Jos on elänyt hyvin helpon elämän niin jääkö jotenkin kasvamatta ihan aikuiseksi

Rajaton kasvatus tuottaa narsisteja siinä kuin äärimmäinen kaltoinkohtelukin.

Ei paskan sataminen niskaan mitään jalosta, ihmisestä tulee tunnekylmä, häijy ja katkera.

Sitten tämä tunnekylmä ja katkera ihminen satuilee olevansa jotenkin parempi, kun on ollut noita vastoinkäymisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vaikeuksien kasvattavuutta on tutkittu paljonkin ja lopputulema on se, että kärsimys ei jalosta kaikkia mutta osa oppii vaikeuksien kautta ja kehittyy, kasvaa ja kypsyy ihmisenä. Tämä sama pätenee helpon elämän eläneisiin, toiset kypsyvät ja kehittyvät henkisesti, toiset jäävät paikoilleen.

Onko helppo elämä aina hyvä elämä?

Niin on tutkittu. Resilienssi perustuu enimmäkseen geeneihin, se selittää minkä takia alkoholistiperheistä voi tulla yksi menestynyt jälkeläinen. Älykkyys, temperamentti ja muut synnynnäiset ominaisuudet ratkaisevat miten suhtautuu koettuihin vaikeuksiin. 

Helppo elämä, kypsyminen, aikuistuminen ovat sellaista muiden arvottamiseen liittyvää, kun niiden avulla arvioi muiden elämää ja koettaa asemoida itsensä muita paremmaksi. Jos taas omaa elämäänsä arvioi noiden termien avulla, niin huomaa, miten hyvinkin vaikeita asioita kokenut voi pitää elämäänsä helppona.

Geenit ratkaisevat lähes kaiken ihmisen elämässä, se on tietysti aika epäreilua.

Vierailija kirjoitti:

Rajaton kasvatus tuottaa narsisteja siinä kuin äärimmäinen kaltoinkohtelukin.

Ohutnahkainen narsisti on juuri sellainen ammattikärsijä ja -valittaja, joka pyrkii manipuloimaan muita omalla pahalla olollaan ja kärsimyksellään ja samalla esiintyy muita parempana ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vaikeuksien kasvattavuutta on tutkittu paljonkin ja lopputulema on se, että kärsimys ei jalosta kaikkia mutta osa oppii vaikeuksien kautta ja kehittyy, kasvaa ja kypsyy ihmisenä. Tämä sama pätenee helpon elämän eläneisiin, toiset kypsyvät ja kehittyvät henkisesti, toiset jäävät paikoilleen.

Onko helppo elämä aina hyvä elämä?

Olen kokenut paljon vaikeuksia ja olen sitä mieltä, että kyllä useimmilla tulee jossain vaiheessa se piste että ei enää selviä. En pidä itseäni heikkona tai persoonallisuutta viallisena, sillä siihen tiettyyn pisteeseen asti kyllä kestin, kenties hyvän perimän ja suht hyvän lapsuuden takia.

Molempia kokeneena voin sanoa, että helppo elämä on kyllä parempi kuin vaikea. Helpossa elämässä voi asettaa itse itselleen sopivia haasteita ja niitä kohti pystyy hyvin pyrkimään. Vaikeassa elämässä eteneminen on vähäistä ja hidasta, ja siinä horjuu elposti itseluottamus varsinkin kun muut eivät näe vaikeuksia ja olettavat laiskaksi. Lisäksi, jos asiat olisivat hyvin ja elämäni olisi jatkunut helppona, niin olisi helpompi olla tukena toisille. Saattaisin pystyä esim. tekemään kolmivuorotyötä hoitajana, tai olisin tehnyt muutaman lapsen ja kasvattanut heistä hyviä Suomen kansalaisia. Ehkä elämälläni tällaisenakin on joku arvo, mutta saattaisin olla hyödyllisempi jos elämäni olisi helppo. Hyvää vaikeassa elämässä on myötätunnon ja näkemyksen lisääntyminen, mutta en ole varma onko se kaiken kärsimyksen arvoista.

..

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti "omasta mielestään" vaikean elämän eläneet ovat kyllä jääneet kasvamatta aikuisiksi. Murehditaan vuosikymmeniä sitten tapahtuneita "vääryyksiä": "tunnekylmiä" vanhempia, seksuaalisuutta teini-iässä yms.. Ja heti kun kehotetaan jättämään tämä höpinä pois ja keskittymään elämään nyt, niin alkaa kehottajan demonisointi ja rypeminen "muiden pahuudessa".

Huomannut saman. En jaksa enää ollenkaan tällaisia uhriutuvia tyyppejä, joita on paljon mediassakin esillä. Jostain vääryydestä tulee suorastaan elämänura, jos vielä keski-ikäisenä ja vanhempanakin haudotaan ikivanhoja juttuja. Se yksikin julkkis, joka on koko uransa rakentanut sille, että kasvoi alkoholistiperheessä. 

Ei vaan mene läpi nuo jutut mulle, koska hyvin paljon elämässä ratkaisee elämänasenne.