Lue keskustelun säännöt.
Perheestä tuleva jatkuva stressi ja vaiva ja työ uuvuttaa minut henkisesti niin, etten jaksa innostua ja iloita enää mistään
21.11.2019 |
Perhe on kuitenkin tärkeä enkä haluaisi luopua siitä, mutta se vie kaikki mehut minusta henkisesti enkä tosiaan jaksa enää esittää ja tasapainoilla eri roolien välillä (äiti, vaimo, työroolit, ystävä..) vaan olen kadottanut elämänilon vähitellen miltei täysin ja viime keväästä saakka ainoa selkeä mielihalu on olla vain juoda kännit ja sen sitten aloin tehdäkin niin usein, että lopetin alkoholinkäytön kokonaan, koska ei se voi olla ainoa ilo elämässä tai jokin kantava voima tässä.
Tuntuu siis siltä etten voi tehdä mitään enkä keskittyä mihinkään, kun ihan aina perheasiat tulevat estämään sen jollain lailla, niin en tosiaan jaksa enää edes yrittää.
Parisuhteeseenkin olen väsynyt koska eihän siihenkään pysty keskittymään rauhassa, seksistä on mennyt täysin maku kun ei siihen ole edes järkevää ajankohtaa ja rauhaa jatkuvan perhe-elämän keskellä, kun sina on joko kiire tai väsyttää ja lapset talossa.
Yksi asia vähän kiinnostaa yhä sentään, nimittäin nukkuminen, tosin tietenkin sitäkin saattaa perhe sabotoida.
Miten te muut onnistutte jaksamaan äiteinä, vaimoina, työrooleissa ja ystävinä - ja myös omina itseinänne perheen puristuksessa? Minulla ei ole homma hallussa nyt yhtään ja taidan tarvita apua. En muista koska olisin mielelläni noussut aamulla uuteen päivään.
Kommentit (215)
Ap mulla ei ole työtä, kumppania, eikä lapsia ja silti en jaksa innostua ja iloita enää mistään. Nyt on marraskuu ja elämä vaan on tätä. Ihan normaalia tuo on, joten älä stressaa turhia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä hiton rooleissa? Ei elämä ole mikään näytelmä vaan, elämää. Kuka sulle niitä rooleja asettaa? Niinpä. Ei kukaan ulkopuolinen.
Joudun eri tilanteissa suoriutumaan aivan erilaisista tehtävistä ja aina muiden hyväksi. Rooleista puhuminen on ihan peruskauraa, et taida kauheasti olla opiskellut, ainakaan akateemisesti? Ap
Aikaisempi tutkintoni on amk-tasoa ja nyt työn ohella teen ylempiä opintoja.
En silti suorita elämää. Elän. Se, mitä on tässä ja nyt, ei ole tehtävien suorittamista. Töissä teen töitä, kotona teen kotityöt ja hoidan lapset. Elän hetkessä, siinä mikä milloinkin on käsillä. En suorita enkä varsinkaan uhriudu kenenkään hyväksi.
Olen aina miettinyt, että miten elää elämää iloisena ja hyväntuulisena, kun vain vihaan niin hirveästi kaikkea sitä kuormitusta, mitä vanhemmuus teettää. En vihaa lapsiani, mutta vihaan ruoanlaittoa, pyykkejä, vanhempainiltoja, jonkin kivan tekemisen järjestämistä lapsille, iltakiukutteluja, meteliä, kuraisia vaatteita, synttäreiden järjestämistä, hiekkaa eteisessä, rutiineja ja kaikkea sitä mitä nyt perhe-elämään kuuluu. En selviä hyvänä äitinä ellen asettaudu rooliin. Ja kyllä, menen sieltä mistä aita on matalin lähes kaikessa, mutta siltikin vihaan lapsiperhearkea.
Melkeinpä olisin voinut kirjoittaa tämän. Ap
Sun rasittava arkesi on jonkun toisen lapsuus.
Muista se. Voimia.
Viikon etelänloma yksin voisi olla hyvä ensiapu. Se on kuitenkin halvempaa kuin romahtaminen ja burn-out.
Tunnet katkeruutta myös vanhempiasi kohtaan, onko sinulla ollut lapsena riittävästi turvaa ja huolenpitoa? Voi olla että vaille jäämisen tunteet ovat aktivoituneet nyt kun sinun pitäisi antaa hoivaa muille. Terapia on aina hintansa arvoista, voisit kokeilla esim Rosenia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä ihmeen perusteella tämä on lastensuojeiuasia jos ja kun lapset täällä voivat hyvin? Ap
Joko vauva-palstan asiakaskunta on painottunut sosiaaliavun varassa eläviin tai sitten sote-alalla on enemmän ongelmia kuin olisi uskonut ts. lastensuojelu ainoa väylä saada hoitoa masennukseen.
Keitiöpsykologina sanoisin, että sulla on iso ristiriita toiveiden ja todellisuuden välillä, joka aiheuttaa masennusoireilua. Yksityinen terapeutti voisi olla hyvä vaihtoehto, jos vain on varaa. Lääkärissäkin voisit käydä selvittämässä, että ei ole mitään kroonista sairautta väsyttämässä.
Fyysinen terveys on juuri tarkastettu joten siitä ei pitäisi olla huolta. Olen joskus muutama vuosi sitten käynyt yksityisellä terapeutilla, ei ollut hintansa väärti eikä kenellekään puhuminen oikeasti auta, kun ei se muuta ajatuksiani eikä kokemustani olosuhteistani. Ap
kognitiivinen käyttäytymisterapia auttaa. se ei ole mitään löpinää, vaan siellä opitaan tunnistamaan kuormittavia ja haitallisia ajatuksia ja toimintoja ja muuttamaan niitä tietoisesti. Itse olin psykoterapiassa joka oli vain sitä tunteiden ja ajatusten vatvomista, ja kun sitten pääsin kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan niin johan alkoi tapahtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sulla on puoliso, laita tekemään puolet kotitöistä ja lasten jutuista. Vie lapset jollekin hoitoon viikonlopuksi, sekin auttaa paljon. Ota lomaa tai vapaata sieltä akateemisesta työstä.
Vierailija kirjoitti:
Introverttejä väsyttää kaikkein rakkaimmankin ihmisen seura. Se kuinka kauan jaksaa ennen uupumusta on yksilöllistä, koska introverttiyden tasoja on useita.
Itse olen vahvasti introvertti ja tehnyt tietoisen päätöksen, että en hanki lapsia enkä muuta koskaan kenenkään kanssa saman katon alle, paitsi siinä tapauksessa, että asunto on kartano jonka länsisiipeen voin välillä vetäytyä kuukaudeksi erakoksi ilman, että puoliso itäsiivessä pistää tätä pahakseen.
”Tein” vain yhden lapsen. Vaikkakin rakastan perhettäni yli kaiken ja puolustaisin sitä henkeeni ja vereeni, silti uuvun. Tuo introverttius näkökulma on oivallinen. Olen aina ahdistellut, miksi olen niin hirveän itsekäs äiti ja vaimo, että kaipaisin olla yksin. Kaipaan paljon tilaa. Mutta kun sitä ei saa. Varsinkaan kun sekä lapsi että mies ovat ekstroverttejä! Lapsi tarvitsee seuraani koko ajan vielä isompanakin ja minä tarvitsisin tilaa, vaikka häntä yli kaiken rakastankin. Ahdistun kun joku on koko ajan intensiivisesti iholla ja samaan aikaan syyllistän itseni, miksi en halua jatkuvaa hyvin-lähellä oloa. Syliin lapsi on aina päässyt ja pidän siitä että voin olla lapseen paljon kosketuksessa, mutta se, ettei erkane edes hetkeksi toiseen huoneeseen ja aina pitää olla seurana, ahdistaa. Onneksi mies käy lapsen kanssa ystäviensä luona ja lapsella käy jo kaverit, joten saan tilaa hengittää introverttiyttäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Fyysinen terveys on juuri tarkastettu joten siitä ei pitäisi olla huolta. Olen joskus muutama vuosi sitten käynyt yksityisellä terapeutilla, ei ollut hintansa väärti eikä kenellekään puhuminen oikeasti auta, kun ei se muuta ajatuksiani eikä kokemustani olosuhteistani. Ap
kognitiivinen käyttäytymisterapia auttaa. se ei ole mitään löpinää, vaan siellä opitaan tunnistamaan kuormittavia ja haitallisia ajatuksia ja toimintoja ja muuttamaan niitä tietoisesti. Itse olin psykoterapiassa joka oli vain sitä tunteiden ja ajatusten vatvomista, ja kun sitten pääsin kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan niin johan alkoi tapahtua.
Rosenissa taas ajatellaan että puhe on vain pintaa, todelliset tunteet piileksivät kehossa ja niitä voi lukea lihasten kireyksistä. Myötätuntoinen kosketus avaa lukkoja.
Vierailija kirjoitti:
Viikon etelänloma yksin voisi olla hyvä ensiapu. Se on kuitenkin halvempaa kuin romahtaminen ja burn-out.
Tunnet katkeruutta myös vanhempiasi kohtaan, onko sinulla ollut lapsena riittävästi turvaa ja huolenpitoa? Voi olla että vaille jäämisen tunteet ovat aktivoituneet nyt kun sinun pitäisi antaa hoivaa muille. Terapia on aina hintansa arvoista, voisit kokeilla esim Rosenia.
Ei auta. Jotkut lomailevat useita kertoja vuodessa,. Kotona olo ei silti helpota, vaan enempi odotetaan uutta lomaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viikon etelänloma yksin voisi olla hyvä ensiapu. Se on kuitenkin halvempaa kuin romahtaminen ja burn-out.
Tunnet katkeruutta myös vanhempiasi kohtaan, onko sinulla ollut lapsena riittävästi turvaa ja huolenpitoa? Voi olla että vaille jäämisen tunteet ovat aktivoituneet nyt kun sinun pitäisi antaa hoivaa muille. Terapia on aina hintansa arvoista, voisit kokeilla esim Rosenia.
Ei auta. Jotkut lomailevat useita kertoja vuodessa,. Kotona olo ei silti helpota, vaan enempi odotetaan uutta lomaa.
Niinpä, lomat, menot ja vapaat eivät auta eivätkä ole auttaneet sietämään arkea yhtään paremmin ja kaikessa tommosessa ekstran järjestämisessä on aina oma vaivansa ja stressinsä ja rasituksensa, oikeasti uupuneet tietävät sen. Ja kyllä taas todellakin aamun jouduin vetämään roolissa enkä edes hyvällä menestyksellä kun olisin todella halunnut valmistautua töihin aivan itsekseni omassa rauhassa.
Mutta on tähän ketjuun tullut oikeasti hyviäkin neuvoja, kuten tunteideni ja tarpeideni avoin hyväksyminen ja toteaminen että tällaista tämä nyt vain on, pieniinkin positiivisiin asioihin keskittyminen ja omien arvojen mukaan eläminen välittämättä muiden odotuksista, edes pienimuotoisesti niin on voitava tehdä perheestä huolimatta. Alkoholinkäytön lopettaminen ahdistuksen hoitona on myös niin iso muutos että ehkä kun totun siihen, jaksaminen paranee ja elämä alkaa tuntua vähän mielekkäämmältä, pieniä merkkejä jaksamisen paranemisesta olen jo havainnut, toisaalta olo on välillä ollut paljon itkuisempi ja epätoivoisempikin kuin ennen ja epäonnistumisen kokemus (näissä kaikissa rooleissa) on vahva, kun eniten haluaisin vain olla rauhassa niin ettei kukaan edellytä minulta mitään. Ap
Niin ja tosiaan ei perhe ole suinkaan ainoa asia joista ahdistun välillä paljon, vielä enemmän ahdistusta aiheuttaa ruuhkabussiin joutuminen tai huutava lapsi siellä tai yhtään missään, isossa ruokakaupassa isoilla ostoksilla käyminen (yritän välttää tilaamalla ruuat kotiin), ylipäätään kaikki häly ja melu ja ihmisjoukot, äänekkäät ekstrovertit tilan valtaavat tärkeilevät ihmiset... jne. Ja puhun siis ahdistuksesta johon kuuluu fyysisiä oireita, mutta mitään selkeitä paniikkikohtauksia en sentään ole saanut, vaan jonkinlainen jähmettyminen on pääoire. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä ymmärrä ihmisiä. Piti vielä mennä toinenkin lapsi tekemään?
Yksi sana, osa-aikatyö.
Lisäksi en ymmärrä miksi kotityöt ilmeisesti kasaantuvat ap:lle. Mies oletettavasti tekee osansa, mutta 12-vuotiaallekin voi laittaa jotain tehtäviä (meillä tuon ikäiset mm imuroivat, pesevät toisen veskin, toinen heistä tykkää erityisesti ikkunoiden pesusta, viikkaavat omat pyykkinsä narulta kaappiin) ja 5v voi harjoitella vaikkapa astioiden laittamista tiskikoneeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, minua ahdistaa se, ettei ole perhettä eikä lähiomaisia.
Olen aina miettinyt, että miten elää elämää iloisena ja hyväntuulisena, kun vain vihaan niin hirveästi kaikkea sitä kuormitusta, mitä vanhemmuus teettää. En vihaa lapsiani, mutta vihaan ruoanlaittoa, pyykkejä, vanhempainiltoja, jonkin kivan tekemisen järjestämistä lapsille, iltakiukutteluja, meteliä, kuraisia vaatteita, synttäreiden järjestämistä, hiekkaa eteisessä, rutiineja ja kaikkea sitä mitä nyt perhe-elämään kuuluu. En selviä hyvänä äitinä ellen asettaudu rooliin. Ja kyllä, menen sieltä mistä aita on matalin lähes kaikessa, mutta siltikin vihaan lapsiperhearkea.