Tämän kaiken opin lastensuojelulaitoksissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kyllä ls-laitoksessa työskennellessäni ihan aidosti rakastin jokaista lasta. Vielä nykyäänkin mietin heitä lämmöllä, ja toivon, että heillä on kaikki hyvin.

Hienoa. Ymmärrätkö miten pahalta se lapsista tuntuu, etenkin heistä jotka ovat jo asiaa kerenneet ajattelemaan? Te väitätte välittävänne, mutta katoatte elämästämme viimeistään silloin kun mittariimme tulee 18 vuotta, aivan kuten sinäkin nyt olet monen ihmisen elämästä ilmeisesti kadonnut. Me huomaamme sen jo aika lailla heti ensimmäisellä kertaa kun niin käy eli silloin kun työntekijä väittää välittävänsä, mutta vaihtaa työpaikkaa ja katoaa välittämisensä kanssa. Sitten me emme enää usko kun väitetään että välitetään. Tai väitetään, että välitetään, mutta sijoitaan toiseen laitokseen ja kadotaan. Se satuttaa, joka helvetin kerta aina siihen asti kunnes lapsi ei enää usko ja sitten teillä onkin käsissänne varsinainen ongelmanuori joka ei teitä tottele, jonka vikaa luonnollisesti kaikki on, jota pitää rangaista vähän lisää joka vain ruokkii sitä lapsen suoranaista vihaa ja raivoa. Elämässäni on ollut satoja ihmisiä jotka sanoivat välittävänsä, enää ei ole ketään. Ei yhtään ketään. Paitsi väkivaltainen äitini haluaisi olla, te ette edes halua. Ymmärrätkö? Ymmärtääkö teistä koulutetuista ammattilaisista kukaan?

Toivottavasti Sinulla on hoitokontakti myös näin aikuisiällä.

Toiset ovat niin vaurioituneita, että koostunutta aikuisuutta ei pääse kiinteänkään läheisyyden kautta rakentumaan.

- Alalla 25v

Vierailija kirjoitti:

Täytyisi erottaa ne, jotka on joutuneet laitokseen ilman omaa syytään (kuten juoppojen lapset) ja ne, jotka ovat itse törttöilleet itsensä sinne. Näille eri kohtelu ja kuri, jälkimmäisten päitä ei tarvitse silitellä.

Harva lapsi oireilee ilman syytä. Syy voi olla vaikka yrittäjäperhe, jossa vanhemmilla ei ole aikaa lapsille , vaan antavat rahaa sen sijaan. Tai joku trauma koulumatkalla tai neurologinen "vika", yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kyllä ls-laitoksessa työskennellessäni ihan aidosti rakastin jokaista lasta. Vielä nykyäänkin mietin heitä lämmöllä, ja toivon, että heillä on kaikki hyvin.

Hienoa. Ymmärrätkö miten pahalta se lapsista tuntuu, etenkin heistä jotka ovat jo asiaa kerenneet ajattelemaan? Te väitätte välittävänne, mutta katoatte elämästämme viimeistään silloin kun mittariimme tulee 18 vuotta, aivan kuten sinäkin nyt olet monen ihmisen elämästä ilmeisesti kadonnut. Me huomaamme sen jo aika lailla heti ensimmäisellä kertaa kun niin käy eli silloin kun työntekijä väittää välittävänsä, mutta vaihtaa työpaikkaa ja katoaa välittämisensä kanssa. Sitten me emme enää usko kun väitetään että välitetään. Tai väitetään, että välitetään, mutta sijoitaan toiseen laitokseen ja kadotaan. Se satuttaa, joka helvetin kerta aina siihen asti kunnes lapsi ei enää usko ja sitten teillä onkin käsissänne varsinainen ongelmanuori joka ei teitä tottele, jonka vikaa luonnollisesti kaikki on, jota pitää rangaista vähän lisää joka vain ruokkii sitä lapsen suoranaista vihaa ja raivoa. Elämässäni on ollut satoja ihmisiä jotka sanoivat välittävänsä, enää ei ole ketään. Ei yhtään ketään. Paitsi väkivaltainen äitini haluaisi olla, te ette edes halua. Ymmärrätkö? Ymmärtääkö teistä koulutetuista ammattilaisista kukaan?

Olen pahoillani,kyllä me ymmärretään mutta raha pyörittää maailmaa eikä lähteminen ole useinkaan työntekijöistä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kyllä ls-laitoksessa työskennellessäni ihan aidosti rakastin jokaista lasta. Vielä nykyäänkin mietin heitä lämmöllä, ja toivon, että heillä on kaikki hyvin.

Hienoa. Ymmärrätkö miten pahalta se lapsista tuntuu, etenkin heistä jotka ovat jo asiaa kerenneet ajattelemaan? Te väitätte välittävänne, mutta katoatte elämästämme viimeistään silloin kun mittariimme tulee 18 vuotta, aivan kuten sinäkin nyt olet monen ihmisen elämästä ilmeisesti kadonnut. Me huomaamme sen jo aika lailla heti ensimmäisellä kertaa kun niin käy eli silloin kun työntekijä väittää välittävänsä, mutta vaihtaa työpaikkaa ja katoaa välittämisensä kanssa. Sitten me emme enää usko kun väitetään että välitetään. Tai väitetään, että välitetään, mutta sijoitaan toiseen laitokseen ja kadotaan. Se satuttaa, joka helvetin kerta aina siihen asti kunnes lapsi ei enää usko ja sitten teillä onkin käsissänne varsinainen ongelmanuori joka ei teitä tottele, jonka vikaa luonnollisesti kaikki on, jota pitää rangaista vähän lisää joka vain ruokkii sitä lapsen suoranaista vihaa ja raivoa. Elämässäni on ollut satoja ihmisiä jotka sanoivat välittävänsä, enää ei ole ketään. Ei yhtään ketään. Paitsi väkivaltainen äitini haluaisi olla, te ette edes halua. Ymmärrätkö? Ymmärtääkö teistä koulutetuista ammattilaisista kukaan?

Alapeukuista päätellen ei ymmärrä mikä ei yllätä.

Mitä näiden ihmisten pitäisi tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus oli turvallisuus. Olin lastenkodissa siksi, että isä oli juoppo ja äitipuoli ilmoitti, että ei meidän perään katso, äiti oli kuollut pikkuveljen syntymän jälkeen. Olin lastenkodissa 13 - 17 v iässä. Oli oma huone, oma rauha, säännöllinen elämänrytmi ja iso helpotus, kun en enää ollut liikaa. Ei siellä kukaan minua rakastanut, mutta ei kai kukaan oletakaan, että laitoksessa hoitajien on rakastettava lapsia. ystävällinen kohtelu riittää.

Fiksusti kirjoitettu

Yhtä fiksuja kirjoituksia ovat nuo, joissa ei turvallisuutta koettu. Joissa toivottiin rakkautta ja kärsittiin nälästä tai pakkotyöstä. Onhan lastensuojelulaitoksissa ollut eroa. Ja näkee hän sen joka paikassa, missä on valtaa niin sinne muodostuu vallan väärinkäytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kyllä ls-laitoksessa työskennellessäni ihan aidosti rakastin jokaista lasta. Vielä nykyäänkin mietin heitä lämmöllä, ja toivon, että heillä on kaikki hyvin.

Hienoa. Ymmärrätkö miten pahalta se lapsista tuntuu, etenkin heistä jotka ovat jo asiaa kerenneet ajattelemaan? Te väitätte välittävänne, mutta katoatte elämästämme viimeistään silloin kun mittariimme tulee 18 vuotta, aivan kuten sinäkin nyt olet monen ihmisen elämästä ilmeisesti kadonnut. Me huomaamme sen jo aika lailla heti ensimmäisellä kertaa kun niin käy eli silloin kun työntekijä väittää välittävänsä, mutta vaihtaa työpaikkaa ja katoaa välittämisensä kanssa. Sitten me emme enää usko kun väitetään että välitetään. Tai väitetään, että välitetään, mutta sijoitaan toiseen laitokseen ja kadotaan. Se satuttaa, joka helvetin kerta aina siihen asti kunnes lapsi ei enää usko ja sitten teillä onkin käsissänne varsinainen ongelmanuori joka ei teitä tottele, jonka vikaa luonnollisesti kaikki on, jota pitää rangaista vähän lisää joka vain ruokkii sitä lapsen suoranaista vihaa ja raivoa. Elämässäni on ollut satoja ihmisiä jotka sanoivat välittävänsä, enää ei ole ketään. Ei yhtään ketään. Paitsi väkivaltainen äitini haluaisi olla, te ette edes halua. Ymmärrätkö? Ymmärtääkö teistä koulutetuista ammattilaisista kukaan?

Alapeukuista päätellen ei ymmärrä mikä ei yllätä.

Mitä näiden ihmisten pitäisi tehdä?

Vaikka huomata lapsen tarve ja laittaa hänet terapiaan. Varsinkaan, jos eivät itse pysty hänelle antamaan tunnetta välittämisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kyllä ls-laitoksessa työskennellessäni ihan aidosti rakastin jokaista lasta. Vielä nykyäänkin mietin heitä lämmöllä, ja toivon, että heillä on kaikki hyvin.

Hienoa. Ymmärrätkö miten pahalta se lapsista tuntuu, etenkin heistä jotka ovat jo asiaa kerenneet ajattelemaan? Te väitätte välittävänne, mutta katoatte elämästämme viimeistään silloin kun mittariimme tulee 18 vuotta, aivan kuten sinäkin nyt olet monen ihmisen elämästä ilmeisesti kadonnut. Me huomaamme sen jo aika lailla heti ensimmäisellä kertaa kun niin käy eli silloin kun työntekijä väittää välittävänsä, mutta vaihtaa työpaikkaa ja katoaa välittämisensä kanssa. Sitten me emme enää usko kun väitetään että välitetään. Tai väitetään, että välitetään, mutta sijoitaan toiseen laitokseen ja kadotaan. Se satuttaa, joka helvetin kerta aina siihen asti kunnes lapsi ei enää usko ja sitten teillä onkin käsissänne varsinainen ongelmanuori joka ei teitä tottele, jonka vikaa luonnollisesti kaikki on, jota pitää rangaista vähän lisää joka vain ruokkii sitä lapsen suoranaista vihaa ja raivoa. Elämässäni on ollut satoja ihmisiä jotka sanoivat välittävänsä, enää ei ole ketään. Ei yhtään ketään. Paitsi väkivaltainen äitini haluaisi olla, te ette edes halua. Ymmärrätkö? Ymmärtääkö teistä koulutetuista ammattilaisista kukaan?

Alapeukuista päätellen ei ymmärrä mikä ei yllätä.

Mitä näiden ihmisten pitäisi tehdä?

Vaikka huomata lapsen tarve ja laittaa hänet terapiaan. Varsinkaan, jos eivät itse pysty hänelle antamaan tunnetta välittämisestä.

Millä valtuuksilla nämä ketään terapiaan laittaisivat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kyllä ls-laitoksessa työskennellessäni ihan aidosti rakastin jokaista lasta. Vielä nykyäänkin mietin heitä lämmöllä, ja toivon, että heillä on kaikki hyvin.

Hienoa. Ymmärrätkö miten pahalta se lapsista tuntuu, etenkin heistä jotka ovat jo asiaa kerenneet ajattelemaan? Te väitätte välittävänne, mutta katoatte elämästämme viimeistään silloin kun mittariimme tulee 18 vuotta, aivan kuten sinäkin nyt olet monen ihmisen elämästä ilmeisesti kadonnut. Me huomaamme sen jo aika lailla heti ensimmäisellä kertaa kun niin käy eli silloin kun työntekijä väittää välittävänsä, mutta vaihtaa työpaikkaa ja katoaa välittämisensä kanssa. Sitten me emme enää usko kun väitetään että välitetään. Tai väitetään, että välitetään, mutta sijoitaan toiseen laitokseen ja kadotaan. Se satuttaa, joka helvetin kerta aina siihen asti kunnes lapsi ei enää usko ja sitten teillä onkin käsissänne varsinainen ongelmanuori joka ei teitä tottele, jonka vikaa luonnollisesti kaikki on, jota pitää rangaista vähän lisää joka vain ruokkii sitä lapsen suoranaista vihaa ja raivoa. Elämässäni on ollut satoja ihmisiä jotka sanoivat välittävänsä, enää ei ole ketään. Ei yhtään ketään. Paitsi väkivaltainen äitini haluaisi olla, te ette edes halua. Ymmärrätkö? Ymmärtääkö teistä koulutetuista ammattilaisista kukaan?

Tämä on ydinongelma kaikissa laitoksissa. Tietenkin jokainen haluaisi olla rakastettu omana itsenään. Mutta laitoksessa ne ihmiset ovat töissä, siellä ei voi olla samaa kuin perheessä. Ihmiset vaihtavat työtä, lapsia tulee aina uusia. Se on laitos.

Paras tilanne on, että tulee välitetyksi ja nähdyksi. Pieniä kohtaamisia. Mutta oma perhe se ei ole.

Sojaisperhe on lapselle lähempänä omaa kotia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kyllä ls-laitoksessa työskennellessäni ihan aidosti rakastin jokaista lasta. Vielä nykyäänkin mietin heitä lämmöllä, ja toivon, että heillä on kaikki hyvin.

Hienoa. Ymmärrätkö miten pahalta se lapsista tuntuu, etenkin heistä jotka ovat jo asiaa kerenneet ajattelemaan? Te väitätte välittävänne, mutta katoatte elämästämme viimeistään silloin kun mittariimme tulee 18 vuotta, aivan kuten sinäkin nyt olet monen ihmisen elämästä ilmeisesti kadonnut. Me huomaamme sen jo aika lailla heti ensimmäisellä kertaa kun niin käy eli silloin kun työntekijä väittää välittävänsä, mutta vaihtaa työpaikkaa ja katoaa välittämisensä kanssa. Sitten me emme enää usko kun väitetään että välitetään. Tai väitetään, että välitetään, mutta sijoitaan toiseen laitokseen ja kadotaan. Se satuttaa, joka helvetin kerta aina siihen asti kunnes lapsi ei enää usko ja sitten teillä onkin käsissänne varsinainen ongelmanuori joka ei teitä tottele, jonka vikaa luonnollisesti kaikki on, jota pitää rangaista vähän lisää joka vain ruokkii sitä lapsen suoranaista vihaa ja raivoa. Elämässäni on ollut satoja ihmisiä jotka sanoivat välittävänsä, enää ei ole ketään. Ei yhtään ketään. Paitsi väkivaltainen äitini haluaisi olla, te ette edes halua. Ymmärrätkö? Ymmärtääkö teistä koulutetuista ammattilaisista kukaan?

Alapeukuista päätellen ei ymmärrä mikä ei yllätä.

Mitä näiden ihmisten pitäisi tehdä?

Vaikka huomata lapsen tarve ja laittaa hänet terapiaan. Varsinkaan, jos eivät itse pysty hänelle antamaan tunnetta välittämisestä.

Miten se terapeutti tuon kohdallasi korjaisi? Sekin tekee sitä vaan aikansa ja sitten ”jättää”? Välittämistä ja rakkautta on monenlaista ja loppujen lopuksi joudumme kaikki luopumaan rakkaistamme jossain kohtaa. Kuulostaa että olet tosi rikki ja varmaan joutunut kokemaan hirmu rankkoja hylkäämisiä, ja kaikki nämä luopumiset vahvistavat hylätyksi tulemisen kokemista entisestään. Ymmärrät varmaan, että laitoksessa työskentelevä ei voi pitää säännöllistä yhteyttä kaikkiin laitoksessa kohtaamiinsa lapsiin, vaikka olisikin aidosti välittänyt.

Itsekin opiskeluaikana hetken perhekodissa työskennelleenä näin kyllä, miten se homma pelasi ja millaisia tyyppejä alalle hakeutuu. Toki joukossa on oikeasti hyviäkin työntekijöitä, joilla on sydän mukana, mutta ikävä kyllä alalle tuppaa hakeutumaan persoonat, jotka nauttivat vallasta ja kyykyttämisestä. Laitoksissa saavat luvan kanssa toteuttaa sitä heikompiinsa. Kaikki sympatia teille nuorille, jotka joudutte kasvaa tuollaisessa ympäristössä.

Sitten olisi mielenkiintoista tietää miten paljon siellä kotona on rakastettu ja miksi laitokseen on joutunut.

Ensinnäkin laitoksen tehtävä ei ole rakastaa, tämä on kahden ihmisen välinen tunne, vaan laitoksissa on tarkoitus huolehtia lapsen hyvinvoinnista.

Vierailija kirjoitti:

Sitten olisi mielenkiintoista tietää miten paljon siellä kotona on rakastettu ja miksi laitokseen on joutunut.

Ensinnäkin laitoksen tehtävä ei ole rakastaa, tämä on kahden ihmisen välinen tunne, vaan laitoksissa on tarkoitus huolehtia lapsen hyvinvoinnista.

Meillä on lapset aina ollut rakastettu ja kotona todella hyväkäytöksisiä hienoja nuoria olleet, mutta valitettavasti koulussa ei ja opettajien kanssa ei ole tullut toimeen niin siksi jouduttiin laittamaan koulukotiin yksi, kun koulussa paiskoi ovia ja opettajien kanssa tappeli, usein karkasi koulusta päivän aikana. En minä tiedä mitä ammattikasvattajat tekee kun meidän ihana avulias siis kotona tekevät kotitöitä ja auttavat isovanhempiaan, nuori muuttui kuulemma koulussa ihan hulluksi. Maailman helpoimpia lapsia ovat kaikki olleet ja minä en edes tiedä mikä on sellainen kuin hankala teini-ikä, mutta kai se on jotain sellaista mikä näkyy vain sillon kun on ammattilaiset paikalla.

Olin 3kk lastensuojelulaitoksessa, kunnes palautettiin kotiin, koska perheellä ei ollut ongelmia, vaan ne olivat lapsella. Ja tuohon aikaan 90-luvulla saatiin eristää ja tuudittaa ja muuta miten mieli teki... Mutta laitoksessa elämä oli huomattavasti parempi kuin kotona. Äidillä on edelleen vakavia mielenterveysongelmia ja isä on edelleen alkoholisti. Lapsena tein ruokaa, siivosin, hoidin sisaruksia, sillä äiti oli jatkuvasti väsynyt ja nukkui lähes kaikki päivät, joskus saattoi saada psykoosin ja silloinkin oli niin väkivaltainen, että en pystynyt soittaa edes ambulanssia hänelle (katkoi puhelin johdot (ei ollut kännyköitä silloin) ja kävi käsiksi , niinkuin aina kun asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan). Olin isän seurana kun hän oli umpi humalassa, vahdin että ei sammu kotimatkalle baarista tai aiheita siellä tappelua.. Olin vanhempien riitojen ratkaisia, se kenelle vuodatettiin kaikki ongelmat. Ja nykyään ihmetellään miksi en halua olla yhteydessä, vaikka heidän elämänsä ei ole muuttunut pätkääkään, vaikka niin pitkään uskottelevat... Olen antanut tilaisuuden nähdä lapsen lapsia ym. mutta itse ovat nekin pilanneet, juomalla viinaa kuin lapseni on ollut kylässä ja lapsi uskalsi kertoa vasta vuosien päästä, vaikka vanhemmille kuinka olen vannoutunut että soitto vaan ja haen lapset heti kotiin...

Ymmärrän kyllä ettei haluttaisi enempää niitä hylkäämiskokemuksia, mutta realistisesti ei vaan voi vaatia lastenkodin työntekijöiltä, että työhön tullessaan heidän on oltava siellä työuransa loppuun asti.

Uppsista heijaa