Paraneeko koulukiusaamisesta ikinä

Joidenkin ihmisten osa on olla koko elämänsä ajan uhri, jos sitä kierrettä ei itse katkaise ajoissa. Minua myös kiusattiin aikanaan koulussa vuosia, ja sen seurauksena minusta kasvoi masentunut ja traumatisoitunut nuori aikuinen. Olin sitä vähintään 30-vuotiaaksi asti. En luottanut muihin ihmisiin ja myös annoin muiden kohdella minua huonosti. Minulla oli myös epäterveitä ihmissuhteita, joissa koin väkivaltaa, henkistä alistamista yms.

Nykyään minulla on mielestäni vajaat 40-vuotiaana normaali itsetunto, en enää tunne itseäni kohtaan inhoa tai pidä itseäni muita huonompana. En tiedä vaikuttaako siihen ikä vai se, että jossain kohtaa menneisyyden asiat ja traumat oli pakko käsitellä. Epäterveet ihmissuhteet olen itse lopettanut, ja en aio enää sietää sellaisia ihmisiä elämässäni. Tajuan myös nykyään olleeni lapsena väkivallan uhri, johon en ollut itse millään tavalla syyllinen. Ainoa tapa, jolla kiusaaminen näkyy vielä nykyään ja koko loppuelämän ajan on se, että en aio hankkia lapsia koskaan. En halua tehdä tähän pahaan maailmaan lapsia.

Sanoit AP, että tunnut olevan aina se jota kiusataan. Valitettavast tämä maailma ja myös suomalainen yhteiskunta on arvomaailmaltaan aika kova, kannattaa opetella sitä kovuutta myös itse. Siis oikeanlaista kovuutta, että et ole liian kiltti ja anna muiden ihmisten kävellä ylitse. Liian kilttejä kiusataan ja käytetään helposti hyväksi.

Sori, tuli aika pitkä viesti mutta eiköhän asia tullut selväksi.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu kiusauksesta? Vakavasta kiusaamisesta voi päästä eroon vähitellen piteneviksi, mutta kokonaan eroon pääseminen on hidasta. Kokeile NLP tekniikkaa?

Itselle vaikea ymmärtää kuinka joku 4-kymppisenä vielä itkee kuinka häntä on teininä haukuttu laudaksi pienten tissiensä kanssa. En miellä satunnaista mainintaa lautana olemisesta tms, koulukiusaamiseksi, jota kannattaa vielä 25v jälkeen märehtiä julkisesti saadakseen sääliä ja huomiota, vaan silloin on syytä jo hakea nopeasti apua.

Ihmettelen syvästi, että miten tiedostavia monet kiusatut tuntuvat olevan kiusaamiseksi joutumisestaan, liekö aivan erityinen ihmisryhmä jolle on päiväselvää kaikki, niin  etteikö sille olisi voinut tehdä silloin aikoinaan mitään, vai ollut tarkoituksellinen valinta jäädä siihen rooliin jotta pysyy ryhmässä ja sen vuoksi jäänyt hampaankoloon koska ne kiusaajat menestyneet lopulta paremmin. 

Ei siitä tarvitse parantua. Siitä pitää vain päästä yli, antaa anteeksi ja tajut ettei ne kiusaajat enää niitä muistele vaan menivät hetken mukana kun olivat nuorina typeriä. AIkuisethan eivät enää kiusaamista harrasta. Ja siis painotan aikuiset. Jotkut eivät kasva aikuiseksi koskaan vaan elävät ja kuolevat lapsina.

Pitää kasvattaa ne hampaat ja antaa silmä silmästä takaisin ihan kaikissa elämäntilanteissa. Mutta ei oikeasti normaalit ihmiset kiusaa toisia jatkuvasti edes aikuisena. Sellaiset on jälkeenjääneitä.

Minäkään en ole päässyt täysin yli koulukiusaamisesta, vaikka olen jo nelikymppinen. Kiusaaminen oli minun kohdallani aika raakaa, se sisälsi yksityisasioitten levittelyä, kotirauhan rikkomista, varastelua sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Minua esimerkiksi painettiin veden alle ja kasvojani kohti heitettiin palavia papatteja. Se oli onni ettei sattunut pahemmin, olisi voinut sattua vaikka kuin pahasti. Olen vieläkin vaikeasti traumatisoitunut. Ystävien hankkiminen tuntuu todella vaikealta, kun ei oikein pysty luottamaan keneenkään. Itseluottamus on myös aika alhaalla. Jos yritän olla osa jotain ryhmää, niin saatan mennä paniikkiin vaikka mitään kamalaa ei ole tapahtunut. Masennus ja ahdistus on läsnä lähes päivittäin. Työkyvyttömyyseläkkeellä ollaan.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu kiusauksesta? Vakavasta kiusaamisesta voi päästä eroon vähitellen piteneviksi, mutta kokonaan eroon pääseminen on hidasta. Kokeile NLP tekniikkaa?

Itselle vaikea ymmärtää kuinka joku 4-kymppisenä vielä itkee kuinka häntä on teininä haukuttu laudaksi pienten tissiensä kanssa. En miellä satunnaista mainintaa lautana olemisesta tms, koulukiusaamiseksi, jota kannattaa vielä 25v jälkeen märehtiä julkisesti saadakseen sääliä ja huomiota, vaan silloin on syytä jo hakea nopeasti apua.

On ihan eri asia, että teininä on joskus koulussa haukuttu laudaksi kuin että jotakin lasta tai nuorta on systemaattisesti kiusattu VUOSIA, jossa kaikki hänen sanomisensa ja tekemisensä on mitätöity ja annettu päivästä toiseen jopa se kuva, että hän ei saisi olla edes olemassa. Pahimmassa tapauksessa siihen on osallistunut koko yhteisö, esim. koko koululuokka. Kyllä se laudaksi haukkuminenkin varmasti sattuu, mutta silti eri asia. Vähän kuin verrattaisiin siihen, että jotakin on parisuhteessa lyöty kerran tai pari, ja toista ihmistä puoliso taas pahoinpitelee jatkuvasti vuodesta toiseen. Kummatkin on kamalia tapauksia, mutta se jota on lyöty kerran tai pari pystyy varmasti irrottautumaan tuollaisesta suhteesta helpommin kuin se jota lyödään koko ajan. Väkivallan uhri on helppo alistaa, ja mieli murtaa. Se pätee myös koulukiusattuun.

Minulla vaikuttaa myös se, että olen ollut kiusattu. Oikeastaan kotona jo opettettiin, että pitää olla sellainen kunnollinen ja vanhemmat antoivat ymmärtää etten saa vastustaa. Tästä on jäänyt tietynlainen halu miellyttää ihmisiä ja sellainen epäilys, ettei kelpaa kenellekään. Kouluun mennessä olinkin jo valmiiksi aika arka lapsi. Pienissä koulussa pärjäsin jotenkin, mutta edelleen olin se joka vähän meni kuin muiden mukaan ja halusi aina olla sellainen, joka ei loukkaa toisia. Sitten muutettiin ja olisi pitänyt päästä porukoihin mukaan ja oli sellainen porukka missä paljon sellaista porukkaa, että heti huomasivat kuinka kiltti ihminen olen. Aluksi kaikki menikin hyvin, mutta vähitelleen alettiin kiusaamaan ja jäin täysin omilleni. Ei vastustuksesta ollut mitään hyötyä ja en lopulta enää edes uskaltanut. Samaan aikaan vanhemmat jättivät minut ihan omilleen ja oikeastaan näistä jutuista ei puhuttu ja ei olisi saanut olla heikko. 

Kaikki nämä asiat, kun nyt niputtaa niin voin sanoa, että tilanne on se, että olen muutenkin ollut aika ujo ja sitten nämä kokemukset ovat vieneet sitä muutenkin huonoa itsetuntoa vielä alemmas. En koskaan usko, että kukaan voisi pitää minusta. Sellainen ulkopuolisuuden tunne aina mukana ja yksinäinen olen ollut nyt 10  vuotta ja jäin silloin koulussa jo ihan yksin ja kukaan ei tahtonut kanssani olla. Senkin vuoksi jotenkin olen niin paljon tottunut olemaan yksin, että stressaan hirveästi miten joku suhtautuu minuun ja mitä hän ajettelee. En osaa olla enää rento ja luonteva. Omassa tapauksessa kiusaaminen oli myös ihan väärin sen takia, että yritin olla mukava kaikille ja se alkoi vielä huonoon aikaan muuton jälkeen, kun olin muutenkin omillani ja uusi. En oikeastaan enää ajattele niinkään, että tämä kiusaaminen olisi missään tapauksessa syy kaikkeen, mutta jotenkin se on vienyt lopunkin rohkeuden tutustua ihmisiin ja oikeasti olisin tarvinnut ihan erilaisia hyviä kokemuksia. Nykyisin olen siinä tilanteessa, että sosiaalisten tilanteiden pelkoa on ja tuntuu aina vaan vaikeammalta tutustua uusiin ihmisiin. En minäkään haluaisi antaa voittoa toisille, mutta en voi sille mitään kuinka paljon nämä asiat vaikuttavat.

Jos et ole kokenut mitään hyvää niin pitkään aikaan toisilta niin on pakostakin sellainen varovainen ja miettii miten tässä käy. Se vie iloa elämästä pois ja toivoo, että olisi parempi nuoruus pohjalla. Tuntuu etten enää osaa olla sellainen "normaali" ihminen ja pysty siihen mihin joku toinen. Oikeastaan se kuvastaa itseäni jo paljon, kun tutustuin yhteen ihmiseen netissä ja siinä keskustelussa huomasin kuinka aloin todella helposti miettimään kirjoitinko väärin tai ymmärsinkö jonkun asian eri lailla yms ja pahoittelin ihan turhaankin toiselle, joka sitten ihmetteli tätä. Hän myös alkoi sitten kannustumaan minua, että kyllä sinä olet mukava jne. Silloin ymmärsin sen, että vaikeaa tulee olemaan jos jännitän jo pelkkää nettikeskustelua ja koen sen vaikeana. Ymmärrettävästi tämä on vaikuttanut siihen, että monet alat eivät sovi minulle ja en halua esiintyä yms. Vienyt iloa pois elämästä niin paljon. Tiedän sen, ettei muutenkaan olisi ollut helppoa, mutta nyt en aina tiedä miten jatkaa eteenpäin. En halua olla mikään uhri, mutta ei ole sitä nappia mistä nämä kokemukset voi unohtaa ja vaikka kuinka ei haluaisi niib ne vaikuttavat elämään ja on vaikeaa tutustua ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Pitää kasvattaa ne hampaat ja antaa silmä silmästä takaisin ihan kaikissa elämäntilanteissa. Mutta ei oikeasti normaalit ihmiset kiusaa toisia jatkuvasti edes aikuisena. Sellaiset on jälkeenjääneitä.

Omat kiusaajani ovatkin niin jälkeenjääneitä, että opiskelevat yliopistossa. Itse olenkin sitten vähän eri tilanteessa.

Mitä on parantuminen?

Luulen päässeeni yli enkä usko, että se enää estää minua millään lailla. Tottakai se vaikuttaa siihen, mitä ja millainen olen, mutta se ei estä minua tekemästä mitään, mitä haluan.

Minua kiusattiin koko peruskoulu- ja lukioaika niin, että syrjäytettiin kaikesta, mitätöitiin ja suljettiin ulkopuolelle. Mitään, mitä tein, ei koskaan kommentoitu hyvällä, mutta sille kyllä naurettiin ja sitä pilkattiin. Yläasteella tähän sisältyi myös muutama väkivaltainen hyökkäys.

Nykyäänkin olen varautunut, enkä avaudu ulkopuolisille, ja koen helposti ulkopuolisuutta ja joukkoon kuulumattomuutta. Mutta nämä eivät ollenkaan estä minua menestymästä eivätkä nyt päälle nelikymppisenä enää edes tunnu pahalta. Minusta on ihan ok olla vähän ulkopuolinen esim työpaikalla ja työkuvioissa, ja tiedostan, että se johtuu monesti myös siitä, että minut on saamillani ylennyksillä ja rankasti kilpailluilla eliittirahoituksilla asetettu vähän eri asemaan kuin muut. Ja koska olen ihan itse niihin hakeutunut, ei ole syytä valittaa tästä sinänsä varsin luonnollisesta seurauksesta.

Taustalla on kaksi mielestäni tärkeää tekijää. Ensimmäinen on se, että olet löytänyt tai valikoinut lähipiiriini ihmisiä, jotka arvostavat minua sellaisena kuin olen. Saan menestyä, mutta saan epäonnistuakin, se ei heihin vaikuta. Olen lojaali heille ja he minulle. Ikävät, ilkeät ja pinnallisella tavalla vaativat ja arvostelevat ihmiset jäävät lähipiiristä pois kun heidän ominaisuutensa tulevat ilmi. Toinen on se, että olen löytänyt sen, missä olen hyvä ja mitä haluan tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Ei siitä tarvitse parantua. Siitä pitää vain päästä yli, antaa anteeksi ja tajut ettei ne kiusaajat enää niitä muistele vaan menivät hetken mukana kun olivat nuorina typeriä. AIkuisethan eivät enää kiusaamista harrasta. Ja siis painotan aikuiset. Jotkut eivät kasva aikuiseksi koskaan vaan elävät ja kuolevat lapsina.

Antaisitko sinä sitten anteeksi vuosia kestäneen kiusaamisen ja sen, että meinasit "lähteä" täältä sen aiheuttaman ahdituksen takia. Monet myös jatkavat tätä käytöstä sitten aikuisina työpaikoilla, joten se nuoruuden typeryys sitten jatkuu ja minusta systemaattinen kiusaaminen ei mene  minkään typeryyden piikkiin. Minä en anna anteeksi sitä, että elämääni on niin paljon tuhottu heidän toimestaan. Kiusaajissa on myös yllättävän viisaita ihmisiä, jotka opiskelevat pitkälle. Kaikki eivät ole niitä joille käy huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Jos asut vielä kotikaupungissasi missä kiusaaminen tapahtui niin sanoisin että melkeinpä mahdotonta päästä yli. Suomi on jo maana niin pieni että kiusaajiin tulee jatkossakin törmäämään ainakin kotikaupungissa. Muutto muualle ja täysi kontaktien katkaisu vanhoihin piireihin voi auttaa.

Vaikka ei asuisi samassa kaupungissa, niin Suomi on todella pieni maa, joten aina törmäämistä ei voi välttää mitenkään. Varsinkin, jos on laajemmasta porukasta kyse. Omalla kohdallani olen törmännyt kiusaajan hoviin työpaikan valtakunnallisissa koulutuksissa, jossa jouduin jopa samaan työryhmään tämän henkilön kanssa. Vaikka tilanne oli asiallinen, niin tämä ihminen tuijotti minua koko ajan ja välillämme vallitsi selkeä ymmärrys sosiaalisesta taustakuviostamme, josta muut olivat autuaan tietämättömiä.

Toinen vastaava kokemus on, kun menin harrastusryhmään, jossa yksi ihminen otti minuun kovin kontaktia ystävällisissä merkeissä ja some-kaveruuden kautta selvisi, että hän on erittäin hyvä ystävä yhden kiusaajani kanssa. Vaikka kuinka yrittäisi itse olla vahva ja aikuinen, niin useamman kerran harrastuksen jälkeen lähdin kotiin kyyneleet silmissä. Vaikka kyseinen ihminen oli minulle aivan ystävällinen. Tuntui suorastaan kosmiselta vitsiltä, että kaikista maan ihmisistä, uudella kotipaikkakunnallani, kaksikymmentä vuotta myöhemmin törmään tähän porukkaan taas näin. Ne haavat revitään aina uudelleen auki, jos ei kokonaan niin osittain.

Somen kautta huomaa usein myös tätä, että on omia uusia tuttuja, joilla on yhteisiä tuttuja kiusaajien kanssa. Se on ahdistavaa.

En usko. Vaikka olen jo nelikymppinen, niin silti poden suurta kauhua kun pitää ohittaa jotain teinikoululaislaumoja. Tulee niin elävästi mieleen ne omat kouluajat, kun vastaavissa tilanteissa huudeltiin sieltä porukasta perään. En myöskään koe olevani riittävä parisuhteessa toiselle, joten olen koko elämäni elellyt sinkkuna. Tämäkään tuskin tulee muuttumaan, koska yhdeltäkään ihmiseltä ei löydy niin kauheaa sinnikkyyttä mitä kanssani vaadittaisiin jo alkukankeuksista yli pääsemiseen.

Hyvät ihmiset, hoitakaa ne päänne kuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Hyvät ihmiset, hoitakaa ne päänne kuntoon.

Kyllä se siitä! Ota itteäs niskasta vaan!

Ehkei se ole edes mahdollista, vai miksi häiriintyneet eläimet yleensä lopetetaan? Miksei niiden päitä hoideta kuntoon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvät ihmiset, hoitakaa ne päänne kuntoon.

Kyllä se siitä! Ota itteäs niskasta vaan!

Ehkei se ole edes mahdollista, vai miksi häiriintyneet eläimet yleensä lopetetaan? Miksei niiden päitä hoideta kuntoon?

Tätähän se on. On helpompi uhriutua kuin käsitellä asiat ja hakeutua sopivaan terapiaan.

ölh

Minua syrjittiin ihan lapsesta asti, oli rankkaa kun veljet ihan avoimesti hengailivat serkkuni kanssa ja haukkuivat minua serkkuni mukaan lukien. Kukaan vanhemmista ei tehnyt mitään ja tunsin oloni niin huonoksi. Olin vasta 5-vuotias ja tämä jatkui vuosia, myös koulussa kiusattiin. Aikusiällä minusta kehkeytyi manipuloiva narsisti, joka kostaa muille. Serkkujen ja veljien kanssa en ole tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvät ihmiset, hoitakaa ne päänne kuntoon.

Kyllä se siitä! Ota itteäs niskasta vaan!

Ehkei se ole edes mahdollista, vai miksi häiriintyneet eläimet yleensä lopetetaan? Miksei niiden päitä hoideta kuntoon?

Tätähän se on. On helpompi uhriutua kuin käsitellä asiat ja hakeutua sopivaan terapiaan.

Ehkä se on sitä siksi, koska siinä tilassa tuntuu vastaavalta kuin puukotuksen uhrin käskettäisiin itse hakeutua hoitoon ja siellä sitten mietitään miten voisit saada puukon vedettyä ulos haavasta ja tikata sen umpeen. Se on aivan helvetin paljon helpompi "uhriutua", kyllä vain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi hyvä jumala kultamussukka! Vielä muistellaan vuosikymmeniä vanhoja juttuja! Kasvakaa aikuisiksi!

Sinä et määritä kenenkään toisen kokemusta. Jos ei ole kannustavaa sanottavaa, ei tarvi kommentoida mitään.

Voivoivoi! Nyyhnyyhnyyh! Valivalivali! Hölmöyttä saa sanoa hölmöydeksi.

En oikein usko. Lapsena/nuorena sitä kuitenkin on aika herkkä sille, että kokeeko itsensä hyväksytyksi vai ei. Ja jos ei silloin kasvuiässä koe olevansa haluttua seuraa, tai kokee olevansa jotenkin muita huonompi, niin voisin kuvitella, että sellainen jää kummittelemaan enempi tai vähempi koko loppuelämäksi. Ehkä jos onnistuu jotenkin selättämään sen kiusaamisen aiheen myöhemmin, niin voisi saada jonkinlaisen niskalenkin siitä henkisestä lukosta asian suhteen. Jos vaikkapa jotain naista on kiusattu rumuudestaan ja hänestä tuleekin miss Suomi, niin voisi ajatella hänen näyttäneen epäilijöilleen. Mutta toisaalta taas joku miss Suomikin saa osakseen niin paljon paskoo ja rumaksi haukkumista, että esimerkkini oli ehkäpä huono. Sanotaan vaikka, että jotain nörttiä haukutaan ja vähätellään koko yläasteen ajan, ja hänestä tuleekin menestyvän firman pomo myöhemmässä elämässään. Hänkin pääsi näpäyttämään kiusaajiaan, mutta toisaalta hänellä tullee olemaan myös riski leveilyyn ja muuhun egoistiseen käytökseen, joka karkaa käsistä heikon itsetunnon ja näyttämisen ilon vuoksi.

Tai sitten ehkä lähempää osuva esimerkki, jos minä saisin elämässäni jotain aikaan ja löytäisin naisen, niin niiden asioiden menettämisen pelko olisi ihan infernaalinen, koska minulle on aina toitotettu sitä miten en tule kellekään kelpaamaan tai ettei minusta tule koskaan mitään. Kokisin asian niin, että kun nyt olen onnistunut ne asiat saamaan/saavuttamaan, niin en tule siinä onnistumaan enää uudelleen. Onko sitten lopulta helpompaa alistua siihen mitä kiusaajat ovat "ennustaneet" vai pelätä menettävänsä jotain sellaista jota minun ei pitänyt edes saadakaan?

Terveisin Naispelko26