Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten jaksatte vaikean teini-iän läpi?
17.10.2019 |
Ensimmäisen teini-ikä koetteli jaksamista tosissaan ja nyt kun toisen vaikea teini-ikä alkoi perään, olen aivan uupunut. Tahtoisin karkuun omasta kodista ja omasta elämästä.
Mistä saatte jaksamista iloa ja valoa elämään? Olen yh, isä ei osallistu ja joudun selvittämään ongelmia toisensa perään. Raskaalta tuntuu sekin, että ennen niin läheiset lapset tuntuvat syyttävän minua kaikesta elämässään ja muuttavat vihaisissa tunnelmissa pois kotoa... Olen panostanut lapsiin paljon, mutta säilyttänyt samalla omaa elämää. Kaikki tuo panostaminen tuntuu nyt turhalta... Nyt ei ole enää jaksamista omiin harrastuksiin tai ystävien tapaamiseen.
Kiitos vertaistuesta, jos sellaista löytyy.
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotta velat eivät liikaa tästä ketjusta innostuisi, niin ihan toisinkin voi mennä.
Mulla on kolme aikuista lasta eli teini-iät koettu. Ei mitään ihmeitä, voin sanoa.
Keskustelevia ja fiksuja.
Kyllä se perusta vaikuttaa tosi paljon lapsuudesta. Luottamuksellinen suhde, tunne-elämän sanoittaminen (vihaan tätä sanaa kyllä, mutta sopii tähän) pulmatilanteissa.
Meille ns. murrosiän myrskyt ovat aivan vieraita. Olen huomannut, että monissa perheissä nuoria rajoitetaan aivan liikaa. Aivan älytöntä tällaiset tarkat kotiintuloajat ja jotkut kotityövuorot... joustoa ja sopimista. Aitoa sopimista siis. Ei sellaista, että vanhemmat sanovat: sovitaanko näin ja se on täysin yksipuolista.
No etpä ole paljon elämässä vielä oppinut, jos ajattelet, että kaikkeen voit vaikuttaa. Olen yläkoulussa opena ja takana myös kolmen oman lapsen teini-ikä. Aina vanhempien toimilla ei ole pienintäkään merkitystä nuorten käytökseen. Lapsen temperamentti vaikuttaa paljon enemmän. Jos joku ajattelee, että on niin taitava kasvattaja, ei taatusti ole sitä! Tyyni meri ei tee hyvää merimiestä. Se on ihan sattumaakin, miten tässä käy. Pitää vain jaksaa.
Yliopiston käyminen ei tosiaan takaa mitään.
Mikä kysymys :D
Miten ihmeessä kukaan (paitsi mielisairas psykoosissa) voisi ajatella, että voi vaikuttaa kaikkeen. Maapallo menee auringon ympäri ja siihen ei paljon ole sanomista.
Sen sijaan vanhemmat toiminnallaan voivat AINA vaikuttaa lapseensa. Enemmän tai vähemmän ja totta kai lapsen perusluonne vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotta velat eivät liikaa tästä ketjusta innostuisi, niin ihan toisinkin voi mennä.
Mulla on kolme aikuista lasta eli teini-iät koettu. Ei mitään ihmeitä, voin sanoa.
Keskustelevia ja fiksuja.
Kyllä se perusta vaikuttaa tosi paljon lapsuudesta. Luottamuksellinen suhde, tunne-elämän sanoittaminen (vihaan tätä sanaa kyllä, mutta sopii tähän) pulmatilanteissa.
Meille ns. murrosiän myrskyt ovat aivan vieraita. Olen huomannut, että monissa perheissä nuoria rajoitetaan aivan liikaa. Aivan älytöntä tällaiset tarkat kotiintuloajat ja jotkut kotityövuorot... joustoa ja sopimista. Aitoa sopimista siis. Ei sellaista, että vanhemmat sanovat: sovitaanko näin ja se on täysin yksipuolista.
No etpä ole paljon elämässä vielä oppinut, jos ajattelet, että kaikkeen voit vaikuttaa. Olen yläkoulussa opena ja takana myös kolmen oman lapsen teini-ikä. Aina vanhempien toimilla ei ole pienintäkään merkitystä nuorten käytökseen. Lapsen temperamentti vaikuttaa paljon enemmän. Jos joku ajattelee, että on niin taitava kasvattaja, ei taatusti ole sitä! Tyyni meri ei tee hyvää merimiestä. Se on ihan sattumaakin, miten tässä käy. Pitää vain jaksaa.
Okei, eli lapsen kasvatuksella ja kotioloilla ei ole mitään merkitystä?
Tilastot esim. väkivaltavankien taustoista kertovat aivan toista. Päihdeongelmaisista perheistä, nuorisokodeista... huostaanotettuja.
Mutta sinäpä keksit viisasten kiven. Se onkin temperametti :D
Totta kai eri tempermentien kanssa toimitaan luovasti ja luovien.
Yhdysvalloissa tehdyissä kaksostutkimuksissa on havaittu, että geenit vaikuttavat enemmän kuin kasvuympäristö.
Eli vauvana eri perheisiin adoptoidut kaksoset muistuttavat aikuisina selvästi enemmän toisiaan kuin adoptiovanhempiaan niin tulotason, menestyksen, temperamentin kuin arvojenkin puolesta.
Toki täytyy ottaa huomioon, että adoptiovanhemmat ovat pääsääntöisesti hyvinvoivaa porukkaa, eivät narkkareita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en vättämättä allekirjoittaisi tota ettei saa menettää hermojaan. Kunhan ei tee sitä koko ajan. Mutta jos menee liian pitkälle, niin joskus sekin voi auttaa että näyttää omat tunteensa. Näin ainakin oma kokemukseni, puhuminen, komentaminen yms ei tehonnut, mutta tilanne jossa itselläni keitti yli, ensin huusin, sitten itkin, sai teininkin miettimään ja muuttamaan omaa käytöstään.
Minä näkisin, että suhde omaan lapseen pitäisi nähdä ensisijaisesti ihmissuhteena, ei projektina. Toki sikäli poikkeuksellisena ihmissuhteena, että osapuolet eivät ole valinneet toisiaan.
Kasvatussuhteesta tekee projektin tietenkin se, että lasta prepataan ja sparrataan koko ajan, yritetään tehdä hänestä parempaa versiota itsestään. Tätä näkee nykyään paljon. Mutta myös se, ettei lapselle koskaan suututa, on jollakin tavalla projektimaista kasvatusta. Aikuinen kestää löysässä hirressä, kunnes lapsi on valmis muuttamaan pois kotoa - vailla kokemusta aidosta, rehellisestä ihmissuhteesta, jossa molemmat näyttävät tunteitaan - ikätasoisesti toki.
Nykypäivän kasvatuksessa on paljon hyvää, mutta luulen että meidän lastemme sukupolven kipupiste voi olla juuri tuossa, että heiltä puuttuu malli aikuisesta, joka osaa pitää omat rajansa. Varsinkin eroperheissä vanhempi ehkä sinnittelee viikon ollakseen täydellisen kärsivällinen ja hyväksyvä ja läsnäoleva - ja sitten lepää nääntyneenä seuraavan viikon. Millainen malli ihmissuhteesta se on?
Hyvä että käytit sanaa ehkä kirjoittaessasi eroperheistä. Se olikin ainoa fiksu sana kirjoituksessasi. Ylimielisyys paistaa ja kunnolla.
Suurin osa vanhemmista on aina ollut täyspäisiä ja ovat sitä ”nykypäivänäkin”. Keneltä puuttuu malli aikuisesta joka osaa pitää omat rajansa? Sinun lapsiltasi?
Teetkö melko vahvoja tulkintoja? Poikani pelaa jalkapalloa koska pitää siitä. Joskus kotona sanon hänelle että tällä viikolla jätettävä jotkut treenit väliin ettei tuu liikaa urheilua. Tätä keskustelua sinä et kuule. Sen sijaan ehkä kerrot pojastani jollekin kaverillesi että sparraan hänestä parempaa kuin itse olen ja onpa sillä pojalla paljon treenejä!
Tarkista vaikka asenteitasi sinä nykypäivän ihminen.
Ja siis numero 23 oli sama kuin 16, ei siis opettaja vaan ihan vain amatöörikasvattaja.
Vierailija kirjoitti:
No olisko vähän kannattanut mietiä kenelle sitä lettuaan levitteee? Ero on AINA epäonnistuminen. Ei ihme, että lapsetkin oireilee. Eihän niillä ole isää.
Tämähän oli kiva vastaus! Ensinnäkin, on täyttä paskaa että äiti joutuu kantamaan ne oireilut ja _isän_ aiheuttaman paskan. Toisekseen, ennustaa ei pysty. Mieheni oli loistava mies ja isä ja osallistui, kun lapset oli pieniä. Sen jälkeen alkoholisoitui. (tämä varmaankin mielestäsi minun vika)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotta velat eivät liikaa tästä ketjusta innostuisi, niin ihan toisinkin voi mennä.
Mulla on kolme aikuista lasta eli teini-iät koettu. Ei mitään ihmeitä, voin sanoa.
Keskustelevia ja fiksuja.
Kyllä se perusta vaikuttaa tosi paljon lapsuudesta. Luottamuksellinen suhde, tunne-elämän sanoittaminen (vihaan tätä sanaa kyllä, mutta sopii tähän) pulmatilanteissa.
Meille ns. murrosiän myrskyt ovat aivan vieraita. Olen huomannut, että monissa perheissä nuoria rajoitetaan aivan liikaa. Aivan älytöntä tällaiset tarkat kotiintuloajat ja jotkut kotityövuorot... joustoa ja sopimista. Aitoa sopimista siis. Ei sellaista, että vanhemmat sanovat: sovitaanko näin ja se on täysin yksipuolista.
Meillä molemmat lapset ovat keskustelevia ja fiksuja. Meillä on myös avoimet välit ja tunne-elämän säätelyyn on pyydetty ihan ulkopuolista apua. Ja arvaas mitä. Siltikin meillä toisen murrosikää lähestyvän kanssa on todella raskasta. Asiaa ei yhtään helpota se, että hänellä epäillään adhd:ta. Ns. tavallisen teinin kanssa tavallinen kasvatus riitti. Ei mitään suurempia ongelmia. Tämän toisen kanssa taas ei tunnu mikään riittävän. Silti elän ja jaksan siitä ajatuksesta, että jonain päivänä tämä helpottaa ja tästäKIN kasvaa oman tiensä löytävä aikuinen. Sun teksti on myös hyvä esimerkki siitä, että miksi en jaksa keskustella tai hakea tukea niiltä kavereilta, joiden lapset ovat ns. helppoja. Aika usein kun rivien välistä paistaa se ajatus siitä, että lasten helppous tai vaikeus on vanhemmista kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en vättämättä allekirjoittaisi tota ettei saa menettää hermojaan. Kunhan ei tee sitä koko ajan. Mutta jos menee liian pitkälle, niin joskus sekin voi auttaa että näyttää omat tunteensa. Näin ainakin oma kokemukseni, puhuminen, komentaminen yms ei tehonnut, mutta tilanne jossa itselläni keitti yli, ensin huusin, sitten itkin, sai teininkin miettimään ja muuttamaan omaa käytöstään.
Minä näkisin, että suhde omaan lapseen pitäisi nähdä ensisijaisesti ihmissuhteena, ei projektina. Toki sikäli poikkeuksellisena ihmissuhteena, että osapuolet eivät ole valinneet toisiaan.
Kasvatussuhteesta tekee projektin tietenkin se, että lasta prepataan ja sparrataan koko ajan, yritetään tehdä hänestä parempaa versiota itsestään. Tätä näkee nykyään paljon. Mutta myös se, ettei lapselle koskaan suututa, on jollakin tavalla projektimaista kasvatusta. Aikuinen kestää löysässä hirressä, kunnes lapsi on valmis muuttamaan pois kotoa - vailla kokemusta aidosta, rehellisestä ihmissuhteesta, jossa molemmat näyttävät tunteitaan - ikätasoisesti toki.
Nykypäivän kasvatuksessa on paljon hyvää, mutta luulen että meidän lastemme sukupolven kipupiste voi olla juuri tuossa, että heiltä puuttuu malli aikuisesta, joka osaa pitää omat rajansa. Varsinkin eroperheissä vanhempi ehkä sinnittelee viikon ollakseen täydellisen kärsivällinen ja hyväksyvä ja läsnäoleva - ja sitten lepää nääntyneenä seuraavan viikon. Millainen malli ihmissuhteesta se on?
Hyvä että käytit sanaa ehkä kirjoittaessasi eroperheistä. Se olikin ainoa fiksu sana kirjoituksessasi. Ylimielisyys paistaa ja kunnolla.
Suurin osa vanhemmista on aina ollut täyspäisiä ja ovat sitä ”nykypäivänäkin”. Keneltä puuttuu malli aikuisesta joka osaa pitää omat rajansa? Sinun lapsiltasi?
Teetkö melko vahvoja tulkintoja? Poikani pelaa jalkapalloa koska pitää siitä. Joskus kotona sanon hänelle että tällä viikolla jätettävä jotkut treenit väliin ettei tuu liikaa urheilua. Tätä keskustelua sinä et kuule. Sen sijaan ehkä kerrot pojastani jollekin kaverillesi että sparraan hänestä parempaa kuin itse olen ja onpa sillä pojalla paljon treenejä!
Tarkista vaikka asenteitasi sinä nykypäivän ihminen.
Nyt enää pitäisi keksiä, miten poikasi tähän asiaan liittyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on tuttavapiirissä kaksi nuorta, joilla on ollut vaikea teini-ikä. Toinen on ystäväni lapsi, ja toinen lapseni ystävä. Kumpikin oli pahimmassa vaiheessa useita kuukausia osastohoidossa, mutta kun pahin oli ohi, pystyivät jatkamaan kouluaan, ja saivat peruskoulun päättötodistuksen n. 1v myöhemmin kuin muut ikäisensä. Sen jälkeen ovat jatkaneet toisen asteen opintoihin. Toinen on jo valmistunut, ja työelämässä, toinen opiskelee.
Eli sanoisin, että kyllä nuori selviää vaikeastakin teini-iästä, kunhan saa asianmukaista tukea elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Jotta velat eivät liikaa tästä ketjusta innostuisi, niin ihan toisinkin voi mennä.
Mulla on kolme aikuista lasta eli teini-iät koettu. Ei mitään ihmeitä, voin sanoa.
Keskustelevia ja fiksuja.
Kyllä se perusta vaikuttaa tosi paljon lapsuudesta. Luottamuksellinen suhde, tunne-elämän sanoittaminen (vihaan tätä sanaa kyllä, mutta sopii tähän) pulmatilanteissa.
Meille ns. murrosiän myrskyt ovat aivan vieraita. Olen huomannut, että monissa perheissä nuoria rajoitetaan aivan liikaa. Aivan älytöntä tällaiset tarkat kotiintuloajat ja jotkut kotityövuorot... joustoa ja sopimista. Aitoa sopimista siis. Ei sellaista, että vanhemmat sanovat: sovitaanko näin ja se on täysin yksipuolista.
Mikään oo inhottavampaa kuin ylimielisyys. Ja ihan liian monta tämmöstä tiedän, tempperamentiltaan helppojen lasten vanhemmat pitävät lasten helppoutta omana ansionaan.
On paljon vanhempia jotka tarjoavat aivan loistavat puitteet kasvulle. Minkähän takia näissä hyvissä perheissä kaikki menee hyvin mutta yksi lapsista oireilee niin pahasti murrosiässä että joudutaan tukeutumaan lastensuojeluun? Niin. Koska vanhemmat eivät voi vaikuttaa kaikkeen vaikka kuinka toimisivat oikein.
Kunpa tämän lainatun tekstin kirjoittaja osaisi vähän nähdä luomansa ulkopuolelle. Tuollainen kirjoittelu voi tosiaan tuntua ikävältä ihmisestä joka on tehnyt kaiken hyvin mutta silti kokee suunnattoman suuria vaikeuksia nuorensa kanssa.
Ei kukaan nuori oireile vakavasti rajojen eli järkevien kotiintuloaikojen tai kotitöiden hoitamisen vuoksi. Ne ovat osa tervettä ja normaalia perhe-elämää!
Alue: Aihe vapaa
Kyllä teiniäkin voi kurittaa jos se ei tottele.