Inhottaa vieläkin, kun lapsuudessani äitini uusi mies tuli kuvioihin ja jouduin "leikkimään kotia" minulle täysin vieraan ja tunnekylmän ihmisen kanssa

Kuulostaa inhottavalta kyllä. Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus ilmaista vapaasti tunteita ja vanhemmilla herkkyyttä ajatella lasten tunteita.

Auttaisiko nyt aikuisena ihan vain sekin jo, että oikeasti suuttumalla kerrot äidillesi, miltä sinusta on tuntunut? Hän todennäköisesti suuttuu sinulle, mutta se ei haittaa. Jos et pysty kertomaan äidillesi vieläkään omista tunteista niin, että sinulle tulee aidosti kuulluksi tulemisen tunnetta, mitä oikeastaan teet sellaisella ihmissuhteella. Varmaan pyrkisin olemaan aika vähän tekemisissä, kunnes äitisi suostuu puhumaan asiasta paremmin.

Terapiaa suosittelen myös tai ainakin, että pääsisit juttelemaan asiasta jonkun ulkopuolisen kanssa. Ei ole helppoa elää silloin, kun lapsena omat tunteet on ohitettu ja on joutunut elämään jonkun tunnekylmä aikuisen kanssa.

Itsellä oli samanlaista biologisen isäni kanssa. Itsellä on auttanut se, että nyt aikuisena pyrin pitämään omasta itsestäni parempaa huolta ja se onnistuu kun en tapaa/ole tekemisissä isäni kanssa. Kiitos tästä tekstistä, aukaisit hyvin omia tuntemuksiani lapsuudesta. En kyllä onneksi joutunut ulkopuolisille valehtelemaan tilanteesta, ei kysytty, koska myytti biologisenvanhemman täydellisyydestä elää vahvana . Pidä puolesi, kukaan muu ei tee sitä niin hyvin kuin ansaitset <3 .

Onko sillä oikeasti merkitystä että hän oli isäpuolesi? Monilla on tunnekylmä biologinen isä joka ei välitä lapsistaan, heillekin lasten pitää tehdä isänpäiväkortti. Vaikka olisi edellisenä päivänä ryypännyt ja riehunut kotona.

Sinulla on oikeus tunteisiisi, mutta vastuullasi on mitä teet tänään ja huomenna. Jos et halua olla isäpuolesi kanssa tekemisissä tai kutsua häntä isäksi, niin lakkaa tekemästä niin. Olet jo aikuinen. Menneelle et voi enää mitään.

"Olen nyt aikuisena pohtinut tätä asiaa lähes päivittäin ja minua inhottaa. En tunnu pääsevän yli asiasta. Joudun edelleen leikkimään tuon miehen seurassa, että hän olisi isäni, mikä ahdistaa."

Etkä joudu. Valitset sen itse. Sinulla on mahdollisuus katkaista häneen välit.

Tämä sai minut mietteliääksi. Oma lapseni ei viihdy biologisen isänsä seurassa. Luulen, että syy on ihan siinä, että isä taitaa olla samalla tavalla etäinen suhteessa lapseen. Olemme eronneet ja esim viime tapaamisen jälkeen lapsi valitti, että isänsä vaan käyttää puhelinta ja hän joutuu olemaan siellä ihan yksin eteisessä.

Lapsi on minulle todella vihainen, koska pakotan hänet tapaamisiin isänsä kanssa. Joka päivä hän selittää, että ei haluaisi käydä siellä, että miksi siellä on pakko käydä. Ja minä yritän selittää, miten kaikilla on isä ja isäkin pitää tuntea jne. Mutta ei se auta. Eikä minulla ole vaihtoehtoja.

Tämä aloitus sai minut miettimään, millaiset jäljet vuodesta toiseen samanlaisena jatkuva tilanne lapseen jättää?

Mitään isäpuolia ei kuvuossa onneksi ole.

Vierailija kirjoitti:

Onko sillä oikeasti merkitystä että hän oli isäpuolesi? Monilla on tunnekylmä biologinen isä joka ei välitä lapsistaan, heillekin lasten pitää tehdä isänpäiväkortti. Vaikka olisi edellisenä päivänä ryypännyt ja riehunut kotona.

Sinulla on oikeus tunteisiisi, mutta vastuullasi on mitä teet tänään ja huomenna. Jos et halua olla isäpuolesi kanssa tekemisissä tai kutsua häntä isäksi, niin lakkaa tekemästä niin. Olet jo aikuinen. Menneelle et voi enää mitään.

Ymmärrän hyvin, että sama tunne voi olla myös biologisen isän kanssa. Kirjoitin isäpuolesta, koska se on minun kokemukseni ja tunsin ahdistusta vieraan miehen läsnäolosta kodissa, missä minä olin asunut jo aiemmin äitini kanssa ja tuntui luonnottomalta kutsua vierasta miestä isäksi. Varmasti samoja tunteita herättää myös biologiset tunnekylmät isät. Omaa biologista isääni en äitini toimesta saanut nähdä juuri koskaan ja nyt se ei ole enää mahdollista, mutta silloin kun näin oman isäni, tunsin kuitenkin hänen välittävän minusta ja kaipaavan minua, mutta silti jouduin elämään tuon isäpuolen kanssa, josta huokui kylmyys minua kohtaan ja jopa inho vieraan miehen lasta kohtaan, mutta äitini pakottamana jouduin miellyttämään ja pitämään isäleikkiä yllä, vaikka tunsin isäpuolen negatiiviset tunteet minua kohtaan. Oli nöyryyttävää miellyttää kaikin tavoin vierasta miestä, joka ei minusta pitänyt yhtään. Ehkä tuo nöyryyttävyys on oikea sana kertomaan miltä minusta on tuntunut ja tuntuu yhä. Häpeän itseäni edelleen isäpuoleni edessä, kun pakotetusti mielistäkin häntä, mutta hän ei piitannut. Näin äidistäni, kuinka hän yritti saada miehensä mukavaksi minua kohtaan, mutta isäpuolen tunnekylmyys minua kohtaan on jatkunut tähän päivään asti. Miksi äitini nöyryytti minua mielistelemään vierasta miestä, joka selvästi ei lähtenyt kotileikkiin, mutta minun piti esittää ja miellyttää... (Äitini pakotuskeinoista, uhkailuista ja kiristämisestä en ala kirjoittamaan, tulisi liian pitkä kirjoitus).

Ap

Ymmärrän hyvin aloittajan ajatukset. Muistan itsekin kun (aika pitkän seurustelun jälkeen) äitini miesystävä muutti meille. Olin silloin 13-vuotias eli varmaan pahimmassa mahdollisessa iässä tällaiseen muutokseen. Se olisi voinut johtaa melkoiseen katastrofiin ja kyllä minäkin tein parhaani sabotoidakseni tätä uusperhe-elämää. Hetken aikaa suunnittelin muuttavani jopa isälleni joka kyllä hänen alkoholisminsa takia olisi ollut ihan vihoviimeinen ratkaisu. Olin myös vihainen koko maailmalle ja kaikille niille kavereille joilla oli "normaali perhe". Myös äidin avoin "kuhertelu" uuden miehen kanssa oli minusta todella ällöttävää.

Pari vuotta meni kyllä niin että välimme olivat hyvin etäiset ja välillä vaikeatkin. Mutta jossain vaiheessa tajusin että ei se mies täältä ole mihinkään lähdössä. Näin myös miten äitini ihan oikeasti oli onnellinen ja tyytyväinen uudessa suhteessaan ja koko perheellämme alkoi mennä paljon paremmin. Entisen isäni viinan juonnin aiheuttama epävakaus katosi ja meillä oli ruokaa pöydässä aina ja koti siistinä.

Siitä se sitten lähti ja välit tuohon uuteen mieheen alkoivat myös parantua. Teimme paljon asioita perheenä ja varsinkin pikkuveljeni alkoi pitää miestä melkein isänään. Mies oli myös minulle aina ystävällinen, kyseli koulusta ja kavereista, antoi rahaa leffaan ja meikkeihin jne. Alkoi tuntua että hän ihan oikeasti välittää minusta.

Nyt olen jo kolmekymppinen ja tuo mies on lapsilleni se "pappa" jota oikea isäni ei voi olla (kuoli jo melkein 10 vuotta sitten). Usein jo unohdan että hän ei ole oikeastaan isäni. Niin ne ajatukset muuttuvat. Mutta kyllä se on lopulta hyvin pienestä kiinni miten asiat menevät. Jos tuo mies olisi ollut yhtään vähemmän kärsivällinen minun kanssani tai perheemme elämä ei hänen myötään olisi muuttunut niin paljon parempaan, tuskin olisin koskaan luonut häneen mitään varsinaista suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin aloittajan ajatukset. Muistan itsekin kun (aika pitkän seurustelun jälkeen) äitini miesystävä muutti meille. Olin silloin 13-vuotias eli varmaan pahimmassa mahdollisessa iässä tällaiseen muutokseen. Se olisi voinut johtaa melkoiseen katastrofiin ja kyllä minäkin tein parhaani sabotoidakseni tätä uusperhe-elämää. Hetken aikaa suunnittelin muuttavani jopa isälleni joka kyllä hänen alkoholisminsa takia olisi ollut ihan vihoviimeinen ratkaisu. Olin myös vihainen koko maailmalle ja kaikille niille kavereille joilla oli "normaali perhe". Myös äidin avoin "kuhertelu" uuden miehen kanssa oli minusta todella ällöttävää.

Pari vuotta meni kyllä niin että välimme olivat hyvin etäiset ja välillä vaikeatkin. Mutta jossain vaiheessa tajusin että ei se mies täältä ole mihinkään lähdössä. Näin myös miten äitini ihan oikeasti oli onnellinen ja tyytyväinen uudessa suhteessaan ja koko perheellämme alkoi mennä paljon paremmin. Entisen isäni viinan juonnin aiheuttama epävakaus katosi ja meillä oli ruokaa pöydässä aina ja koti siistinä.

Siitä se sitten lähti ja välit tuohon uuteen mieheen alkoivat myös parantua. Teimme paljon asioita perheenä ja varsinkin pikkuveljeni alkoi pitää miestä melkein isänään. Mies oli myös minulle aina ystävällinen, kyseli koulusta ja kavereista, antoi rahaa leffaan ja meikkeihin jne. Alkoi tuntua että hän ihan oikeasti välittää minusta.

Nyt olen jo kolmekymppinen ja tuo mies on lapsilleni se "pappa" jota oikea isäni ei voi olla (kuoli jo melkein 10 vuotta sitten). Usein jo unohdan että hän ei ole oikeastaan isäni. Niin ne ajatukset muuttuvat. Mutta kyllä se on lopulta hyvin pienestä kiinni miten asiat menevät. Jos tuo mies olisi ollut yhtään vähemmän kärsivällinen minun kanssani tai perheemme elämä ei hänen myötään olisi muuttunut niin paljon parempaan, tuskin olisin koskaan luonut häneen mitään varsinaista suhdetta.

Sinun tapauksessasi asiat menivät hyvin ja näyttävät edelleen olevan kivasti. Minun osani lapsena oli miellyttää äitini miestä, mutta mies suhtautui minuun kylmäkiskoisesti, väittelevääsi ja tunteettomasti. Hän ei juurikaan puhunut minulle, ei ottanut minkäänlaista roolia, mutta minun piti äitini käskystä miellyttää.

Sinun äitisi näytti olevan onnellinen uuden miehensä kanssa, minun ei. Mies/isäpuoli Ei ole koskaan halannut, pussannut, tai koskenut äitiäni minun nähden, hän on ollut viileän tunteeton myös äitiäni kohtaan. Hän petti äitiäni. Siihen aikaan oli lankapuhelimet ja isäpuolen sivusuhteiden naiset soittelivat meille ja pyysivät isäpuolta puhelimeen minun tai äitini vastatessa puhelimeen. Tuota on jatkunut tähän päivään asti. Ihmettelen, miksi äitini katselee vielä sitä miestä, täysin tunteeton muita ihmisiä kohtaan.

En ole ollut häntä kohtaan koskaan hankala, olen pitänyt sisälläni tunteet mitä häntä kohtaan tunnen. Nyt vaan ahdistaa tuo lapsuuden kotileikki ja pakotettu elämä tunteettoman vieraan miehen kanssa, että haluaisin päästä eroon tunteistani koko asiaa kohtaan.

Isäpuoli on yhteiskunnassa ja sosiaalisessa elämässä asemassa, missä muut katsovat häntä ammattinsa ja vaikutusvaltansa takia ylöspäin. Luulen, että siksi äitinikin pysyy hänen kanssaan, vaikka mies on tehnyt sivusuhteillaan äitini elämästä surullista. Ja minun piti ehkä miellyttää lapsena miestä, jotta hän pysyisi äitini kanssa. Uhrasiko äiti I minun lapsuuteni tällä tavalla, vain saadakseen miehen pysymään kanssaan, tietäen kuinka mies nauttii narsistisesti kun häntä ylistetään ja palvotaan ja miellytetään?

Ap

Tällaista se vain on, sekä isien että isäpuolten kanssa. Olen ehkä oikeaa isää nähnyt, muut ovat lapsille täysin arvottomia, mutta toki näillekin täytyy esittää että ovat juu ihan oikeita vanhempia.

Up