Kurosella on osuva rakkauden määritelmä:

Vierailija kirjoitti:

Eikö rakkauden todellinen määritelmä olekaan se, että selviää temppareista pariskuntana?

Sami Kuronen voisi näin todeta, tässä oli kyse toisesta Kurosesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinänsä joo, mutta en ainakaan itse innostu tuosta kohdasta ”olen vastaus toisen tarpeisiin”. Koska jos en saa mitään nautintoa, iloa, mielihyvää tai muutakaan siitä, että olen vastaus toisen tarpeisiin, niin mitä se minua ilahduttaa? Toisekseen osalla meistä on omat voimavarat niin lopussa, ettei todellakaan jaksa iloita olla vastaus toisen tarpeisiin, saati että nauttisi siitä muutenkaan. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö OSAISI rakastaa, etteikö tajuaisi, mitä rakkaus on (joo no varmaan just tota noin, mitä Kuronen sanoi) tai etteikö voisi joissain tilanteissa nauttia aah itsekeskeisen orgastisesti siitä, että on vastaus toisen tarpeisiin, mutta tuon voi kääntää myös niin päin, nähdä toiselle tilaisuutena oman itsen hyväksikäyttöön, jos siis kuten aluksi sanoin, ei itse saa mitään nautintoa eikä mielihyvää siitä, että on vastaus toisen tarpeisiin.

Minä ymmärrän sen vain mindsettinä. Toki, jos lähtökohtaisesti oletat tärkeintä olevan vain täyttäväsi toisen tarpeet, niin narsistinen ihminen ottaa siitä kaiken irti. Mutta jos molemmat puolisot asennoituvat parisuhteeseen samalla tavalla, niin molempien tarpeet täyttyvät.

Et nyt oikein tajunnut, mitä yritin sanoa. Sehän on kyse tunteesta, jos kuvittelee ja ajattelee itsensä täyttävän toisen tarpeet. Siitähän Kuronen puhuu. Ei se tarkoita, että täyttäisi ne, mutta puhe on kokemuksesta, että USKOO niin. Sehän antaa ihan hirveästi voimia.

En itse ikinä uskaltaisi kuvitellakaan sellaista. Uskoisin kuitenkin Kurosen tapaan, että se nimenomaan on rakkauden parisuhteessa edellytys.

Eihän sitä voi tietääkään, ellei ole kommunikointia. Mutta jos puhutaan, niin kyllä se minusta enemmän on kuin pelkkää uskoa.

Asiaa helpottaa, jos puolisoilla on samanlaiset tarpeet. Sitten tulee vähän vahingossakin täytettyä tarpeet, kun ajattelee, mitä itse haluaisi, niin sen teen toiselle. Ongelmahan tulee erilaisuudesta, kun ei tajuta toisella olevan toiselaisia tarpeita.

No, itse olin 10 vuotta parisuhteessa ihmisen kanssa, josta en ikinä kokenut, että voisin täyttää hänen tarpeitaan. Omani täyttyivät kyllä. Hän ei valitanut, en silsti saanut minkäänlaista kokemusta siitä, etä olisin täyttänyt hänen tarpeensa. Esim. inhosin seksiä, olikohan hänellä sellainen tarve kumppanille?

No, niin minäkin olin 20 v parisuhteessa, jossa loppuun asti luulin kaiken olevan hyvin. Mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Lasten mukaan tämä uusi on aivan samanlainen kuin mies itse. Eli ymmärtää miehen tarpeet paremmin kuin minä?

Ap

No, mä en hetkeäkään luullut minkään olevan hyvin ja siis häivyin liitosta itse.

Minulla ei taas ollut mitään merkkiä, josta olisin voinut päätellä, ettei asiat ole hyvin. Oli seksiä, oli aamupusut, lähtöpusut, tulopusut, iltapusut. Oli keskustelua. Oli yöt lusikassa nukkumista. Jne.

Miehellä oli kuitenkin yksi pohjaton tarve: saada ihailua. Sitä minä en kyennyt antamaan riittävästi. Luulin, että se riittää, ettei nalkuta eikä kritisoi.

Niin, hän ei saanut päivittäin tuntea olevansa vastaus sun unelmiisi, en mäkään sellaisen puolison kanssa haluaisi olla.

Hyvä pointti. En ole tullut ajatelleeksikaan tuota näkökulmaa.

Mutta: mies ei ollut täysi vastaus unelmiini, mutta riittävä kuitenkin. Ei minulla ollut valitettavaa, vain kiitollisuuden aiheita.

Ei nykyinenkään mieheni täytä kaikkia unelmieni kriteereitä. Silti tahdon rakastaa häntä.

Ei kukaan täytä kaikkia toisen unelmia, eli turha luulla, että sellainen olisi mahdollista. Ja sitten ei täytä etenkään, jos unelma on tyyliä miljardööri, jolla menestyvät yritys, mutta silti paljon kotosalla....

Niin, ymmärrän kyllä. En itsekään ole osannut koskaan sanoiksi pukea sitä, minkä toit Kurosen sanoissa esille nyt. Suoraan sanoen jos olisin olisin ollut varmaan menemättä siihenkään parisuhteeseeni, johon en ollut tyytyväinen ja lähdin. Oli vain vaikea vastustaa sitä, että löysi hyvän miehen.

Nyt tajuan, että eihän se riitä siksi, etten itse koskaan kokenut olevani vastaus hänen tarpeisiinsa. Se on siis minun ongelmani, JOSKIN olen sitä mieltä, että jos mies olisi rakastanut minua enemmän hän olisi auttanut siinä asiassa. Olisi halunnut kertoa, että on minuun tyytyväinen. Mies ei siis sanonut, että on tyytymätön, ei todellakaan, mutta se ei riittänyt minulle, koska asetuksissani lukee, että ”olet kaikkien, myös minun mielestäni täysi paska, terveisin äiti”. Eli se pitäisi nyt jotenkin korjata ensin.

Mutta siis olimme mekin liikkeellä järkiliittona ja ystävinä, mutta... kun en edes tajunnut, että voisin tunteakaan olevani vastaus jonkun tarpeisiin. Tätä aion ehdottomasti pohtia nyt lisää, koska elämässäni ei ole tälläkään hetkellä rakkautta, eikä sitä siinä miehiltä päin ole ikinä ollutkaan (jos isää ei lasketa, tai ehkä sekin oli enemmän hyväksyntää kuin rakkautta)

Toisaalta ajattelen, että teininähän sitä luulee olevansa vastaus sen ihastuksensa tarpeisiin ja kun tuleekin vain torjutuksi niin tajuaa, ettei ole vastaus (siis kenenkään sellaisen) tarpeisiin ainakaan, joka itseä kiinnostaa ja... sen jälkeen suhteet ovatkin täysin turhia. Voihan niissä käydä kääntymässä, mutta vain jos siitä hyötyy jotenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinänsä joo, mutta en ainakaan itse innostu tuosta kohdasta ”olen vastaus toisen tarpeisiin”. Koska jos en saa mitään nautintoa, iloa, mielihyvää tai muutakaan siitä, että olen vastaus toisen tarpeisiin, niin mitä se minua ilahduttaa? Toisekseen osalla meistä on omat voimavarat niin lopussa, ettei todellakaan jaksa iloita olla vastaus toisen tarpeisiin, saati että nauttisi siitä muutenkaan. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö OSAISI rakastaa, etteikö tajuaisi, mitä rakkaus on (joo no varmaan just tota noin, mitä Kuronen sanoi) tai etteikö voisi joissain tilanteissa nauttia aah itsekeskeisen orgastisesti siitä, että on vastaus toisen tarpeisiin, mutta tuon voi kääntää myös niin päin, nähdä toiselle tilaisuutena oman itsen hyväksikäyttöön, jos siis kuten aluksi sanoin, ei itse saa mitään nautintoa eikä mielihyvää siitä, että on vastaus toisen tarpeisiin.

Sitähän se rakkaus on että ei kysytä koko ajan että mitä se minua hyödyttää vaan että mitä se MEITÄ hyödyttää. Jos pyrit olemaan kaikin mahdollisin tavoin vastaus sen toisen tarpeisiin niin silloin voit myös odottaa että hän on vuorostaan sitten vastaus kaikkiin sinun tarpeisiisi. Kun siis annat kaikkesi niin myös kaiken saat.

Jos lähtee aina siitä että ensin pitää saada ennen kuin voi antaa niin siitä ei juuri mitään hyvää ja aitoa synny.

Minusta kysymys ei ole siitä, että pitäisi pyrkiä olemaan vastaus sen toisen tarpeisiin vaan minusta on kyse KYVYSTÄ USKOA OLEVANSA ja siitä, että kokee saavansa sellaista palautetta, että uskoo edelleen olevansa. Ei siinä pidäkään olla kyse toisen miellyttämisestä, silloinhan siinä ei ole omana itsenään ja väsyy.

Mutta kaikki me emme kykene uskomaan olevamme toisille yhtään mitään, ainakin itselläni on tällainen trauma mielessäni.

Enkä minä ainakaan koe, että joku on vastaus omiin tarpeisiini sen perusteella, mitä hän uutterasti uurastaa minun eteeni, ei, ellei nyt sattumalta aivan välttämättä halua. Toinen on vastaus tarpeisiini esim. sillä, ettei moiti, arvostele, mollaa, ripustaudu, jne.

Ei minun eteeni tarvitse tehdä jotain erikoista ollakseen vastaus minun tarpeisiini.