"Pakollisten" ihmissuhteiden rasittavuus

Mä olen sanonu itseni irti tuollasista jo vuosia sitten. Huomasin, että tarvitsen paljon omaa aikaa ja aikaa vain omalle perheelle.

Kertokaapa se, kiinnostais minuakin. Sukulaisia tulee nähtyä aika harvoin, mutta mulla myös miehen puolelta kavereita, joita en vaan jaksaisi kauheasti nähdä.. Miehen ystävien vaimot aivan erityyppisiä ihmisiä kuin minä. Heissä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta en vaan koe suurempaa intressiä yhdessäololle. Ainoa asia, mikä meitä yhdistää on lapset/äitiys ja nekin keskustelut jotenkin vähän raskaita, koko ajan vertailua jostakin jne. Nytkin pitäis taas nähdä yhtä pariskuntaa, en vaan yhtään jaksais, jos olen rehellinen. Miehen ystävä kun on niin sitten koen, että minunkin on pakko osallistua näihin tapaamisiin.

Ei minulla sellaisia ole. Olen siivonnut ne elämästäni pois. Tai sitten aina vain siirrän tapaamisia tulevaisuuteen. Tai lyhennän ne vain ruokailuksi, ei yhtään pidemmäksi.

N51

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sanonu itseni irti tuollasista jo vuosia sitten. Huomasin, että tarvitsen paljon omaa aikaa ja aikaa vain omalle perheelle.

Miten olet tehnyt tämän? Nytkään en pätkääkään jaksaisi nähdä etenkään tuota miehen kaveria, tämän vaimoa ja lasta. Tuntuu, että en vaan voi olla niin tyly, että en menisi mukaan ja mieheni menisi yksin kylään heille. He vieläpä usein kutsuvat itsensä meille kylään...Heille nyt sentään olisi kivempi mennä. Tämä on nyt turhautuneena vähän ikävästi ja kovasti sanottu, mutta tänne voin vähän päästää höyryjä ulos. - Ap

Mullekin riittää oma perhe + vanhemmat, siinä on ihan tarpeeksi sosialiseeraamista. Ystävistä ainoastaan yhteen pidän (satunnaista) yhteyttä, nähdään ehkä kerran vuodessa (asutaan eri paikkakunnilla). Tämä sopii mulle, en osaa kaivata muita ihmisiä elämääni, lähinnä rasitun jos joku sukulainen yrittää ottaa yhteyttä. Onneksi aika hyvin olen onnistunut eristäytymään, eli varmaan ovat ihmiset tajunneet, etten halua olla tekemisissä. Minulla ei ole heille mitään annettavaa, enkä ole kiinnostunut heidän elämästään.

Siksi aloin erakoksi ja lopetin ne vähätkin välit, kun huomasin että se alkoi olemaan suoranaista kärsimystä ja viihdyin paljon paremmin vain itsekseni. Kerranhan täällä vaan eletään joten miksi tehdä siitä helvettiä, sittenpä sinne joutuu jos joutuu.

Ja naiset aina vaatii, että miehellä pitää olla niitä omia kavereita, mutta sitten tälläinen valitus? No minä olen mies ja minulla ei ole yhtään kaveria, eikä mitään pakollisia kuvioita. Olen itseasiassa hyvin iloinen, että saan olla vaan yksin, eikä tarvitse ketään mitään tuollaista mistä puhutte. Minulle riittää se, että minulla on oma lapseni, ketään muuta en elämääni kaipaa, enkä tarvitse. T. 44-v valkoinen heteromies

Toisaalta sitä toivoisi ihmisten olevan rehellisiä, eikä viettävän aikaa kanssasi jos eivät oikeasti halua. Tältä pohjalta voi hyvin vetää rajoja, haluaako ehkä nähdä kerran kuukaudessa, kerran vuodessa vai kerran viidessä vuodessa.

Itsellä on tilanne että liian kilttinä pitänyt yllä ei-tyydyttäviä ihmissuhteita, ja nyt huomaan että elämä on kohta ohi enkä ole ehtinyt tehdä mitä haluan kun voimat on vieneet nämä turhauttavat tapaamiset. Vaikkakin minimiin olen ne jo vetänyt. Sukulaisten tapaaminen toimii hyvin, näen niitä joista aidosti pidän.

Vain kuolema on pakollinen. Jos karsit ihmiset pois, saat paheksuntaa osaksesi, mutta se on oma valinta.

Vierailija kirjoitti:

Ja naiset aina vaatii, että miehellä pitää olla niitä omia kavereita, mutta sitten tälläinen valitus? No minä olen mies ja minulla ei ole yhtään kaveria, eikä mitään pakollisia kuvioita. Olen itseasiassa hyvin iloinen, että saan olla vaan yksin, eikä tarvitse ketään mitään tuollaista mistä puhutte. Minulle riittää se, että minulla on oma lapseni, ketään muuta en elämääni kaipaa, enkä tarvitse. T. 44-v valkoinen heteromies

Ei kaikki naiset.

Vierailija kirjoitti:

Mullekin riittää oma perhe + vanhemmat, siinä on ihan tarpeeksi sosialiseeraamista. Ystävistä ainoastaan yhteen pidän (satunnaista) yhteyttä, nähdään ehkä kerran vuodessa (asutaan eri paikkakunnilla). Tämä sopii mulle, en osaa kaivata muita ihmisiä elämääni, lähinnä rasitun jos joku sukulainen yrittää ottaa yhteyttä. Onneksi aika hyvin olen onnistunut eristäytymään, eli varmaan ovat ihmiset tajunneet, etten halua olla tekemisissä. Minulla ei ole heille mitään annettavaa, enkä ole kiinnostunut heidän elämästään.

Minulla on ne omat ystävät, joita on kiva nähdä. Ja rakas lähisuku. Mutta olen aivan täynnä etenkin näin pienen lapsen äitinä sitä, että omaa rajallista vapaa-aikaa "pitää" käyttää ihmisten tapaamiseen, joiden näkeminen vaan kuluttaa enemmän kuin antaa. Vaikeaksi koen etenkin jotkut miehen puolelta tulevat sukulaiset (kyse ei anopista, hän on ihana ja rakas, joku tätä kuitenkin olisi tullut kommentoimaan..) sekä etenkin jotkut miehen puolelta tulevat kaveripariskunnat, joiden vaimojen kanssa en myöskään koe mitään yhteyttä/yhteistä tai koen jopa ärsyttävänä. En vaan haluaisi tuhlata vapaa-aikaani, jonka pitäisi olla akkuja lataavaa näihin vierailuihin. Nyt teinkin sellaisen päätöksen, että ainakin rupean harventamaan näkemisiä ja ehdotan tapaamista jossain muualla kuin aina meillä eli ehdotan josko nähtäis heillä tai sitten jossain ravintolassa yms. En jaksa enää kestitä näitä tyyppejä! - Ap

Vierailija kirjoitti:

Ja naiset aina vaatii, että miehellä pitää olla niitä omia kavereita, mutta sitten tälläinen valitus? No minä olen mies ja minulla ei ole yhtään kaveria, eikä mitään pakollisia kuvioita. Olen itseasiassa hyvin iloinen, että saan olla vaan yksin, eikä tarvitse ketään mitään tuollaista mistä puhutte. Minulle riittää se, että minulla on oma lapseni, ketään muuta en elämääni kaipaa, enkä tarvitse. T. 44-v valkoinen heteromies

Niin, nimenomaan omia kavereita. Tässähän ap:n ongelma ei ole miehen omat kaverit vaan se, että hän kokee joutuvansa osallistumaan kaveri pariskunta-tapaamisiin, jotka eivät kiinnosta. Mies lienee vapaa tapaamaan ketä haluaa.

Mun suvussa on paljon vanhoja yksinäisiä akkoja jotka syyllistää mua aina siitä että en käy tapaamassa. Käyn harvoin, mutta kukaan muu ei käy koskaan. Nyt kun mulla on 2 pientä lasta niin en jaksa, enkä todellakaan käytä vähää vapaa-aikaani jonkun valittavan akan tapaamiseen.

Mä en jaksais tavata edes lapsuudenperhettä tai kavereita. Haluaisin olla vaan oman perheen kanssa. En oo mielestäni masentunut, en vaan jaksa lähteä mihinkään.

Siis pahimpia on oikeasti nämä itsensä kylään kutsuja! Meillä on noin puolivuotias vauva ja tuntuu, että sitä käytetään kätevänä tekosyynä tyyliin "teidän on varmaan vauvan kanssa vaikeaa tulla meille, me tullaan teille". No ei ole! Paljon raskaampaa on siivota vieraita varten kunnolla, laittaa tarjottavat jne. Sitten, kun yrittää sanao, että mielellään kyllä tällä kertaa tultais sinne päin niin ei oteta kuuleviin korviin. Argh! Mä päätin tästä ketjusta inspiroituneena, että tästä lähtien sanon suoraan, että nyt on meidän vuoro tulla kylään, ei meille.

Vierailija kirjoitti:

Siis pahimpia on oikeasti nämä itsensä kylään kutsuja! Meillä on noin puolivuotias vauva ja tuntuu, että sitä käytetään kätevänä tekosyynä tyyliin "teidän on varmaan vauvan kanssa vaikeaa tulla meille, me tullaan teille". No ei ole! Paljon raskaampaa on siivota vieraita varten kunnolla, laittaa tarjottavat jne. Sitten, kun yrittää sanao, että mielellään kyllä tällä kertaa tultais sinne päin niin ei oteta kuuleviin korviin. Argh! Mä päätin tästä ketjusta inspiroituneena, että tästä lähtien sanon suoraan, että nyt on meidän vuoro tulla kylään, ei meille.

Allekirjoitan tämän 5 kk ikäisen vauvan äitinä 100%. Siis arvostan kovasti parhaita ystäviä, jotka tulevat meille tapaamaan minua ja vauvaa, mutta he ovat vähän asia erikseen. Pariskuntia ja sukulaisia tapaan ehdottomasti mieluummin niin, että menemme muille kylään.

Minä olen lähes 100% tekemisissä vain ihmisten kanssa, joiden kanssa viihdyn hyvin. En edes ehtisi tavata ketään ikävää ihmistä. Ok en varmaan olisi appivanhempien kanssa tekemisissä elleivät he olisi appivanhempia, mutta he ovat onneksi aivan mukavia ihmisiä.

Ja siis miten - no, jos joku jota en halua meille kutsuu itsensä meille, niin meille ei sovi. Koskaan. Sama oikeastaan toisinpäin, eli en myöskään mene heille, ei vaan koskaan sovi. Miehen kanssa menee onneksi melko yhteen se, kenestä tykätään, mutta esim. teidän tilanteessa mies näkisi kaveriaan yksinään muualla kuin meillä kotona. (Tai siis, voisi toki nähdä meillä mutta olisi varmaan vaikea järjestää, ettei vaimokin tulisi).

Mistäs niitä ystäviä sitten löytyy, jos ja kun omaa perhettä ei enää ole?

Jos tulee ero, tai kuolema erottaa, tai vakava sairaus jolloin jää työelämän jms. ulkopuolelle.

Poistakaa toki kaikki ihmiset elämästänne, noin vaan, suit sait. Käpertykää omaan pieneen tynnyriinne ja eläkää siellä.

Mutta älkää ihmetelkö, missä ne tuttavat ja ystävät ovat, miksi kukaan ei ota yhteyttä, sitten kun olettekin vailla apua, seuraa, olkapäätä tai tukijoita mahdollisiin vaikeisiin aikoihin.

Vierailija kirjoitti:

Ja naiset aina vaatii, että miehellä pitää olla niitä omia kavereita, mutta sitten tälläinen valitus? No minä olen mies ja minulla ei ole yhtään kaveria, eikä mitään pakollisia kuvioita. Olen itseasiassa hyvin iloinen, että saan olla vaan yksin, eikä tarvitse ketään mitään tuollaista mistä puhutte. Minulle riittää se, että minulla on oma lapseni, ketään muuta en elämääni kaipaa, enkä tarvitse. T. 44-v valkoinen heteromies

No tässäpä outo purkaus nimimerkkiä myöten. Luitko edes aloitusta, eihän viestisi liity siihen mitenkään?

Mä olen opetellut tietoisesti pois tuollaisesta ajattelusta, mitä ap harrastaa. Tietoisesti hidastanut elämää, jotta ehdin nähdä IHMISIÄ, en imuroida kotona tai muuten suorittaa. Mielestäni kaikenlaiset ihmiset rikastuttavat elämää, kunhan itsellä ei ole liian kiire. Minulla varakkaan suvun jäsenenä ei ole. Mulla on aikaa toisille. Jos joku miehen sukulaisissa vierailu vain tökkii, en lähde. Asuvat niin kaukana, ettei kukaan oleta edes.