Lue keskustelun säännöt.
Perheestä tuleva jatkuva stressi ja vaiva ja työ uuvuttaa minut henkisesti niin, etten jaksa innostua ja iloita enää mistään
21.11.2019 |
Perhe on kuitenkin tärkeä enkä haluaisi luopua siitä, mutta se vie kaikki mehut minusta henkisesti enkä tosiaan jaksa enää esittää ja tasapainoilla eri roolien välillä (äiti, vaimo, työroolit, ystävä..) vaan olen kadottanut elämänilon vähitellen miltei täysin ja viime keväästä saakka ainoa selkeä mielihalu on olla vain juoda kännit ja sen sitten aloin tehdäkin niin usein, että lopetin alkoholinkäytön kokonaan, koska ei se voi olla ainoa ilo elämässä tai jokin kantava voima tässä.
Tuntuu siis siltä etten voi tehdä mitään enkä keskittyä mihinkään, kun ihan aina perheasiat tulevat estämään sen jollain lailla, niin en tosiaan jaksa enää edes yrittää.
Parisuhteeseenkin olen väsynyt koska eihän siihenkään pysty keskittymään rauhassa, seksistä on mennyt täysin maku kun ei siihen ole edes järkevää ajankohtaa ja rauhaa jatkuvan perhe-elämän keskellä, kun sina on joko kiire tai väsyttää ja lapset talossa.
Yksi asia vähän kiinnostaa yhä sentään, nimittäin nukkuminen, tosin tietenkin sitäkin saattaa perhe sabotoida.
Miten te muut onnistutte jaksamaan äiteinä, vaimoina, työrooleissa ja ystävinä - ja myös omina itseinänne perheen puristuksessa? Minulla ei ole homma hallussa nyt yhtään ja taidan tarvita apua. En muista koska olisin mielelläni noussut aamulla uuteen päivään.
Kommentit (215)
Yhyy, kaikki on hyvin, mutta pitää valittaa ja uhriutua.
Miten tälläisille ihmisille käy, kun tulee oikeita vastoinkäymisiä? Pää pois sieltä p*rseestä ja kysy vaikka niiltä lapsiltasi, että miten niillä menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä hiton rooleissa? Ei elämä ole mikään näytelmä vaan, elämää. Kuka sulle niitä rooleja asettaa? Niinpä. Ei kukaan ulkopuolinen.
Joudun eri tilanteissa suoriutumaan aivan erilaisista tehtävistä ja aina muiden hyväksi. Rooleista puhuminen on ihan peruskauraa, et taida kauheasti olla opiskellut, ainakaan akateemisesti? Ap
Kuulostaa siltä, että olet suorittajatyyppi. Olen samaa mieltä edellisen kanssa, että roolit ovat yksi osa ongelman ilmentymistä. Et pysty nauttimaan elämästä, koska kaikki on suorittamista ja jokaisessa roolissa sinulla on omat suoritteet. Varmasti onrankkaa. Akateemisuus vain pahentaa sitä. Arvelen, että moni tekemäsi asia on sellainen, joka sinun täytyy tehdä itse, koska kukaan muu ei siihen sinun mielestäsi kykene tai jälki ei ole sinulle riittävän hyvää. Mitä jos vähentäisit itseesi ja muihin kohdistuvia vaatimuksia. Ala arvostaa itseäsi ihmisenä (eikä suorittajana) , jolloin suorittamisen tarpeesi vähenee.
Olet aika väärässä, nimittäin minä olisin mieluiten tekemättä mitään ja joku ”jälki” on ihan sama. Suoritan koska muiden (perheen) takia pakko. Ap
Ap, otan vilpittömästi osaa. Minulla on ollut ihan samanlaista, eikä mistään herunut ymmärrystä tai apua. Nyt tämä(kin) keskustelu meni jo vastakkainasetteluksi, jossa tunnutaan tietävän valmiiksi, millainen 'akateemisen' ihmisen täytyy olla. Hohhoijaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä hiton rooleissa? Ei elämä ole mikään näytelmä vaan, elämää. Kuka sulle niitä rooleja asettaa? Niinpä. Ei kukaan ulkopuolinen.
Joudun eri tilanteissa suoriutumaan aivan erilaisista tehtävistä ja aina muiden hyväksi. Rooleista puhuminen on ihan peruskauraa, et taida kauheasti olla opiskellut, ainakaan akateemisesti? Ap
Kuulostaa siltä, että olet suorittajatyyppi. Olen samaa mieltä edellisen kanssa, että roolit ovat yksi osa ongelman ilmentymistä. Et pysty nauttimaan elämästä, koska kaikki on suorittamista ja jokaisessa roolissa sinulla on omat suoritteet. Varmasti onrankkaa. Akateemisuus vain pahentaa sitä. Arvelen, että moni tekemäsi asia on sellainen, joka sinun täytyy tehdä itse, koska kukaan muu ei siihen sinun mielestäsi kykene tai jälki ei ole sinulle riittävän hyvää. Mitä jos vähentäisit itseesi ja muihin kohdistuvia vaatimuksia. Ala arvostaa itseäsi ihmisenä (eikä suorittajana) , jolloin suorittamisen tarpeesi vähenee.
Olet aika väärässä, nimittäin minä olisin mieluiten tekemättä mitään ja joku ”jälki” on ihan sama. Suoritan koska muiden (perheen) takia pakko. Ap
Ap, otan vilpittömästi osaa. Minulla on ollut ihan samanlaista, eikä mistään herunut ymmärrystä tai apua. Nyt tämä(kin) keskustelu meni jo vastakkainasetteluksi, jossa tunnutaan tietävän valmiiksi, millainen 'akateemisen' ihmisen täytyy olla. Hohhoijaa.
Kiitos.
Siitä saan nautintoa että onnistun olemaan laihempi kuin valtaosa ikäisistäni naisista, etenkin äideistä. Se on ainoa oma juttuni nyt.
Ap
Ehkä jokin samalla tavalla perhe-elämän kokevien naisten vertaistukiryhmä voisi auttaa. Mutta eihän sellaista ole. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä että oot katkeroitunut etkä haluakaan muutosta. Ihmetyttää nuo roolien vetämiset, ihan itse ne olet asettanut itsellesi. Jotenkin uhriudut ja intät vastaan vaikka täällä jotain neuvoja yritetään sulle antaa. Ilmeisesti sulla on vähän, eikä niin vähääkään, marttyyriasenne päällä etkä luota kenenkään pärjäävän ilman sun jatkuvaa päsmäröintiä. Luulen että siellä teillä kotona ei kukaan muukaan nauti kun olet tuommoinen.
Joo, tiedän kirjoittavani nyt tosi kärkevästi mutta avaimet parempaan oloosi on ihan sulla ittellä jos vain haluat tehdä sen eteen jotakin. Lääkäriin siitä ja pyytämään apua tuohon masennukseen ja jatkuvaan itsensä pahan olon ruokkimiseen.
En ole lainkaan päsmäröivä, vaan lähinnä vetäytyvä. Mistä sait vaikutelman että olisin päsmäröivä? Ap
Mulle tulee sama vaikutelma, koska törmäät ja kiellät kaikki kommentit heti. Onhan se tietysti luonnollinen reaktio, mutta jos oikeasti haluat muutosta tilanteeseen, niin mieti kirjoituksia ja tarkkaile toimintaasi objektiivisesti. Onko se kaikki, mitä teet kotona täysin välttämätöntä? Tarvisevatko lapset välttämättä tarkat ruoka-ajat viisi kertaa päivässä? Onko joka aterialla pakko olla salaattia? Onko tarpeen passata kaikki toisille nenän eteen? Ehkä sinua rasittaakin eniten se kaikki huolehtinen, että kaikki tapahtuu sääntöjen ja ohjeistusten mukaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikä se tuosta tule helpottumaan koskaan, elämä kun ei lopu eikä ala uudestaan lasten vartuttua aikuisiksi. Hyvä lause hautakiveen ”Paska reissu, mutta tulipa tehtyä.”
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä että oot katkeroitunut etkä haluakaan muutosta. Ihmetyttää nuo roolien vetämiset, ihan itse ne olet asettanut itsellesi. Jotenkin uhriudut ja intät vastaan vaikka täällä jotain neuvoja yritetään sulle antaa. Ilmeisesti sulla on vähän, eikä niin vähääkään, marttyyriasenne päällä etkä luota kenenkään pärjäävän ilman sun jatkuvaa päsmäröintiä. Luulen että siellä teillä kotona ei kukaan muukaan nauti kun olet tuommoinen.
Joo, tiedän kirjoittavani nyt tosi kärkevästi mutta avaimet parempaan oloosi on ihan sulla ittellä jos vain haluat tehdä sen eteen jotakin. Lääkäriin siitä ja pyytämään apua tuohon masennukseen ja jatkuvaan itsensä pahan olon ruokkimiseen.
En ole lainkaan päsmäröivä, vaan lähinnä vetäytyvä. Mistä sait vaikutelman että olisin päsmäröivä? Ap
Sanoit tuolla ennemmin että suoritat koska muiden takia on pakko. Mikä pakko? Ihmisen ei todellakaan ole pakko suorittaa yhtään mitään. Eli tuosta vedin mielessäni johtopäätöksen että haluatkin suorittaa, et luota muihin etkä siihen jotta ne pärjää ilman sun suorittamista. Haluat jollain tavalla päteä suorittamisella etkä uskalla/halua päästää siitä irti. Sulla on pahasti roolit päällä. Kerro nyt miksi et voi ottaa rennommin? Vastaukseksi ei kelpaa ettet voi tai muut ei tee mitään tai perhe kaatuu ilman sun pakonomaista suorittamista. Tässä on kysymys siitä mitä sä haluat tai et halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, ajattelepa asiaa siltä kannalta, että tämä on lastesi ainoa lapsuus. Myös sinulle. Se ei kestä ikuisesti ja jossain vaiheessa saatat kaivata sitä lapsiperhevaihetta, jos nyt annat itsesi suhtautua asemaasi äitinä katkerasti.
Tosiasia on, että kahdelle pienelle ihmiselle maailmassa sä olet ensisijaisesti äiti. Kun on lapsia hankkinut, niin se täytyy aikuisen ihmisen vaan hyväksyä. Se, että on pienten lasten äiti nyt vaan tarkoittaa sitä, että joutuu sen lasten lapsuusajan karsimaan niistä omista menoista ja harrastuksista. Niille on sitten aikaa taas myöhemmin.
Lopeta itsesi märehtiminen. Näe itsesi nyt ensisijassa osana perheyhteisöä. Mitkä on asioita, jotka yhdessä perheenä tuottaa teille kaikille iloa. Alatte vapaa-ajalla satsata niihin.
Lapset tuskin muistaa sitä, että kotona pestiin ikkunat kaksi kertaa vuodessa, tms. Mutta he muistaa, kun äiti teki heidän kanssa lumiukkoja pihalla. Jos siis jostain pitää joustaa, jousta sopivassa määrin taloudenpidosta. Tai palkkaa joku tekemään taloustöitä puolestasi. Perhe pärjää, vaikka kerran viikossa söisitte valmistumaa ja ruoanvalmistukseen menevän ajan pelaatte lautapelejä tai muuta mukavaa. Näin esimerkiksi.
Tee äitiydestäsi itsesi näköistä. Sellaista, että voit nauttia siitä, että olet äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä hiton rooleissa? Ei elämä ole mikään näytelmä vaan, elämää. Kuka sulle niitä rooleja asettaa? Niinpä. Ei kukaan ulkopuolinen.
Joudun eri tilanteissa suoriutumaan aivan erilaisista tehtävistä ja aina muiden hyväksi. Rooleista puhuminen on ihan peruskauraa, et taida kauheasti olla opiskellut, ainakaan akateemisesti? Ap
Kuulostaa siltä, että olet suorittajatyyppi. Olen samaa mieltä edellisen kanssa, että roolit ovat yksi osa ongelman ilmentymistä. Et pysty nauttimaan elämästä, koska kaikki on suorittamista ja jokaisessa roolissa sinulla on omat suoritteet. Varmasti onrankkaa. Akateemisuus vain pahentaa sitä. Arvelen, että moni tekemäsi asia on sellainen, joka sinun täytyy tehdä itse, koska kukaan muu ei siihen sinun mielestäsi kykene tai jälki ei ole sinulle riittävän hyvää. Mitä jos vähentäisit itseesi ja muihin kohdistuvia vaatimuksia. Ala arvostaa itseäsi ihmisenä (eikä suorittajana) , jolloin suorittamisen tarpeesi vähenee.
Olet aika väärässä, nimittäin minä olisin mieluiten tekemättä mitään ja joku ”jälki” on ihan sama. Suoritan koska muiden (perheen) takia pakko. Ap
Ap, otan vilpittömästi osaa. Minulla on ollut ihan samanlaista, eikä mistään herunut ymmärrystä tai apua. Nyt tämä(kin) keskustelu meni jo vastakkainasetteluksi, jossa tunnutaan tietävän valmiiksi, millainen 'akateemisen' ihmisen täytyy olla. Hohhoijaa.
Kiitos.
Siitä saan nautintoa että onnistun olemaan laihempi kuin valtaosa ikäisistäni naisista, etenkin äideistä. Se on ainoa oma juttuni nyt.
Ap
Ai, sä oletkin tämä tapaus, joka täällä säännöllisesti samasta avautuu. Joo unohda, yritin nätisti tuossa aiemmin sinulle vastata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä hiton rooleissa? Ei elämä ole mikään näytelmä vaan, elämää. Kuka sulle niitä rooleja asettaa? Niinpä. Ei kukaan ulkopuolinen.
Joudun eri tilanteissa suoriutumaan aivan erilaisista tehtävistä ja aina muiden hyväksi. Rooleista puhuminen on ihan peruskauraa, et taida kauheasti olla opiskellut, ainakaan akateemisesti? Ap
Kuulostaa siltä, että olet suorittajatyyppi. Olen samaa mieltä edellisen kanssa, että roolit ovat yksi osa ongelman ilmentymistä. Et pysty nauttimaan elämästä, koska kaikki on suorittamista ja jokaisessa roolissa sinulla on omat suoritteet. Varmasti onrankkaa. Akateemisuus vain pahentaa sitä. Arvelen, että moni tekemäsi asia on sellainen, joka sinun täytyy tehdä itse, koska kukaan muu ei siihen sinun mielestäsi kykene tai jälki ei ole sinulle riittävän hyvää. Mitä jos vähentäisit itseesi ja muihin kohdistuvia vaatimuksia. Ala arvostaa itseäsi ihmisenä (eikä suorittajana) , jolloin suorittamisen tarpeesi vähenee.
Olet aika väärässä, nimittäin minä olisin mieluiten tekemättä mitään ja joku ”jälki” on ihan sama. Suoritan koska muiden (perheen) takia pakko. Ap
Ap, otan vilpittömästi osaa. Minulla on ollut ihan samanlaista, eikä mistään herunut ymmärrystä tai apua. Nyt tämä(kin) keskustelu meni jo vastakkainasetteluksi, jossa tunnutaan tietävän valmiiksi, millainen 'akateemisen' ihmisen täytyy olla. Hohhoijaa.
Ap itse toi akateemisuuden mukaan keskusteluun. Hän käytti sitä saadakseen tyrmättyä saamassa kommentin. Voiko keskustelupalstan kommentin mitätöidä sillä perusteella, ettei sen kirjoittaja ole akateeminen? Mielestäni tämä kertoo paljon siitä tilanteesta, missä ap on. Kyse ei ole siitä, onko akateeminen vai ei, vaan siitä miten kokee itsensä.
Kolme pikkulasta. Ruuhkavuodet. Ystävyyssuhteet kärsineet eniten näkemisen vähennyttyä, perhe kaiken edellä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä jokin samalla tavalla perhe-elämän kokevien naisten vertaistukiryhmä voisi auttaa. Mutta eihän sellaista ole. Ap
No taatusti ei auta se, että joukko katkeria naisia syytää yhdessä sappea tihkuvia ajatuksiaan ilmoille. Päinvastoin.
Sua auttaa asennemuutos. Sen hyväksyminen, että tilanne on tämä, sulla on perhe. Sen miettiminen, miten voit kokea tyytyväisyyttä siitä, että sulla on se perhe.
Sitä omaa yksilöllistä aikaa vaan on hyvin rajallisesti, kun on alaikäisiä lapsia. Noin se on kaikilla ja ollut maailman sivu. Aikuinen ihminen miettii ennen lasten hankkimista tätä asiaa, ei jälkikäteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäiset lapset?
12 ja 5, olen siis sinnitellyt jo 12 vuotta niin alkaa olla takki tyhjä. Ap
Hä, noihan ovat jo isoja lapsia? Mitä heistä koituvaa vaivaa siis et millään jaksa? Ei pahalla, yritän vain ymmärtää kun 12v tekee jo kaiken itse ja 5 vuotiaskin pääasiassa, voivat ulkoilla yksin jne.
5v ei todellakaan voi ulkoilla yksin - on lastensuojeluasia jos joku nykyään antaa sen ikäisen ulkoilla yksin.
Ei millään pahalla, mutta älä kommentoi enää kun et yhtään tavoita kokemustani oman rauhan ja vapauden menettämisestä. Ap
Todellakin 5v voi ulkoilla yksin omakotitalon pihalla :,D tuosta se uupumuksesi johtuu, et luota kehenkään muuhun ja yrität itse hoitaa jopaasiat joita ei tarvitse hoitaa. Noin isojen kanssa on jo helppoa.
No sittenhän se on onni, että nykyisin kaikki 5 vuotiaat lapset asuvat omakotitalossa ja kaukana vilkkaasta liikenteestä.
Nykyisin näkee näitä 5 vuotiaiden lasten keskenään olevia kokoontumisia harva sen päivä, kun heidän vanhempansa käyvät sillä aikaa asioilla kaupungilla tai lepäävät. Sinne vaan mukaan se ap:nkin viisivuotias. Ei hätää. Kyllä ne viisivuotiaat pärjäävät keskenään oikein mainiosti muutaman tunnin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä jokin samalla tavalla perhe-elämän kokevien naisten vertaistukiryhmä voisi auttaa. Mutta eihän sellaista ole. Ap
No taatusti ei auta se, että joukko katkeria naisia syytää yhdessä sappea tihkuvia ajatuksiaan ilmoille. Päinvastoin.
Sua auttaa asennemuutos. Sen hyväksyminen, että tilanne on tämä, sulla on perhe. Sen miettiminen, miten voit kokea tyytyväisyyttä siitä, että sulla on se perhe.
Sitä omaa yksilöllistä aikaa vaan on hyvin rajallisesti, kun on alaikäisiä lapsia. Noin se on kaikilla ja ollut maailman sivu. Aikuinen ihminen miettii ennen lasten hankkimista tätä asiaa, ei jälkikäteen.
Voiko enää veemäisempää vastausta olla? ”Ota vähän positiivisempi asenne”, ”vaihda asennetta”, ”olisit ajatellut aiemmin, joten älä ole niin lapsellinen”, ”mihin tarvitset vertaistukea samanlaisilta luusereilta, kuin itse olet?”, ”et ole mitenkään uniikki” ja sokerina pohjalla ”et ymmärrä olla edes kiitollinen”.
Ap, jos sulla ei ollut paskafiilis aiemmin, niin tuon viestin jälkeen varmasti on.
Minun ehdotukseni on, että alat katsomaan ihania romanttisia elokuvia ja hauskoja YouTube videoita. Ainakin välillä pääset irtautumaan todellisuudesta.
Hanki itsellesi oikein kunnon tabletti, jotta siellä puistossa kököttäessä voit katsella niitä filmejä kunnolla.
Täällä on kyllä aina se sama tuomioistuin, että jos naisesta ei koko ajan tunnu ihanalta kodin ja lasten kanssa, niin hän on sairas tai paha ihminen. Ap saa kauheaa haukkua koko ajan. Luulen että lähes kaikista akateemisista äideistä tuntuu usein tuolta, jopa vuosien ajan. Jos on akateeminen niin se yleensä tarkoittaa että on jotain omia juttuja ja pitkiä ajatusketjuja, ja koko ajan lasten passaaminen ja heidän kanssa oleminen ei tunnu hyvältä ja koti tuntuu vankilalta. Siinä ei ole mitään pahaa. Entiseen aikaa lapset jätettiin kasvamaan vähän omiin oloihinsa ja jos ne olivat hankalia niin lapset alistettiin eikä äidit. Ap:lle tsemppiä, siinä täällä ollaan oikeassa että ratkaisu lötyyy itsestäsi.
Mitä vttua sä sitä muihin purat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä että oot katkeroitunut etkä haluakaan muutosta. Ihmetyttää nuo roolien vetämiset, ihan itse ne olet asettanut itsellesi. Jotenkin uhriudut ja intät vastaan vaikka täällä jotain neuvoja yritetään sulle antaa. Ilmeisesti sulla on vähän, eikä niin vähääkään, marttyyriasenne päällä etkä luota kenenkään pärjäävän ilman sun jatkuvaa päsmäröintiä. Luulen että siellä teillä kotona ei kukaan muukaan nauti kun olet tuommoinen.
Joo, tiedän kirjoittavani nyt tosi kärkevästi mutta avaimet parempaan oloosi on ihan sulla ittellä jos vain haluat tehdä sen eteen jotakin. Lääkäriin siitä ja pyytämään apua tuohon masennukseen ja jatkuvaan itsensä pahan olon ruokkimiseen.
En ole lainkaan päsmäröivä, vaan lähinnä vetäytyvä. Mistä sait vaikutelman että olisin päsmäröivä? Ap
Mulle tulee sama vaikutelma, koska törmäät ja kiellät kaikki kommentit heti. Onhan se tietysti luonnollinen reaktio, mutta jos oikeasti haluat muutosta tilanteeseen, niin mieti kirjoituksia ja tarkkaile toimintaasi objektiivisesti. Onko se kaikki, mitä teet kotona täysin välttämätöntä? Tarvisevatko lapset välttämättä tarkat ruoka-ajat viisi kertaa päivässä? Onko joka aterialla pakko olla salaattia? Onko tarpeen passata kaikki toisille nenän eteen? Ehkä sinua rasittaakin eniten se kaikki huolehtinen, että kaikki tapahtuu sääntöjen ja ohjeistusten mukaisesti.
En ole koskaan onnistunut ylläpitämään säännöllistä ruoka-aikoja enkä jaksa tehdä salaattia juuri koskaan. Ap
Vierailija kirjoitti:
Ap, ajattelepa asiaa siltä kannalta, että tämä on lastesi ainoa lapsuus. Myös sinulle. Se ei kestä ikuisesti ja jossain vaiheessa saatat kaivata sitä lapsiperhevaihetta, jos nyt annat itsesi suhtautua asemaasi äitinä katkerasti.
Tosiasia on, että kahdelle pienelle ihmiselle maailmassa sä olet ensisijaisesti äiti. Kun on lapsia hankkinut, niin se täytyy aikuisen ihmisen vaan hyväksyä. Se, että on pienten lasten äiti nyt vaan tarkoittaa sitä, että joutuu sen lasten lapsuusajan karsimaan niistä omista menoista ja harrastuksista. Niille on sitten aikaa taas myöhemmin.
Lopeta itsesi märehtiminen. Näe itsesi nyt ensisijassa osana perheyhteisöä. Mitkä on asioita, jotka yhdessä perheenä tuottaa teille kaikille iloa. Alatte vapaa-ajalla satsata niihin.
Lapset tuskin muistaa sitä, että kotona pestiin ikkunat kaksi kertaa vuodessa, tms. Mutta he muistaa, kun äiti teki heidän kanssa lumiukkoja pihalla. Jos siis jostain pitää joustaa, jousta sopivassa määrin taloudenpidosta. Tai palkkaa joku tekemään taloustöitä puolestasi. Perhe pärjää, vaikka kerran viikossa söisitte valmistumaa ja ruoanvalmistukseen menevän ajan pelaatte lautapelejä tai muuta mukavaa. Näin esimerkiksi.
Tee äitiydestäsi itsesi näköistä. Sellaista, että voit nauttia siitä, että olet äiti.
Ikkunoita ei oltu pesty moneen vuoteen ennen kuin viime kesänä pesin ne ja valmisruokia syödään lähes pelkästään ja aina. Ap
Vierailija kirjoitti:
Täällä on kyllä aina se sama tuomioistuin, että jos naisesta ei koko ajan tunnu ihanalta kodin ja lasten kanssa, niin hän on sairas tai paha ihminen. Ap saa kauheaa haukkua koko ajan. Luulen että lähes kaikista akateemisista äideistä tuntuu usein tuolta, jopa vuosien ajan. Jos on akateeminen niin se yleensä tarkoittaa että on jotain omia juttuja ja pitkiä ajatusketjuja, ja koko ajan lasten passaaminen ja heidän kanssa oleminen ei tunnu hyvältä ja koti tuntuu vankilalta. Siinä ei ole mitään pahaa. Entiseen aikaa lapset jätettiin kasvamaan vähän omiin oloihinsa ja jos ne olivat hankalia niin lapset alistettiin eikä äidit. Ap:lle tsemppiä, siinä täällä ollaan oikeassa että ratkaisu lötyyy itsestäsi.
Kuka täällä on sanonut että ap:stä tai yleensä kenestäkään äidistä pitäisi tuntua koko ajan ihanalta?? En huomannu yhdessäkään vastauksessa tommoista mielipidettä. Totta on se että haukkuvia vastauksia tulee aina keskustelupalstoilla, mutta täälläkin on paljon ainoastaan kärkeviä ja suoraan asian ytimeen osuvia kommentteja jotka ei ole ilkeitä. Koska tosi asiahan on että ap on jumiutunut suorittamiseensa ja masentunut, sekä notta elämän selkiytyminen lähtee vain ja ainoastaan aapeestä itsestään ja halusta saada muutos aikaan.
Toisekseen mua pakkaa naurattaa aina nämä akateemisuus-jutut. Mitä himskatin merkitystä jollain akateemisuudella on siinä että joku äitee väsyy? Ja voi olla että tämä tieto yllättää sut mutta ihan tavis naiset ilman akateemisuutta osaa myös ajatella pitkiä ajatelmia, pohtia syvällisiä ja taviksilla on myös ihan omia juttuja! Joten tuo oli koomista vetää jotain akateemista jutskaa tänne.
Varmaan niin pitäisi muttei se ole oikein mahdollista, ottaa verrattain paljon vastuuta jo nyt. En voi vastuuttaa miestä enempää, jos mieskin alkaisi uupua (siitäkin on jo kokemusta) niin elämä muuttuisi oikeasti aivan sietämättömäksi. Ap