Lasten oireilu eron jälkeen, en jaksa enää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

50/50-huoltajuus voisi helpottaa tilannetta. Isäkin varmasti haluaisi olla enemmän lastensa kanssa. Miksi teillä on jaettu vanhemmuus tuolla tavalla? Varmaan kurjaa isän ja lasten mielestä.

Ei halua eikä pysty. Ap

Harvassa on ne miehet, joita lapset kiinnostaa niin paljon, että 50/50 -huoltajuudesta päästää sopuun.

Valitettavasti.

Omassa tuttavapiirissä kaikki erot menneet näin. Siis kaverit, entisen puolison kaverit, ne ihmiset joita on itse valittu ja jotka ovat valinneet meidät samoihin porukoihin. Se jengi, jonka häihin meidät oli kutsuttu ja jotka olivat meidän häissä. Aika moni on korkeakoulutettu, ikähaitari 37-50 nyt.

Pelkkiä vuoroviikkojärjestelyjä.

Otos on tietty pieni, alle kymmenen eronnutta paria, mutta ei yhtään ns perinteistä huoltajuuden jakoa.

Onko sulla perusteita näkemyksellesi, että nuo miehet ovat harvassa?

N44, itse yksi noista eronneista

Pikainen googlaus antaa osviittaa että tilastojen mukaan 10-15% päätyy vuoroasumiseen. Loput asuu pääsääntöisesti toisella vanhemmalle, ja se lähivanhempi on lähes aina äiti. Vuoroasuminen on nousussa, mutta ei se vieläkään kovin yleistä ole, ja sen hyödyistä/haitallisuudesta ei ole vielä riittävästi tietoa. Mutta se vaatii ennenkaikkea hyvää yhteistyötä vanhemmilta, jos pari on riitaisa, asuu toisistaan kaukana yms. ei vuoroasuminen yleensä toimi. 

Ruotsissa vuoroasuminen on normi, eikö sieltä ole tutkimuksia? Meillä toimi hyvin, lapset olivat 13-15 kun erottiin ja saivat vaikka päivittäin pistäytyä molemmissa kodeissa (lähellä toisiaan). Vaikka muuten ei eksän kanssa paljon haluta toisiamme katsella, lasten asioista on kyetty sopimaan hyvin. Selvittiin ihmeen vähillä stresseillä, keskittyivät tuossa vaiheessa jo enemmän omiin asioihinsa, kiukkuilivat kyllä kuten aiemminkin mutta lähinnä omista asioistaan. Nyt jo täysi-ikäisiä ja muualla opiskelemassa, mutta hyvät välit molempiin vanhempin.

Vierailija kirjoitti:

Lapset myös peilaa siitä miten äiti voi. Mitä iloisempi ja paremmin voiva äiti, sitä paremmin lapset voivat. Mulla myös takana vaikea ero ja sen jälkeinen aika. Lapset oli tosin niin pieniä, etteivät muista aikaa jolloin olimme yhdessä.

Itse asiassa tämä on myytti. Nykytutkimuksen mukaan lasten hyvinvoinnin kannalta ei ole juurikaan väliä, onko äiti onnellinen parisuhteessaan. Lapsia kiinnostaa pysyvyys ja se, että heillä on turvallisia, välittäviä aikuisia lähellään, ei aikuisten keskinäinen onnellisuus.

Huonoimmin lapset tietenkin voivat jatkuvien riitojen keskellä, eli ero voi olla lasten kannalta hyvä valinta.

Jostain olen lukenut, että KESKIMÄÄRIN lapsilla kestää 2 vuotta sopeutua vanhempien eroon (anteeksi, en yhtään muista mistä, niin ei ole lähdettä tarjota). Varmaan on myös paljon yksilöllistä vaihtelua tässä. Eli älä ap vielä vaivu epätoivoon, sillä teillä erosta on vasta vuosi.

Sekin varmaan vaikuttaa, kuinka paljon muita asioita muuttui samalla. Esim. jäivätkö lapset edelleen asumaan samaan asuntoon vai tuliko eron myötä myös muutto? Ja jos tuli muutto, niin muutettiinko samaan alueen sisällä vai ei, eli toisin sanoen pysyikö päiväkoti/koulu, kaveripiiri ym. samana vai ei. Tämä kaikki vaikuttaa aika paljon siihen, kuinka paljon sopeuduttavaa lapsilla on.

Mutta kyllä komppaan muita (asiallisesti keskustelevia) tässä ketjussa, että sinänsä on positiivista, että lapset uskaltavat oireilunsa näyttää eivätkä patoa kaikkea sisälleen. Ja hienoa, että olet hankkinut apua esim. tuolta kuraattorilta.

En osaa oikein neuvoja antaa, mutta tsemppiä ap:lle!

Kauheeta toistaa lapselle, ettei ero ollut hänen syynsä - siinähän jossain määrin myydään ajatusta, että sellainen vaihtoehto ON olemassa..!

Vierailija kirjoitti:

Kauheeta toistaa lapselle, ettei ero ollut hänen syynsä - siinähän jossain määrin myydään ajatusta, että sellainen vaihtoehto ON olemassa..!

Vaiettu tosiasia on, että monessa tapauksessa ne lapset ovat syypäitä tai ainakin osasyy eroon. Omassakin erossa olivat merkittävä tekijä vaikka en ikinä sitä rakkaille lapsilleni sanokaan.