Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä tehdä äitini ja mummoni koruille?
21.10.2019 |
Äitini kuoleman jälkeen sain suurimman osan äitini koruista. Joukossa siis myös mummoni koruja jotka äitini on säästänyt mummoni kuoleman jälkeen.
Valtaosa keltakultaa. Itse en tykkää keltakultaisista koruista.
Jotenkin en kehtaa niitä myydä, mutta en myöskään käytä niitä. Tuolla ne lojuu laatikossa. Jos myyn niin minulla ei ole juurikaan mitään muistoja äitini ja mummoni jäljiltä. Minulla on vain yksi lapsi, poika, joten en voi lapsellenikaan antaa/säästää.
Mitä siis tehdä koruilla? Mitä te olette tehneet?
Kommentit (24)
Mä olen kanssa samaa mieltä, että koruja en myisi. Minä säilyttäisin perintökoruina. Ei niistä rahassa paljon mitään saa, tunnearvo on kuitenkin suurempi.
Ihmettelen tuota Kalevala -korujenkin aliarvostusta. Ne on suomalaisia koruja, joilla on oma merkityksensä. Aikaa myöten niille voi kehittyä melkoinenkin arvo.
Vaikka sinulla ei olekaan tytärtä, kenelle ne antaisit, säilytä ne silti tulevaisuutta varten. Joskus saatat saada mieleisen miniän, jolle voit lahjoittaa tai poikasi tyttärelle. Riippuu tietenkin siitä, ovatko he niin viisaita, että ymmärtävät perintökorujen tunnearvon, vai ovatko hekin niitä kaiken pois heittäviä, joille mikään ei merkitse mitään paitsi raha. Sellaisille en lahjoittaisi. Tällaisia "tunnekoruja" voi antaa myös hyvälle ystävälle, kummitytölle, ihan kenelle vain, jonka tietää arvostavan korua.
Äitini lahjoitti 60-luvulla isältä saamansa kultaisen rannerenkaan veljeni vaimolle. Olin aivan käärmeissäni, kun tiesin, että mitään arvoa sille ei kuitenkaan enneta. Ja isä oli ostanut sen rannerenkaan äidille, kun minä synnyin. Siis "kiitokseksi" siitä että sai kahden pojan jälkeen tyttären. Isä on luonnollisesti jo kuollut, hän ei varmasti olisi asiaa hyväksynyt.
Ja kävi niin kuin kävi, veljelle tuli ero. Minä pyysin ex-vaimolta rannerengasta itselleni, koska hän ei siitä ollut ikinä välittänyt. Monen vuoden päästä se sitten palautettiin, kun se oli kuulemma ollut jossain romujen seassa. Saattoi se olla ollutkin, siinä oli naarmuja, jotka oli aivan kuin tahallisesti vedettyjä ja pintaa aivan kuin hangattu johonkin hiomapaperiin ja lukon ketju tipotiessään. Nyt se on minulla, käytin sen kultasepällä kunnostuksessa. Yhden kerran olen sitä pitänyt, mutta muuten varjelen aarteenani. Tyttäreni saa sen aikanaan.
Että kannattaa miettiä, kenelle perintökorujaan antaa. Joku arvostaa niitä suuresti, joku toinen taas ei lainkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee tytär.
Mulla on kaksi, 22v ja 25v - molemmat laittaisivat kaiken mahdollisen ’perintötavaran’ välittömästi kiertoon.
Toinen perustelisi asian ’tilanpuutteella’ opiskelija- asunnossa ja toinen ’yäk, ei yhtään mun juttu’ ...Eli ei ne tyttäret automaattisesti mitään perintöromujen säilöntäautomaatteja ole.
En itsekään nuorempana osannut arvostaa mitään mummokoruja tai huonekaluja samalla tavalla kuin nyt. Aion antaa säästämäni perhemuistot pojalleni rasitteeksi :)) vasta kun hän on nelikymppinen, sitten voi tehdä niillä mitä haluaa.
Mutta onhan se totta että ei johonki opiskelijayksiöön oikein sovi eikä mahdu joku mummolan lipasto.
Tämä. Tyttäreni on 20-vuotias eikä osaa arvostaa tai ymmärrä vielä kaikkea mitä periikään ja miltä vuosituhannelta. Voisi periä jo nyt, mutta toimin inhottavasti tulppana. Pidän hallussani kaiken kunnes järki kasvaa päähän, tässä tapauksessa veikkaan vasta noin kolmekymppisenä ellei vielä viisi vuotta enemmän.
Vanhoista kultakoruista maksetaan yleensä vain "romukullan" arvo, eli painon mukaan hinta. Varmaankin yhdet ruokaostokset tekisit sillä rahalla, jos sitäkään.
Alue: Aihe vapaa
No minä, 23-vuotias nainen, sain perintönä 1,5 karaatin timanttisormuksen. En todellakaan aio sitä myydä, vaikkei mulla sille varsinaisesti mitään käyttöä olekaan. Ihailen sitä ainoastaan.