Miksi väitetään, että ongelmiin saa apua?

Ongelmiin saa apua, työvoimapula iskee kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, lähikoulu on lapselle paras jne. Kyllähän näitä riittää

Vierailija kirjoitti:

Ongelmiin saa apua, työvoimapula iskee kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, lähikoulu on lapselle paras jne. Kyllähän näitä riittää

Suuret ikäluokat on jo eläkkeellä. Hoidon saanti on sellaista ettei näin vanhana (48) viitsi edes hakea. Mielialanapit sieltä saa eikä muuta. Nuorille toivoisi parempaa kun niillä voi olla vielä elämä.

Mm, olen miettinyt samaa. Yksi hoitosuosituksen mukainen leikkaus aiheutti pysyvän sairauden (turhaan), sitten terveyskeskuksessa ollaan asenteella, että tähän masennukseen ja sopeutumishäiriöön on tarjolla kyllä hoitoa. Niin, kyllä varmaan on, mutta itse olisin halunnut vaan että vammaa ei olisi alun alkaen aiheutettu, niin ei minun tarvitsisi siihen + sen aiheuttamaan masennukseen yrittää sopeutua. Olen jälkeenpäin laskenut, että toimenpiteellä oli 8,5%- korkeintaan 16% prosentin mahdollisuus pelastaa henkeni ja se on aiheuttanut minulle ainakin 5% kuolleisuusriskin komplikaatioiden takia (masennuksen aiheuttamaa kuolleisuusriskiä en ole edes ottanut huomioon), suurin piirtein katsoisin olevan +-0 sainko kyseistä hoitoa vai en.

Siis jälkiviisaudessa hoidosta oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Ei se masennuksen hoito auta korvaamaan elämänlaatua minkä menetin turhaan.

Varmaan tätä mieltä olevat ovat niitä kermaperseitä, joilla asiat ovat menneet putkeen ja jotka ovat nähneet vain hyviä lopputuloksia. Jotka ovat saaneet apua viimeistään muutaman turhan yrityksen jälkeen ja jotka kuvittelevat, että terveydenhuolto auttaa kyllä kun tarpeeksi yrittää.

Tai jopa että kun vain suostuu aivan kaikkeen mitä vain tarjotaan, apu löytyy lopulta. Vika nähdään lopulta siinä avun hakijassa. Ettei tämä vain ole suostunut kaikkeen tarjottuun. Täytyy olla jotakin mistä avun hakija on kieltäytynyt ja näin ollen aiheuttanut itse tilansa. Kyllähän joissakin terapioissakin painotetaan että yrittää täytyy. On ponnisteltava aina vain kovemmin, kovemmin ja kovemmin. Aivan kuin ympäristöllä ja siitä saadulla palautteella ei olisi mitään väliä.

Psykiatrisen hoidon tila Uudellamaalla on täysin ala-arvoinen. Googlaten HUS psykiatria voi löytää Suomen Kuvalehden artikkelin vuodelta 2011. Silloin HUS Jorvi psykiatrien joukkopako kerrottiin johtuvan huonosta johtamisesta, yhdestä tietystä henkilöstä.

Nyt googlaten, HUS psykiatrian sotepäällikkönä on yhä sama henkilö.

Jolle kukaan ei uskalla sanoa mitään.

Voihan niihin saada apua, jos osaa etsiä ja sattuu löytämään jotain sellaista mikä oikeasti auttaa. Eli kyseessä on osatotuus.

Niin sanotaan, jottei hyväosaisille tulisi paha mieli. Ja jotta pidetään yllä illuusiota Suomesta hyvinvointivaltiona.

Olen sivusta seurannut ja todennut, että avun saaminen suurissa elämän ongelmissa on kyllä lähes mahdotonta. Jos on esim tilanne että ihminen on vielä asunnoton. Mikään kunta ei ota vastaan. Täytyy olla vakituinen asuinkunta. Ja sen asunnon hankkiminen ja saaminen esim luottotiedottomalta masentuneelta vaatii enemmän voimia kun käytettävissä on. 

Edes hoitajan puheille ei pääse huonokuntoisena.

Vierailija kirjoitti:

Ongelmiin saa apua, työvoimapula iskee kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, lähikoulu on lapselle paras jne. Kyllähän näitä riittää

Suuret ikäluokat ovat syntyneet 1945-1950 ja ovat iältään 69-74 vuotta ja olleet lähes 5-11 vuotta eläkkeellä, monet vielä enemmän.

Ja suurin osa suurista ikäluokista on kuollut tai muuttanut pysyvästi muuhun maahan.

Se lukee hallitusohjelmassa vuodesta toiseen.

Käytännössä kaikki tietävät että avun saaminen on vaikeaa tai mahdotonta.

Yksinelävät ihmiset ovat erityisesti vaarassa.

Jotkut onneksi saavat apua, mutta monet ikävä kyllä ei. Itse kuulun ”onnekkaisiin”, selvisin hengissä. Minä sain lääkkeitä, terapiaa en edes halunnut enkä olisi ollut sellaiseen valmiskaan. Terapia vaatii aika hyvää jaksamista koska on rankkaa. Sain lisää lääkkeitä ja vuoden sairauslomaa, sillä välillä minut olikin kirjattu jo ulos psykiatrisen avun piiristä Helsingissä. Olisi pitänyt lähteä jälleen hakemaan lähetettä omalta terveysasemalta. Onneksi minulla oli mahdollisuus maksaa yksityiselle psykiatrille ja sain lääkkeitä lisää ja jatkoa sairauslomaan (toisen vuoden). Nyt olenkin onneksi jo kunnossa.

Kuitenkin virheellisesti kuvitellaan että lääkkeitä jotenkin parempi vaihtoehto olisi terapia. Mutta tämä ei ole järkevää siinä vaiheessa kun on huonossa kunnossa. Ensin pitää saada sitä jaksamista niillä lääkkeillä. Lisäksi ainakin joillain mielenterveyskeskuksilla on arkipäivisin kriisiasematoimintaa, jonne minutkin toivotettiin tervetulleeksi.

Olisi silti tarpeellista että matalan kynnyksen palveluita olisi huomattavasti enemmän ja läpi vuorokauden. Vaikka osa pystyy odottamaan aamuun, kaikki eivät. Lisäksi osastolle pitäisi aina kyetä ottamaan jos joku kokee sen tarpeelliseksi. Itse koin osastohoidon huonona ja ahdistavana - ei sielläkään saanut sitä apua mitä koin juuri sinä hetkenä tarvitsevani, vaan siellä yritettiin saada akuutissa masennusvaiheessa olijaa sosialisoimaan muiden kanssa, herätettiin vaikka olisin vasta nukahtanut minulla oli järjettömät uniongelmat ja nukkuminen oli yksi syistä miksi sinne hakeuduin, ruokaa piti syödä vaikka alipainosta ei ole tietoakaan. Joten jos joku sinne vapaaehtoisesti haluaa, niin tilaa tulisi järjestää.