Aika raju väite, että skitsofrenia ei estä olemasta hyvä ja normaali äiti

Vierailija kirjoitti:

Skitsofrenia on vakava mielenterveyden sairaus, joka on vahvasti perinnöllistä. Näin Duodecimin terveyskirjastoon mukaan.

Pitäisi vähän miettiä..

Yleensä siihen sairastutaan nuorena, mutta tämän jutun naisella vainoharhaisuus puhkesi käsittääkseni kun hän jo oli äiti. Käsittääkseni sairaus oli hyvin hoidossa jo kun hän alkoi odottaa seuraavaa lastaan, saa korjata. Se periytyy noin 10 %:n todennäköisyydellä, mutta on paljon tekijöitä, jotka vaikuttavat sairastumisen todennäköisyyteen. Esim. omista vanhemmistani toinen on skitsofreenikko eikä meistä neljästä lapsesta yksikään ole sairastunut. Myös hyvän ystäväni toinen vanhempi on skitsofreenikko eikä heistäkään kolmesta lapsesta kellään ole sairautta. Jossain perheessä voi sitten olla, että kaikki sairastuvat, mutta siihen vaikuttaa moni asia, taustat, elintavat ja elämäntilanne, periytyminen riippuu varmasti myös siitä millaisia vanhemman oireet ovat - onko kolmekymppisenä tullut "hillittyä" vainoharhaa vai onko lapsesta asti nähnyt ja kuullut harhoja, (joiden niidenkin kanssa moni oppii elämään mm. lääkityksen ansiosta).

Skitsoaffektiivina on todettava, etten ole ollut hyvä äiti. Joku muu on varmasti ollutkin samalla diagnoosilla. Miksei se ole mahdollista. Jos on pystynyt pitämään pelkonsa ja harhansa pois lasten korvista ja osannut selittää sairaudestaan lasten ymmärtävällä tavalla. Minä en ole noihin kyennyt. Aikuisuus näyttää pystyvätkö antamaan anteeksi puutteeni ja joutuvatko itse hoitorumbaan. Toivon että pärjäävät tavalla tai toisella. Anteeksi ei ole pakko antaa, mutta jos mennyt painaa, löytäisivät jonkin kanavan purkaa tunteitaan, jos minulle eivät halua purkaa.

Ja kuten joku jo kirjoitti, niin sairaus voi puhjeta vasta lasten syntymän jälkeen. Tietysti siitä voi olla viitteitä jo vuosia aiemmin, mutta niitä on vaikea ymmärtää sairauden oireiksi, kun ei ole alan ihminen ja jos/kun on oppinut piilottamaan ja painamaan tunteita alas. Ei kai kukaan ota vapaaehtoisesti hullun leimaa itseensä. Sairauden hyväksyminen on oma prosessinsa,kuten sekin miten sairaus on rasittanut/rasittaa läheisiä.

äidilläni ollut lievä lääkkeillä hoidettava skitsofrenia, puhkesi toisen lapsen synnyttyä, ilmeisesti hormonitason takia. ihan hyvä, uhrautuva äiti ollu. oon joskus joutunu tekeen enemmän kotitöitä ja oleen äiti omalle äidille, jos ollu huonompi kausi. toisaalta äiti ollu työelämäs normaalisti ja opiskellu lisää tutkintoja hän on myös rahoittanu työllään ja halunnu uhrata aikaa ja vaivaa niin että meillä molemmilla lapsil korkeakoulututkinto.lapsena oli väliin vaikeaa, sairauden takia rahapula ja ympäristön epäluulot. mutta äiti on mukava ihminen, käyn tai soitan joka päivä ystävä näin aikuisena . myös mun ystävät tykkää jutella äitini kanssa, joka siis täysin normaali lääkityksen avul, hän on jopa empaattisempi, kuin monet juuri sairauden kohdattuaan.äidille voin itsekin puhua kaiken, kipeätkin asiat. moni normaalin perheen omaava on etäinen tai huonot välit vanhenpiinsa eli huono vanhempi voi olla ilkeä normaali ihminen myös.sairautta on tosin lievässä muodossa vähän episodi tyylinen tai vaikea jolloin ihan hoidettava 24/7 eli on eroa sairauden vaikeudessa ja tämä otettava huomioon, että lapsi ei olisi täysin omahoitaja ,kuten 70-80 luvuilla oli kun itseolin lapsi, mun mielestä huostaanotto ei ole hyvä jos sairaus lievä ja esim toinen vanhempi terve. oon onnellinen että mua ei huostaanotettu kun kuulee näistä lastensuojelu jutuista.tosin voi olla tilanne että tarvii sijaisperheen tai tukea perhetyöstä jos vaikea sairaus eikä toista huoltajaa

Itse päätin olla tekemättä lapsia vakavien masennusepisodieni takia. Koen, että lapsi ensinnäkin tarvitsee vanhemman, joka ei romahtele sängyn pohjalle viikoiksi itkemään tai jopa tapa itseään. Toiseksi tämä tulee selvästi sukurasitteena, enkä halua siirtää eteenpäin taipumusta tähän kamalaan tautiin. Ajatus, että oma lapsi joutuisi läpikäymään, mitä itse olen kokenut, on kestämätön.

Siksi en voi käsittää kuinka ihminen voi olla niin itsekäs ja ajattelematon, että skitsofreniasta huolimatta lisääntyy.

Olen keski-ikäinen skitsofreenikon lapsi ja voin kertoa, ettei ihan hyvin mennyt häneltä vanhemmuus. Toki nykyään hoitomenetelmät ovat kehittyneet huimasti ja asiaan vaikuttaa paljon se, suostuuko potilas hoitoon. Itse en ole koskaan halunnut lapsia, koska ajattelin, että ainakin tämä ketju katkeaa tähän. Yhtään onnetonta lasta ei minun takiani ole syntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Itse päätin olla tekemättä lapsia vakavien masennusepisodieni takia. Koen, että lapsi ensinnäkin tarvitsee vanhemman, joka ei romahtele sängyn pohjalle viikoiksi itkemään tai jopa tapa itseään. Toiseksi tämä tulee selvästi sukurasitteena, enkä halua siirtää eteenpäin taipumusta tähän kamalaan tautiin. Ajatus, että oma lapsi joutuisi läpikäymään, mitä itse olen kokenut, on kestämätön.

Siksi en voi käsittää kuinka ihminen voi olla niin itsekäs ja ajattelematon, että skitsofreniasta huolimatta lisääntyy.

Ei tullut sitten mieleen, että skitsofrenia ja psykoosit voivat puhjeta vasta, kun lapset on jo tehty. Vaikea sitä on siinä vaiheessa perua. Samoin voi masentua missä iässä tahansa.

Tää on jo vanha ketju, mutta skitsofreenikoilla on ihan samanlainen oikeus tehdä lapsia tähän maailmaan kuin muillakin naisilla ja miehillä. Skitsovanhempia, ainakin äitejä vain syynätään tarkemmin ja se on itsessään tosi stressaavaa, jos on vielä taloudellisia huolia niskassa, ei ole rikasta puolisoa elättämässä.

Vierailija kirjoitti:

Isäni on skitsofreenikko ja hyvä isä. Sairauden puhjetessa hieman alle 20-vuotiaana ei olisi ollut kummoinen kun ei ollut sairauden tuntoakaan (kuulemma), mutta iän myötä sairaus useimmilla helpottuu. Yli 40-vuotiaana (kun olin itse kouluikäinen) hänellä ei ollut ollenkaan oireita, jotka olisivat näkyneet päälle päin tai vaikuttaneet arkeemme, ei tarvinnut lääkitystäkään. Ainoastaan hän näki välillä painajaisia, joista oli vaikea herätä, on itse kertonut. Tunnisti itse hyvin, mikä voisi laukaista paranoian tai harhat. Sairaus on kieltämättä pelottava, mutta sen kanssa voi oppia elämään ja moni oppiikin nykyään. Ennen sen kanssa yritettiin pärjäillä liian pitkään yksin kun hoito oli eristystä saarelle lepareihin makaamaan harhoja näkemään ja zombiksi lääkitseminen.

Isäni sairastui 70-luvulla, ja on ollut laitoksissa siitä asti. Hoito on ollut hyvää, ja vaikka hänestä ei tullutkaan muuta kuin "sairastaja", niin hän eli yli 70-vuotiaaksi, ja kuoli sitten syöpään(niin kuin moni muukin) viime vuonna. Ei häntä laitettu mihinkään saarelle lepareihin, vaikka ei missään vaiheessa sairastumisensa jälkeen pystynyt enää elämään ns normaalia elämää. Isäni sairasti kuitenkin 50 vuotta.

Monella on aika erikoiset kuvitelmat nykyään siitä miten ennen on sairauskia hoidettu. tai sitten mietitään jotain 50-lukua, vaikka sairastuneita on ollut jo kymmeniä vuosia ajantasaisessa hoidossa.

Vierailija kirjoitti:

Tää on jo vanha ketju, mutta skitsofreenikoilla on ihan samanlainen oikeus tehdä lapsia tähän maailmaan kuin muillakin naisilla ja miehillä. Skitsovanhempia, ainakin äitejä vain syynätään tarkemmin ja se on itsessään tosi stressaavaa, jos on vielä taloudellisia huolia niskassa, ei ole rikasta puolisoa elättämässä.

Jos hoitaa sairauttaan, ja haluaa kipeästi perheen, niin kyllä siinä se "syynäys" on taivaanlahja äidille, ja jos hän ei sitä ymmärrä, ei pitäisi lapsiakaan tehdä.

On yleinen harhaluulo, etteikö paranoidisesta skitsofreniasta voisi parantua, koska siitä oikeasti voi, varsinkin jos sairastuu siihen myöhemmällä iällä. Parhaimmillaan tämän sairauden jälkeen ihmisen kognitiiviset kyvyt ovat paremmat kuin koskaan aikaisemmin. Tosin pitää olla jo lähtökohtaisesti synnynnäisiä kykyjä, jotta näin voisi tapahtua. 

Vanha sanonta "Mikä ei tapa, vahvistaa" pätee tietyin reunaehdoin myös paranoidiseen skitsofreniaan, puhumattakaan skitsoaffektiisesta toimintahäiriöstä.

Kaikista mielen sairauksista voi parantua.

Vierailija kirjoitti:

Osa skitsofreniaa sairastavista voi olla täysin oireettomia sopivan lääkityksen avulla.

Suurin osa on kuitenkin työkyvyttömyyseläkkeellä.

Vierailija kirjoitti:

Osa skitsofreniaa sairastavista voi olla täysin oireettomia sopivan lääkityksen avulla.

Niin, silloin ei kenties ole oireita mutta lääkityksen vaikutus kyllä näkyy muutenkin ja vaikuttaa toimintakykyyn.

Vierailija kirjoitti:

On yleinen harhaluulo, etteikö paranoidisesta skitsofreniasta voisi parantua, koska siitä oikeasti voi, varsinkin jos sairastuu siihen myöhemmällä iällä. Parhaimmillaan tämän sairauden jälkeen ihmisen kognitiiviset kyvyt ovat paremmat kuin koskaan aikaisemmin. Tosin pitää olla jo lähtökohtaisesti synnynnäisiä kykyjä, jotta näin voisi tapahtua. 

Vanha sanonta "Mikä ei tapa, vahvistaa" pätee tietyin reunaehdoin myös paranoidiseen skitsofreniaan, puhumattakaan skitsoaffektiisesta toimintahäiriöstä.

Kaikista mielen sairauksista voi parantua.

Kyllä, kun anoppini jättää lääkkeet ottamatta, alkaa hänkin ymmärtämään asiat paremmin.

"Mitäte kyllä minä tedän hahhahhaa luulettekote etten minä ymmärrä voihyväjumala aaaiiiii tämmöistä peliä täällä ei jumalauta telkkarissakin on puhuttu minusta koko päivä miksi minulla telkkarissa näkyy se kaljupää koko ajan minä vien tämän korkeimpaan oikeuteen ..."

Skitsofrenian oirekirjo on laaja ja hoito on mennyt eteenpäin. Diagnoosi ei tee kenestäkään sairaampaa, päinvastoin. Omat vanhempani olivat todella mielivaltaisia, olisivat varmasti tarvinneet lääkäriä. Sen sijaan he valitsivat syyttää minua lähes kaikesta mikä perheessä meni vikaan: sisarussuhteet, äidin mieliala ja jaksaminen, isän työasiat, raha-asiat ja koko ajan käskettiin häpeämään kun olin niin itsekäs ihminen. Kun sitten yritin hakea apua pahaan oloon, sekin kiellettiin koska joku voi nähdä ja vanhempia ei saa alkaa syyttelemään omista ongelmista. Kai nekin sitten jotain harhoja oli, kun kuulemma muut olivat aina vaan meidän perheelle kateellisia ja halusivat ilkeillä, asiat selitettiin mitä omituisimmilla tavoilla missä ei näin jälkeenpäin ajateltuna ollut mitään järkeä. 

Tutun äiti on skitsofreniaa sairastava ja oli aika kauheeta kuunnella juttuja hänen lapsuudesta. Piti lukkoa huoneensa ovessa kun joutui pelkäämään koska sieltä rynnistäisi harhoissaan oleva mielipuoli. 

Skitsofreenikko on parempi äiti kuin kaappijuoppo äiti. Usein myös parempi äiti kuin 24/7 töissä oleva uraäiti.

Vierailija kirjoitti:

Skitsofreenikko on parempi äiti kuin kaappijuoppo äiti. Usein myös parempi äiti kuin 24/7 töissä oleva uraäiti.

Et voi yleistää ja kellään näistä ei pitäisi kyllä lapsia olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni on skitsofreenikko ja hyvä isä. Sairauden puhjetessa hieman alle 20-vuotiaana ei olisi ollut kummoinen kun ei ollut sairauden tuntoakaan (kuulemma), mutta iän myötä sairaus useimmilla helpottuu. Yli 40-vuotiaana (kun olin itse kouluikäinen) hänellä ei ollut ollenkaan oireita, jotka olisivat näkyneet päälle päin tai vaikuttaneet arkeemme, ei tarvinnut lääkitystäkään. Ainoastaan hän näki välillä painajaisia, joista oli vaikea herätä, on itse kertonut. Tunnisti itse hyvin, mikä voisi laukaista paranoian tai harhat. Sairaus on kieltämättä pelottava, mutta sen kanssa voi oppia elämään ja moni oppiikin nykyään. Ennen sen kanssa yritettiin pärjäillä liian pitkään yksin kun hoito oli eristystä saarelle lepareihin makaamaan harhoja näkemään ja zombiksi lääkitseminen.

Isäni sairastui 70-luvulla, ja on ollut laitoksissa siitä asti. Hoito on ollut hyvää, ja vaikka hänestä ei tullutkaan muuta kuin "sairastaja", niin hän eli yli 70-vuotiaaksi, ja kuoli sitten syöpään(niin kuin moni muukin) viime vuonna. Ei häntä laitettu mihinkään saarelle lepareihin, vaikka ei missään vaiheessa sairastumisensa jälkeen pystynyt enää elämään ns normaalia elämää. Isäni sairasti kuitenkin 50 vuotta.

Monella on aika erikoiset kuvitelmat nykyään siitä miten ennen on sairauskia hoidettu. tai sitten mietitään jotain 50-lukua, vaikka sairastuneita on ollut jo kymmeniä vuosia ajantasaisessa hoidossa.

Sinun isäsi pääsi onneksi hyvään paikkaan. Tiedän psyk. sairaaloita, joissa hoito on ala-arvoista ja henkilökunnan asenteet ovat älyttömiä.

T. Alalla ollut

Puolisoni oli ensimmäisellä luokalla, kun hänen äitinsä sairastui psykoosiin.

Siihen asti hänellä oli huolehtiva äiti.

Sen jälkeen hänellä ei ollut käytännössä äitiä, potilas taantui lapsen tasolle, kuin kiukuttelevaksi kymmenvuotiaaksi.

Ajoittain anoppi jätti lääkkeet pois, jolloin meni harhaiseksi, mm yo-kirjoituksiin puolisoni luki harhaisen äidin pauhaamista kuunnellen.

Harhat eivät olleet niin vahvoja, että äitiä olisi otettu sairaalaan, osasi skarpata lääkärissä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan mulla skitsofrenia kun luin jutun ja esimerkit oireista tuntui ihan tavalliselle omalle elämälle

Liittyykö tämä skitsofreniaan että puhutte jostain jutusta josta vain harva tietää? Jotain telepatiaa?

https://www.vauva.fi/artikkeli/vanhemmuus/skitsofreniaa-sairastava-tanj…

-eri

Sivua ei löydy.