En halua lasta, synnytys 1kk päästä

Mentiin mieheni kanssa viime kesänä naimisiin. Tulin ehkäisystä huolimatta odottamatta raskaaksi ennen häitä, päätimme tietysti pitää lapsen, mutta raskaus päättyi surullisesti keskenmenoon.
En aikaisemmin ollut suunnitellut lasten hankkimista, mutta tuon keskenmenon jälkeen, joku biologinen kello sai haluamaan oman lapsen. Keskenmenosta henkisesti toipuminen vei noin puoli vuotta, jonka jälkeen päätimme tarkoituksella yrittää. Tulin heti toisesta kierrosta raskaaksi ja nyt lapsen olisi määrä syntyä noin kuukauden päästä.

Raskaus on ollut ihan äärimmäisen vaikea.
Kärsin alussa 4kk rajusta raskauspahoinvoinnista, makasin vain vessassa vessanpönttöä halaillen ja kävin tiputuksessa, kun edes vesi ei pysynyt sisällä. Lisäksi mummoni kuoli muutamaa päivää ennen raskausuutisen kertomista sukulaisille. Kun oksentelu ja pahoinvointi vihdoin helpottui, alkoi sureminen ja pidimme kauniit hautajaiset mummolle. Hautajaisten jälkeen sain oksennustaudin, joka laukaisi jälleen pahoinvoinnin, jota on ollut tähän päivään asti.

Hautajaisista kuukauden päästä, toinen rakas perheenjäsenemme kuoli yllättäen. Surin pitkään ja sairastin antibioottikierteellä lukuisia virtsatietulehduksia ja myös keuhkoputkentulehduksen. Niistä toivuttuani, tuli raskaudesta johtuva munuaisen vajaatoiminta, kiireellinen tähystysleikkaus ja sairaalaputki. Siitä asti, nyt noin 2kk ajan, munuais- ja selkäkivut on olleet sietämättömiä, olen maannut kotona sairaslomalla, käynyt sairaalassa tutkimuksissa ja syönyt lähes päivittäin kipulääkkeitä. Oireiden pitäisi kuulemma helpottaa synnytykseen, kun vauva ja kohtu ei enää paina munuaista.

Raskauden aikana on alkanut kaduttamaan lapsen haluaminen. En ole ehtinyt muodostaa tunnesidettä vauvaan, on pitänyt vain selviytyä päivästä toiseen.
Lisäksi pelottaa, jos synnytyksessäkin menee joku pieleen tai onko vauvalla kaikki hyvin. Pelkään, että suremisella, stressillä ja lääkekuureilla on ollut vaikutusta vauvaan.
Neuvolasta saan onneksi tukea ja ymmärrystä, siellä sanottiin, että eivät muista 30v aikana, että kenelläkään olisi ollut yhtä vaikeaa raskausaikaa.

Lisäksi on alkanut surettaa lapsen syntymäajankohta... Halusin lapsen heti, niin en siinä miettinyt, että muutaman kuukauden odotuksella saisimme alkuvuoden vauvan. Nyt kun lapsi tulee marras-joulukuulle, niin kärsiikö, kun on luokkansa nuorimpia?
Neuvolassa hoetaan, että ”seuraava raskaus ei välttämättä ole samanlainen”. Myös se saa inhoamaan tätä ajankohtaa ja ajattelemaan, että jos olisin odottanut pari kuukautta ja saanut vauvan alkuvuonna, myös raskaus olisi mahdollisesti ollut helpompi.

Onko tää raskausmasennusta vai johtuuko hormoneista?
Oon aivan rikki, surullinen, uupunut...
Olen kiitollinen, että olen tullut raskaaksi ja meille on tulossa vauva, kuitenkin harmittaa miten vaikeaa on ollut ja harmittaa omat negatiiviset ajatukset.