Monet olettavat minusta jotain negatiivista myös jo heti ennen kuin olen ehtinyt sanomaan mitään. Itse suhtaudun positiivisesti yleensä lähtökohtaisesti kaikkiin, joten monen suhtautuminen tuleekin yllätyksenä.
Uskon, että johtuu siitä, että en ole kovin kaunis. Olen kai erikoisen näköinen, isonenäinen jne. Monet miehet ovat kuitenkin pitäneet ulkonäöstäni ilmeisesti kun ovat toipuneet ”alkujärkytyksestä”. Mutta kun olen mennyt tapaamaan miehen kavereita ensimmäistä kertaa, kaikki ovat olleen ihmeissään. Eräs jopa sanoi miehelle, että olen aika erikoisen näköinen.
Mä olen kaunis ja miellyttävä, kohtelias - ja silti musta ei pidetä. Terapiassa löysin syyn pskaa väkivaltalapsuutta käsitellessäni. Uskon olevani arvoton. Tämä siis vanhempieni kaltoinkohtelub seurausta, ja se ”näkyy” minusta ulospäin muille eli annan luvan kohdella mua paskasti kun oleb arvoton ja mun tunteilla ei ole merkitystä. Huomaa siis että tää on ALITAJUINEN ajatusmalli, toki itse pidän itseäni arvokkaana järkitasolla. Mutta en tunnetasolla sillä se meni rikki lapsena.
Esim tänään menin lapsen kanssa uuteen puistoon. Kun saavuin paikalle oli siellä 3 äitiä. Yksi tiuskaisi mulle (siis ennestään tuntematon) että ”turhaan sä tänne tuut me ollaan jus lähdössä”. Muut nyrpisteli j sakki lähti.
Tälleen käy usein, mulle tiuskastaan, mua tuupitaan, jätetään ilman, jätetään viimeiseksi jne.
Kertokaahan miten tää korjataan?
Tuohon olisit voinut ystävällisesti todeta, ettemme tänne teidän takia tulleetkaan. Miksi vieras ihminen olettaisi että heidän lähtemisensä tai jäämisensä mitään vaikuttaisi?
Ei tämä ollut pointti. Vaan se että minusta henkii
ja näkyy että ”tuota ihmistä voi kohdella paskasti”.
Sinusta ei näy yhtään mitään kuten kuvittelet. Usein ihminen itse liittää tapahtumiin ajatuksia joita niissä ei ole. Uskon että ainut syy miksi tämä nainen tiuskaisi sinulle on että olet kaunis. Jotkut ihmiset puhuvat epäystävällisemmin kauniille. Eivät kaikki. Ei vieras ihminen sinusta voi tietää tai "nähdä" jotain. Kenelläkään ei ole mitään oikeutta puhua töykeästi sinulle. Sano että Minulle ei huudeta. Usein on niin että epäystävällisyys jää helpommin mieleen. Ei tarvitse olla kuin yksi töykeästi käyttäytyvä ihminen, niin ajattelee vain sitä eikä muista niitä monia ystävällisesti ja asiallisesti käyttäytyviä. Niitäkin varmasti on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa järkyttävän itsekkäältä tuo ajattelutapa että "kiintiö on täynnä joten ei kiinnosta tutustua". Että kun itsellä on ystäviä niin ei tarvitse muita miettiä enää... Miettikää ihmiset niin, että ehkä toinen osapuoli tarvitsisi sinut kaverikseen! Ei niin voi ajatella, että en minä ole vastuussa muiden yksinäisyydestä
Kyllä siinä samalla tekee palveluksen sille toisellekin. Minä olisin huono kaveri, en jaksaisi kysellä kuulumisia saati tapailla. Mitä yksinäinen saisi minuun tutustumalla? Vain surua.
Ettei sulla olisi ns. resting bitch face? Eli perusilmeesi on ylimielisen, v*ttuuntuneen tai koppavan oloinen, vaikket sitä olisikaan. Jos vielä kasvonpiirteet on kovat ja oma fiilis varautunut tai ujo, niin siitä voi tulla harhaanjohtavasti tosi ikävä ensivaikutelma. Näillehän ei oikein itse mitään voi ja se on tosi harmillista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä miten se passiivisuus haittaa. Ihminen joka on passiivinen varmaan tykkää olla omissa oloissa, eikä aiheuttaa mitään draamaa. Itse oon ainakin sellainen. Siis jos joku juttelee kyllä mä keskustelen takaisin mutta niinkun muuten en oo koskaan ekana tuomassa ilmi mielipiteitäni, ei kiinnosta sellainen
Odotatko aina että toinen juttelee ja kysyy ensin vai kyseletkö ja jutteletko myös oma-aloitteisesti? Jos toinen vain vastailee, tuntuu vähän kuin olisin tekemässä haastattelua. Jos on eriävä mielipide keskustelukumppanin kanssa, tämä ei myöskään ole draaman aiheuttamista vaan se on just se joka pitää keskustelun kiinnostavana (tosin on kyllä olemassa ihmistyyppi, joka onnistuu tekeen kaikesta draamaa...)
Juu, kyllä mä kyselen toiselta
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa järkyttävän itsekkäältä tuo ajattelutapa että "kiintiö on täynnä joten ei kiinnosta tutustua". Että kun itsellä on ystäviä niin ei tarvitse muita miettiä enää... Miettikää ihmiset niin, että ehkä toinen osapuoli tarvitsisi sinut kaverikseen! Ei niin voi ajatella, että en minä ole vastuussa muiden yksinäisyydestä
Itse asiassa voi ajatella. En minäkään haluaisi ketään kaverikseni vain siltä pohjalta, että toinen tuntee syyllisyyttä minun takiani.
Vierailija kirjoitti:
Itse taas näen, että tietynlainen itsevarmuus suojaa hyljeksinnältä. Itse olen aika epävarma, ujo ja kiltti ja minusta usein tuntuu, ettei minusta pidetä. Ehkä olen vähän outo myös. Ihmiset pitävät tavallisista, itsevarmoista, aikaansaavista, sosiaalisista ja samanlaisista ihmisistä kuin itse ovat.
Minulla on samanlaisia kokemuksia. Olen itsekin melkoinen jännittäjä ja tavatessani ihmisiä ensimmäisen kerran vaikutan luultavasti aralta, hermostuneelta, epävarmalta ja vähän oudolta. En oikeastaan tiedä, miksi moni kammoaa noita piirteitä ihmisissä - ehkä muut ajattelevat, että minulla on jotain salattavaa, että hermostuneisuus tekee minusta epäluotettavan oloisen?
Edellisessä työpaikassani olin alussa aistivinani jotain sensuuntaista, että minua oudoksuttiin. Kun aikaa oli kulunut jonkin aikaa ja muutuin rennommaksi, monet ihmiset (jopa ne alussa oudoksuneet) alkoivat selvästi pitää minusta, nauttivat seurastani ja hakeutuivat seuraani. Töiden loppuessa moni sanoi, että minua tulee ikävä.
Ilmeisesti annan itsestäni huonon ensivaikutelman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä miten se passiivisuus haittaa. Ihminen joka on passiivinen varmaan tykkää olla omissa oloissa, eikä aiheuttaa mitään draamaa. Itse oon ainakin sellainen. Siis jos joku juttelee kyllä mä keskustelen takaisin mutta niinkun muuten en oo koskaan ekana tuomassa ilmi mielipiteitäni, ei kiinnosta sellainen
Kyllä mäkin tykkäisin olla omissa oloissani, mutta jostain syystä koen velvollisuudekseni pitää keskustelua yllä, jos olen sosiaalisessa tilanteessa. Olen siis aktiivinen, koska toinen on passiivinen. Ajaudun usein tällaisiin tilanteisiin, ja onkin ihanan helppoa olla joskus päinvastaisessa tilanteessa: toinen osapuoli kannattelee keskustelua, eikä mun tarvitse. Joidenkin harvojen kanssa on myös mahdollista olla tyystin hiljaa, eikä kumpikaan kiusaannu.
Passiivisuus ei mielestäni tarkoita sitä, ettei paasaa omia mielipiteitään. Passiivisuus on on sosiaalista laiskuutta ja itsensä suojelemista. Aktiivinen osapuoli pistää itsensä likoon, rikastuttaa keskustelua ja näkee vaivaa selvittääkseen, millainen ihminen keskustelukumppani on. Hän on kiinnostunut toisesta ja osoittaa sen katseella, eleillä ja sanoilla.
En pidä jyrääjistä, mutta en ”vapaamatkustajistakaan”. Jyrääjäkin voi itse asiassa olla hyvin heikko ja miellyttämishakuinen. Miellyttävimpiä ihmisiä ovat aktiiviset keskustelijat, jotka katsovat silmiin, kysyvät kysymyksiä, antavat tilaa ja kuuntelevat. He antavat jotain itsestään antamatta kuitenkaan koko elämäänsä ja pyrkivät siihen, että tilanne olisi miellyttävä ja antoisa kaikille osapuolille. Jos kaikki olisivat passiivisia, elämä olisi aika ankeaa.
Hyvin kuvattu tuollainen normaali sosiaalinen kohtaaminen! Kevyt keskustelu toimii noin, ja itsellä on aika usein tilanne ettei jaksa alkaa ottamaan kontaktia ulkomaailmaan, helpompaa vaan olla itsekseen.
Kyllä mäkin tykkäisin olla omissa oloissani, mutta jostain syystä koen velvollisuudekseni pitää keskustelua yllä, jos olen sosiaalisessa tilanteessa. Olen siis aktiivinen, koska toinen on passiivinen. Ajaudun usein tällaisiin tilanteisiin, ja onkin ihanan helppoa olla joskus päinvastaisessa tilanteessa: toinen osapuoli kannattelee keskustelua, eikä mun tarvitse. Joidenkin harvojen kanssa on myös mahdollista olla tyystin hiljaa, eikä kumpikaan kiusaannu.
Passiivisuus ei mielestäni tarkoita sitä, ettei paasaa omia mielipiteitään. Passiivisuus on on sosiaalista laiskuutta ja itsensä suojelemista. Aktiivinen osapuoli pistää itsensä likoon, rikastuttaa keskustelua ja näkee vaivaa selvittääkseen, millainen ihminen keskustelukumppani on. Hän on kiinnostunut toisesta ja osoittaa sen katseella, eleillä ja sanoilla.
En pidä jyrääjistä, mutta en ”vapaamatkustajistakaan”. Jyrääjäkin voi itse asiassa olla hyvin heikko ja miellyttämishakuinen. Miellyttävimpiä ihmisiä ovat aktiiviset keskustelijat, jotka katsovat silmiin, kysyvät kysymyksiä, antavat tilaa ja kuuntelevat. He antavat jotain itsestään antamatta kuitenkaan koko elämäänsä ja pyrkivät siihen, että tilanne olisi miellyttävä ja antoisa kaikille osapuolille. Jos kaikki olisivat passiivisia, elämä olisi aika ankeaa.