Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
V***u taas sitä samaa mantraa työterveyspsykologilta.
04.11.2019 |
Kirjoita ylös minimi 3 asiaa joka päivä jotka olivat hyviä tai toi sinulle iloa sinä päivänä.
Mene metsään.
Vmp, sanon minä. Yhdessäkään päivässä ei ole mitään hyvää tai mitään joka toisi iloa. Kärsimystä klo 5-23.
Metsään en mene kun se ahdistaa vaan enemmän ja pilkkopimeelläkö sinne pitää mennä rämpimään loukkaamaan itsensä?!
Onko se prkle liikaa pyydetty että joku asia edes joskus onnistuisi tai että se aurinko edes pilkahtaisi hetkeksi tähän risukasaan?
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuossa on nyt se hyvä asia että sinä tajuat että ihan hanurista on niiden puuhastelu.
Moni ei tajua. Miten siitä voisi edetä? Oletko koskaan kokeillut sienestystä?Mainitsen erikseen että en vittuile tässä nyt yhtään. Olen sairastanut nuorempana vakavan depression
ja siinä meinasi henki mennä.
ULKONA ON ENS VIIKOLLA 20 VITUNSENTTIÄ LUNTA!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuossa on nyt se hyvä asia että sinä tajuat että ihan hanurista on niiden puuhastelu.
Moni ei tajua. Miten siitä voisi edetä? Oletko koskaan kokeillut sienestystä?Mainitsen erikseen että en vittuile tässä nyt yhtään. Olen sairastanut nuorempana vakavan depression
ja siinä meinasi henki mennä.ULKONA ON ENS VIIKOLLA 20 VITUNSENTTIÄ LUNTA!
Ehkä tuossa tarkoitettiin vähän toisenlaista sienestystä...
Niiden vaikutuksia masennuksen hoidossa on ihan tutkittukin viime vuosina.
Ei kai se psykologin vika ole että metsässä liikkuminen ja positiiviseen keskittyminen tutkitusti auttaa.
Tietysti sitten on aika vaikeaa jos metsä ahdistaa, komppaan tuota aiempaa kirjoittajaajoka kyseli että olisko sitten joku missä ahdistaisi vähemmän. Rannalla? Kaupungilla? Kirjastossa? Semmosia neuvoja ei varmaan psyke pysty antamaan, että sun mieliala muuttuisi paremmaksi ilman, että joudut itse näkemään aika paljonkin vaivaa.
Joo, aina tää "kirjoita ylös niitä hyviä asioita". No jos elämässä ei tapahdu mitään, kirjoitan sitten joka päivä samat: sain ruokaa, on katto pään päällä, sain ruokaa, on katto pään päällä.
Ei se kyllä lisää arvostusta noita asioita kohtaan, ymmärtää vain kuinka tyhjää oma elämä on.
Onneksi olen tällä hetkellä paremmassa jamassa, mutta joskus vuosi sitten se oli just tätä ja hillittömiä ahdistuskausia vuorotellen masennuskausien kanssa.
Vapaaehtoistyötä jossain ruokajaossa vaikka?
Noin niinkun shokkihoidoksi. Holistien yömajaan siivoamaan tms.
Vois olla niin ahdistavaa että kotona olo alkais tuntua helpotukselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuossa on nyt se hyvä asia että sinä tajuat että ihan hanurista on niiden puuhastelu.
Moni ei tajua. Miten siitä voisi edetä? Oletko koskaan kokeillut sienestystä?Mainitsen erikseen että en vittuile tässä nyt yhtään. Olen sairastanut nuorempana vakavan depression
ja siinä meinasi henki mennä.En tunne sieniä yhtään enkä uskalla poimia jos ovatkin myrkyllisiä. Omaan myös onnettoman suuntavaiston joten kovin pitkälle/syvälle metsään en voi mennä. Ja se suurin syy...metsä on ahdistava paikka. Tuntuu ettei saa happea. Vähän kun ois ahtaanpaikan kammo.
Ap
Kun lukee sun äärimmäisen negatiivista kommentointia kaikesta, alkaa ymmärtää miksi psykologi antoi tuon neuvon. Tunnen ihmisen, joka on 41-vuotias ja sairastaa terminaalivaiheen syöpää eikä ole katkera valittaja vaikka aihetta olisikin. Ymmärrän toki että joillekin on alusta loppuun paska elämä, mutta omaa asennoitumistaan voi silti muuttaa ja ottaa vastuuta omasta elämästään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuule, kyllä sulla joku asia onnistuu - vaikka et saakaan siitä iloa. Joka päivä selviöt hengissä, ehdit bussiin, saat juotua kahvikupin haaleana, ja joku työtehtäväkin onnistuu, lun et kerran ole saanut potkuja. Se, että sinä et tajua tätä itse, ei ole psykologin neuvojen huonoutta, vaan sinun haluttomuuttasi toteuttaa niitä.
Ei se psykologi voi heilauttaa mitään taikasauvaa, jolla asiasi alkavat yhtäkkiä mennä niin kuin haluat. Se voi vain yrittää auttaa sinua näkemään, mikä on jo ok.
Ja mene sinne metsään vapaapäivänäsi.
Näin se on. Moni ruikuttaa turhaan surkeaa elämäänsä, mutta asiat asettuisivat mittasuhteisiin, jos esim. sairastuisivat oikeasti vakavasti. Usein nämä valittajat haluavat piehtaroida surkeudessaan, eivätkä haluakaan nähdä jonkin asian toimivan. Saati, että voisivat kyseenalaistaa omia ajatuksiaan. Metsässä voisivat vaikka tajuta, että ovat yksi pieni osa tässä kokonaisuudessa, ehkä katoaisi se itsekäs, minäkeskeinen oman kurjan elämän ympärillä piehtarointi.
Jep. kun menettää vanhempansa alta 35v. joutuu avosydänleikkaukseen 37v. sitä vaan ei jaksa valittaa pienistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuossa on nyt se hyvä asia että sinä tajuat että ihan hanurista on niiden puuhastelu.
Moni ei tajua. Miten siitä voisi edetä? Oletko koskaan kokeillut sienestystä?Mainitsen erikseen että en vittuile tässä nyt yhtään. Olen sairastanut nuorempana vakavan depression
ja siinä meinasi henki mennä.En tunne sieniä yhtään enkä uskalla poimia jos ovatkin myrkyllisiä. Omaan myös onnettoman suuntavaiston joten kovin pitkälle/syvälle metsään en voi mennä. Ja se suurin syy...metsä on ahdistava paikka. Tuntuu ettei saa happea. Vähän kun ois ahtaanpaikan kammo.
ApKun lukee sun äärimmäisen negatiivista kommentointia kaikesta, alkaa ymmärtää miksi psykologi antoi tuon neuvon. Tunnen ihmisen, joka on 41-vuotias ja sairastaa terminaalivaiheen syöpää eikä ole katkera valittaja vaikka aihetta olisikin. Ymmärrän toki että joillekin on alusta loppuun paska elämä, mutta omaa asennoitumistaan voi silti muuttaa ja ottaa vastuuta omasta elämästään.
Aivot voi mennä jumiin. Ei välttämättä valittavissa eikä kovin helposti muutettavissa oleva tila.
Monilla syynä voi olla vakavat hormonaaliset häiriöt tms. joihin eivät saa apua väärien diagnoosien takia ja
ja kun ketään ei kiinnosta. Jos rahaa on niin tutkimuksia tehdään kyllä, jos ei niin siinähän sitten kärsit.
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä se metsä jotain parantaisi? Sama kun sanoisi, että mene siivouskomeroon tunniksi.
Eräs ystäväni pakeni vaatekomeroon hulluja sukulaisia.
Nukahti sinne.
Heräsi virkistyneenä ja vieraatkin olivat häipyneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä rakastan lenkkeillä metsässä. Kolme lasta ja mies kotona, ihana paukauttaa ovi kiinni ja olla tunti itsekseen ulkona. Aivot nollautuu täysin.
Onko sulla ap jotakin harrastusta tai asioita mitä aidosti tykkäät tehdä?
Vierailija kirjoitti:
Psykologit, psykiatrit ovat täyttä huuhaata. Niitä kutsutaan mielenterveyden ammattilaiseksi. Ovat pelkkä vitsi.
Psykologi analysoi turhaan, liibalabaa. Psykiatri kirjoittaa vain lääkkeitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelmasi on uhriutuminen.
Googlaa uhriutuminen.
Minun ei tarvinnut lukea kuin 1 artikkeli uhriutumisesta ja oma ajatteluni tuli minulle näkyväksi, ja lakkasin olemasta uhri.
Sä et tule onnelliseksi jos et itse yritä. Niin se vaan on, sori siitä.
Välillä tuntuu, kuin meiltä mielenterveysammattilaisilta odotettaisiin viisasten kiveä, joka parantaa kaiken. Tai asenne on sellainen, että kaikki täytyy antaa potilaalle valmiina. Valitettavasti mielenterveyden hoidossa se ei oikein mene niin.
Psykologien ja hoitoa antavien tahojen tehtävä on ehdottaa asioita, joiden tehosta on näyttöä. Metsässä kävely tutkitusti auttaa, samoin meditaatio, rentoutumisharjoitukset, päiväkirjan pito ym. Kaikki uudet itsehoitomenetelmät otetaan ilolla vastaan, jos niistä on positiivista dataa.
Negatiivinen suhtautuminen itsehoitoon toki on oirehtimista (esim. masennuksesta) jo sinällään, mutta olisi kyllä todella hyvä jos voisi asenteestaan huolimatta alkaa toistaa jotakin hyvää rutiinia. Esim. puolen tunnin kävely iltaisin. Jos puoli tuntia on liian pitkä aika, niin vaikka vaan vartti. Tällä olisi valtava merkitys toimintakyvyn säilymiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan uteliaisuudesta ap: mitä sinä olisit sitten halunnut sen tt-psykologin tekevän?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuule, kyllä sulla joku asia onnistuu - vaikka et saakaan siitä iloa. Joka päivä selviöt hengissä, ehdit bussiin, saat juotua kahvikupin haaleana, ja joku työtehtäväkin onnistuu, lun et kerran ole saanut potkuja. Se, että sinä et tajua tätä itse, ei ole psykologin neuvojen huonoutta, vaan sinun haluttomuuttasi toteuttaa niitä.
Ei se psykologi voi heilauttaa mitään taikasauvaa, jolla asiasi alkavat yhtäkkiä mennä niin kuin haluat. Se voi vain yrittää auttaa sinua näkemään, mikä on jo ok.
Ja mene sinne metsään vapaapäivänäsi.
Näin se on. Moni ruikuttaa turhaan surkeaa elämäänsä, mutta asiat asettuisivat mittasuhteisiin, jos esim. sairastuisivat oikeasti vakavasti. Usein nämä valittajat haluavat piehtaroida surkeudessaan, eivätkä haluakaan nähdä jonkin asian toimivan. Saati, että voisivat kyseenalaistaa omia ajatuksiaan. Metsässä voisivat vaikka tajuta, että ovat yksi pieni osa tässä kokonaisuudessa, ehkä katoaisi se itsekäs, minäkeskeinen oman kurjan elämän ympärillä piehtarointi.
Toisilla ei ole voimia siihen ja elämä on jatkuvaa taistelua. Tulee mieleen yksi sarja jossa oli kohtaus, jossa sanottiin että ottakaa päivä kerrallaan ja jos päivä on liikaa niin tunti kerrallaan ja jos tunti on liikaa niin minuutti kerrallaan. Joskus sekin on jo pitkä aika, kun oikeasti ahdistaa niin paljon. Sellaista oloa ei toivoisi kenellekään. Anteeksi nyt kauheasti, kun itsekin valitan tässä. Voin onneksi nyt vähän paremmin, mutta kukaan ei koskaan saa vähätellä toisen oloa. Silloin voi käydä huonosti jos ihmisen pahaa oloa ei oteta tosissaan ja aina täytyy muistaa kuinka pienistä jutuista elämä on monesti kiinni. Kaikki eivät saa koskaan apua tai eivät apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuule, kyllä sulla joku asia onnistuu - vaikka et saakaan siitä iloa. Joka päivä selviöt hengissä, ehdit bussiin, saat juotua kahvikupin haaleana, ja joku työtehtäväkin onnistuu, lun et kerran ole saanut potkuja. Se, että sinä et tajua tätä itse, ei ole psykologin neuvojen huonoutta, vaan sinun haluttomuuttasi toteuttaa niitä.
Ei se psykologi voi heilauttaa mitään taikasauvaa, jolla asiasi alkavat yhtäkkiä mennä niin kuin haluat. Se voi vain yrittää auttaa sinua näkemään, mikä on jo ok.
Ja mene sinne metsään vapaapäivänäsi.
Näin se on. Moni ruikuttaa turhaan surkeaa elämäänsä, mutta asiat asettuisivat mittasuhteisiin, jos esim. sairastuisivat oikeasti vakavasti. Usein nämä valittajat haluavat piehtaroida surkeudessaan, eivätkä haluakaan nähdä jonkin asian toimivan. Saati, että voisivat kyseenalaistaa omia ajatuksiaan. Metsässä voisivat vaikka tajuta, että ovat yksi pieni osa tässä kokonaisuudessa, ehkä katoaisi se itsekäs, minäkeskeinen oman kurjan elämän ympärillä piehtarointi.
Toisilla ei ole voimia siihen ja elämä on jatkuvaa taistelua. Tulee mieleen yksi sarja jossa oli kohtaus, jossa sanottiin että ottakaa päivä kerrallaan ja jos päivä on liikaa niin tunti kerrallaan ja jos tunti on liikaa niin minuutti kerrallaan. Joskus sekin on jo pitkä aika, kun oikeasti ahdistaa niin paljon. Sellaista oloa ei toivoisi kenellekään. Anteeksi nyt kauheasti, kun itsekin valitan tässä. Voin onneksi nyt vähän paremmin, mutta kukaan ei koskaan saa vähätellä toisen oloa. Silloin voi käydä huonosti jos ihmisen pahaa oloa ei oteta tosissaan ja aina täytyy muistaa kuinka pienistä jutuista elämä on monesti kiinni. Kaikki eivät saa koskaan apua tai eivät apua.
Siis kaikki eivät saa koskaan apua tai eivät löydä sopivaa apua. Piti siis kirjoittaa.
Vierailija kirjoitti:
Välillä tuntuu, kuin meiltä mielenterveysammattilaisilta odotettaisiin viisasten kiveä, joka parantaa kaiken. Tai asenne on sellainen, että kaikki täytyy antaa potilaalle valmiina. Valitettavasti mielenterveyden hoidossa se ei oikein mene niin.
Psykologien ja hoitoa antavien tahojen tehtävä on ehdottaa asioita, joiden tehosta on näyttöä. Metsässä kävely tutkitusti auttaa, samoin meditaatio, rentoutumisharjoitukset, päiväkirjan pito ym. Kaikki uudet itsehoitomenetelmät otetaan ilolla vastaan, jos niistä on positiivista dataa.
Negatiivinen suhtautuminen itsehoitoon toki on oirehtimista (esim. masennuksesta) jo sinällään, mutta olisi kyllä todella hyvä jos voisi asenteestaan huolimatta alkaa toistaa jotakin hyvää rutiinia. Esim. puolen tunnin kävely iltaisin. Jos puoli tuntia on liian pitkä aika, niin vaikka vaan vartti. Tällä olisi valtava merkitys toimintakyvyn säilymiselle.
Sen takia pitäis mun mielestä panostaa enemmän myös psykoedukaatioon, sais paljon vähemmälle hoitokielteisyyttä kun vaan selitettäis kunnolla miks jotain asioita pitäis tehdä ja miks niitten toteuttaminen tuntuu niin vaikeelta ja tyhmältä.
Vakava masennus -diagnoosia kantava tässä hei. Ymmärrän turhautumisesi - valtaosa neuvoista ja vinkeistä on diipadaapaa, joka tuntuu lähinnä alentuvalta. Ihan kuin ei olisi itsellä mielessä käynyt ulkoilu tai kirjoittaminen tms. Paremmassa jamassa kaikkea on koetettu ja huonossa ei pysty. Se, mikä mut nosti suosta on lääkkeet. Niiden vaikutusta odotellessa paras apu oli vertaistuki. Voi nauraakin yhdessä sille, miten mahdotonta kaikki on.
Vierailija kirjoitti:
Välillä tuntuu, kuin meiltä mielenterveysammattilaisilta odotettaisiin viisasten kiveä, joka parantaa kaiken. Tai asenne on sellainen, että kaikki täytyy antaa potilaalle valmiina. Valitettavasti mielenterveyden hoidossa se ei oikein mene niin.
Psykologien ja hoitoa antavien tahojen tehtävä on ehdottaa asioita, joiden tehosta on näyttöä. Metsässä kävely tutkitusti auttaa, samoin meditaatio, rentoutumisharjoitukset, päiväkirjan pito ym. Kaikki uudet itsehoitomenetelmät otetaan ilolla vastaan, jos niistä on positiivista dataa.
Negatiivinen suhtautuminen itsehoitoon toki on oirehtimista (esim. masennuksesta) jo sinällään, mutta olisi kyllä todella hyvä jos voisi asenteestaan huolimatta alkaa toistaa jotakin hyvää rutiinia. Esim. puolen tunnin kävely iltaisin. Jos puoli tuntia on liian pitkä aika, niin vaikka vaan vartti. Tällä olisi valtava merkitys toimintakyvyn säilymiselle.
Minä olen se joka kertoi sairastaneensa vakavan depression.
Silloisesta tunne-elämän vammautuneisuudesta huolimatta älyllinen puoli minussa otti ohjat käsiinsä
ja kykeni laatimaan jonkinlaisia (aluksi hyvin vaatimattomia) päiväohjelmia ja tavoitteita.
Kävin päivittäin kävelyllä, iltaisin voimistelin. Tilanteen ollessa pahimmillaan saattoi kyllä mennä useampikin vuorokausi lähestulkoon kokonaan vuoteen omana mutta pidemmällä aikavälillä juuri nuo
vähäisetkin liikuntahetket ja rutiinit estivät sekä kehoani että psyykettäni riutumasta ja kuihtumasta kokonaan.
Ruokahalu ja nälän tunne olivat useita kertoja poissa pitkiäkin aikoja, mutta koska suhtautumiseni
syömiseen on ollut aina melko tekninen sain pidettyä jollain lailla kiinni riittävän ravinnon määrästä.
Välillä saattoi mennä tahattoman paaston puolelle, mutta kun huolehtii riittävästä nesteen saannista
ja siitä että se vähä mitä kykenee syömään on terveellistä pötkii melko pitkälle.
Komppaan siis tällä lainaamani viestin kirjoittajaa: rutiinit ovat tärkeitä ja pienikin liikkuminen ja ulkoilu
hyvästä ja ehdottomasti parempi kuin ei mitään. Vaikka menisi pitkiä aikoja että mikään ei tunnu miltään
niin voi silti yrittää vääntäytyä liikkeelle. Joskus keho voi tuntua hyvin raskaalta ja voi jopa lyyhistyä kesken matkan. Ja aina ei kykene ylös sängystä lainkaan.
Pahimpina aikoina en edes uskaltanut lähteä ulos jos kaveri ei ollut "valmiudessa" tavoitettavissa kännykällä.
Ihan oikeasti oon monta kertaa joutunut konttaamankin tai istumaan polun laitaan tai kiertymään sikiöasentoon lumihankeen. Saa nauraa jos haluaa. Mutta älkää naurako muille eikä varsinkaan silloin kun tilanne on päällä.
Oma luonteenlaatuni ja harrastuneisuuteni (olin harrastanut päivittäistä liikuntaa koko aikuisikäni ja kiinnostunut terveellisestä kasvisruokavaliosta) auttoivat asiassa samoin kuin kiinnostukseni ihmisen mielen rakenteeseen ja toimintaan. Sellaiselle jonka intressit ovat toiset tällanen itsehoito on varmasti huomattavasti
vaikeampaa tai kenties jopa mahdotonta.
Älkää pilkatko tai vertailko "oikeasti sairaisiin". Depressio, ainakin vakavimmillaan, on mitä suurimmassa
määrin myös fyysinen ongelma ja sairaus.
Alue: Aihe vapaa
Nyt et kuule tiedä mistä puhut.
Turha tulla länkyttämään tämmöseen ketjuun kun aloittajalla on jo tarpeeksi huono olla.
Sitä saattaa luulla itsestään liikoja jos ei ole elämässä ollut vastoinkäymisiä
tai on peräti itse sellainen moukka joka päsmäilee muita, kävelee yli ja aiheuttaa konflikteja.
Ahdistus/masennus/pelkotiloilla on usein lähteensä hyvin vakavissa lapsuusajan traumaattisissa
kokemuksissa joita kukaan ei ole itselleen tilannut. Jos sellailta on ollut onni välttyä niin
sopisi olla tyytyväinen ja jättää huonompi onnisille aukominen väliin.
Nimim. Vedäppä vee päähäsi sinäkin