Lue keskustelun säännöt.
Saako kohta aikuistuvien lasten äiti jo odottaa innolla aikaa kun lapset muuttavat kotoa?
03.11.2019 |
Mieli alkaa kummasti kehitellä uusia unelmia ja tavoitteita siihen aikaan kun ei enää ole huollettavia. Aion matkustella, Tinderöidä (tämä on jäänyt ihan jäihin moneksi vuodeksi jotka olen pyhittänyt lapsille), urheilla, opiskella yms. En meinaa malttaa odottaa aikaa jolloin ketään ei kiinnosta minne menen ja mitä teen. Muutan pienempään asuntoon ja nautin hiljaisuudesta. Tietenkin lapset ovat tervetulleita vaikka sunnuntaisin syömään tai pyykkiä pesemään tai mitä keksivätkin mutta odotan kyllä että siipensä kantavat omilleen.
Kommentit (65)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Aion matkustella, Tinderöidä (tämä on jäänyt ihan jäihin moneksi vuodeksi jotka olen pyhittänyt lapsille), urheilla, opiskella yms."
Lapsesi ovat siis 17 ja 18 vuotiaat ja et voi jättää heitä kotiin yksin? Kai nyt hyvä nainen pääset urheilemaan ilman selityksiä? Tai voit opiskella ilman täydellistä selontekoa? En ymmärrä yhtään miten jollekin asiat voivat olla niin hankalia. Jos haluat opiskella tai urheilla, niin opiskelet ja urheilet, eivät liki aikuiset lapset todellakaan tarvitse sinua 24/7, vaan he pärjäävät vaikka viikon keskenään kotona. Jos eivät pärjää, niin sitten sinulla on ongelma.
Ja sitten tuo tinderöinti... Huokaus. Lapsesi eivät varmasti oleta sinun olevan ikuisesti yksin, vaan heille itselleenkin ystävät ovat tärkeitä, joten he ymmärtävät, että sinullakin voi olla ystäviä. Myös miesystäviä. Jo pienikin lapsi ymmärtää ystävän tärkeyden ja teineille sen pitäisi olla itsestään selvyys. Eihän sinun jokaista äijää ole pakko kotiin hilata kakaroiden eteen, mutta äiti voi aivan varmasti lähteä treffeille ja siitä ei tarvitse teinien kanssa neuvotella yhtään.
Katkaisepa ap siis lasten napanuorat ja lopeta sitkuttelu. Mikään ei estä sinua toteuttamasta itseäsi jo nyt.
Ja kyllä, minulla on lapsia. Fiksuja, osaavia ja pärjääviä nuoria.
Juu ei. Tämä äiti ei mene treffeille vielä kun lapset asuvat kotona. Sen olen vaan päättänyt olevan näin ja niin se on ollutkin kaikki nämä vuodet. Ei ole ongelma millään tavalla eikä tässä mitään ehdokkaitakaan ole pyörinyt joiden tapaamisista olisi pitänyt kieltäytyä (päinvastoin). Ehkä minulla on läheisempi suhde lapsiini kuin joillakuilla muilla mutta en myöskään lähde viikkojen vaellukselle ja jätä teinejä itsekseen kotiin. Kas kun et ehdottanut heidän mukaan ottamistaan buhahaha. Lapseni ovat myös kiinnostuneita elämästäni, jos vaikka sanon meneväni elokuviin, kyllä he kysyvät että kenen kanssa jne. Enkä halua heille tässä enkä muutenkaan valehdellakaan. Opiskelut estää raha ja tilaisuus koska niitä elätettäviä on. Jossain vaiheessa todennäköisesti 10 vuoden sisällä voisin uudelleenkouluttautumista ajatellakin (ainoa tuon alan koulu on monen sadan kilometrin päässä, Pelastusopisto siis).
Siis lapset kysyvät uteliaisuuttaan, että minne olet menossa ja kenen kanssa (kuten normaalit läheisistään ja heidän elämästään kiinnostuneet ihmiset tuppaavat tekemään) ja sä olet tulkinnut sen niin, että he kyselevät tarkoituksenaan jotenkin estää sun elokuviin meno? Miksi pitäisi valehdella? Onko siellä elokuvissa tai sun mahdollisissa seuralaisissa jotain tosi kamalaa salaamisen arvoista?
Ei he mua estä menemästä mihinkään, mistä ihmeestä niin keksit? Mutta ei mulla ole kavereita mitään joka sormelle asti, vain pari läheistä ja heidät lapset tuntevat ja tietävät esim. kenellä on varaa leffaan kenellä ei jne. Jos olisi menossa jonkun tinder-miehen kanssa (mikä nyt on aika kaukainen oletus itsellekin), en minä sitä lapsille haluaisi kertoa niin kenen kanssa sanoisin meneväni?
En vaan ymmärrä mitä niin kamalaa on sanoa menevänsä treffeille.
Minusta olisi. Siitä tulisi kuitenkin jatkokysymyksiä enkä halua keskustella aiheesta lasten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin ajattelin että sitku...
Ja nyku ne on menneet, niin mulla on niitä koko ajan ihan kamala ikävä. :(
Kaukana asuvat, onneks sentään soittelevat usein.
Voi ap, kerro mulle miten pystyisin ajattelemaan niinkuin sinä.
Mäkin olin lasteni yh, ja tällä viikolla viimeisinkin heistä muutti omaan kotiin. Nuori on tottakai onnellinen ja ylpeä omasta kodistaan ja tottakai minäkin olen. Ihanaa, että toinen on onnellinen ja asiat on hyvin. On oma koti, työpaikka, vasta suoritettu ammatti. Elämä edessä.
Mutta en ole näyttänyt kenellekään, miten mun sydän on ihan rikki. Päivät menee ok, mutta illat vaan itken kun sattuu. Suren sitä, ettei mulla ole tavallaan enää lapsia, vaan he ovat nyt aikuisia, heillä on oma elämä. Mun ei tarvii enää huolehtia heistä, ei miettiä mitä ruokaa tehdään, ei tiskata muiden astioita kuin omani. Irtipäästäminen on niin vaikeaa. Haluaisin olla itsekin onnellinen ja iloinen, enkä tällainen itkevä, yksinäinen raunio. Lapset on olleet mun koko elämä, ja nyt kun mun ei tarvii enää elää heitä varten, niin olen ihan hukassa.
Mistä päättelet että pääsisin yksillekään treffeille? Eipä ole täytynyt ehdokkaita pois ajaa avioeron jälkeen kertaakaan. Ja silloin päätin että minä en ole niitä naisia jotka jakavat lapsilleen seurustelukokemuksiaan ja tuovat kotiin milloin mitäkin isäpuolta ja tämä päätös on pitänyt. Eikä sen suhteen ole mitään ongelmaa. Tuolla tinderajatuksella yleensäkin mietin sellaista aikuiskaveria enkä mitään railakasta sinkkuelämää.