Lue keskustelun säännöt.
Voiko kuka tahansa ihastua kehen tahansa?
03.10.2019 |
Kaikki aina etsii sitä tajunnan räjäyttävää, jalat alta vievää tapaamista ihmisen kanssa, jonka kanssa voisi viettää elämänsä. Mutta se räjähtävä alkuhuumahan on biologiaa, yhteensopivia kemioita, toisen hajut saa sut hurmioon. Mutta onko mahdollista löytää itselleen sopiva kumppani ihan kenestä tahansa vastaantulijasta?
Kun seuraa näitä Love Islandeja tai vaikka BB:tä, niin siinä hyvin pienessä porukassa ihmiset alkavat pariutumaan. Kumpi on todennäköisempää, se, että sieltä juuri sattui löytymään se sinun toinen puolikkaasi vai se, että rajatussa seurassa annat mahdollisuuden myös sellaisille ihmisille, joille et ehkä muuten antaisi?
Kuin joskus artikkelin, että järjestetyt avioliitot kestävät useasti pidempään ja ovat onnellisempia kuin palavilla tunteilla alkaneet. Siinä eräs järjestetyssä avioliitossa ollut nainen kuvaili asiaa näin: Suurista tunteista alkaneet liitot ovat kuin nuotioita, jotka ajan kanssa hiipuvat ja lopulta sammuvat. Järjestetyt liitot alkavat hiilloksesta, joka ajan ja huolenpidon avulla kasvatetaan roihuavaksi nuotioksi.
Ja nimenomaan näin, koska järjestetyissä liitoissa on yhdessä päätetty sitoutua elämäksi. On kyse kumppanuudesta ja yhteisestä halusta saada liitto toimimaan. Ja ajan kanssa tunteet kehittyvät kumppanuudesta ystävyydeksi, välittämiseksi, arvostukseksi, kunnioitukseksi ja rakkaudeksi.
Tunteisiin perustuvassa liitossa yleensä lennetään pitkälti niiden tunteiden varassa ja kun ne hiipuu, niin monet eroavat. Tietenkin jotkut tekevät töitä silloin, kun tunteen alkavat hiipua saadakseen suhteen uuteen nousuun, mutta suurin osa vaan luovuttaa ja alkaa etsimään uutta suurta rakkautta.
Pitäisikö siis antaa mahdollisuus myös sellaisille suhteille, jotka eivät alussa roihua kuin juhannuskokko?
Kommentit (50)
Hyviä pointteja.
Mun mielestä tinder ym nettideitit on tehneet suuren karhunpalveluksen pariutumismarkkinoille.
Liika valinnanvara, erityisesti naisilla ei ole hyvä juttu. Suuret kipinät ja kemiat täyttää lopulta vain se panomies joka taas pitää naista vain panona. Ja sen jälkeen nainen kysyy "missä on miehet jotka haluavat sitoutua"? Kaverivyöhykkeellä ne vaatimattomammat miehet on kun "ei kipinöitä"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka tahansa voi rakastua kehen tahansa, kyllä. Kyse on feromonituoksuista, vastustuskykygeenien yhteensopivuudesta yms. Hauska pointti tuo tosi-tv-rakkauden todennäköisyys pienessä ryhmässä. Homma kuitenkin menee niin, ettei kenellekään ole olemassa mitään yhtä tiettyä ihmistä, sitä oikeaa. Niitä oikeita mahdollisuuksia on lukemattomia, joten jollain todennäköisyydellä sellainen päätyy myös samaan porukkaan tosi tv-formaatissa. Tosin voi myös olla, että pienestä porukasta valitaan se vähiten paha, ja kiinnostutaan helpommin.
Itse en usko lainkaan järjestettyjen avioliittojen toimivuuteen. Tai siis voivat ne toimiakin, mutta eivät varmasti yhtä hyvin kuin rakkausliitot. Toki jos avioliiton toimivuus mitataan sen kestossa, järjestetyt toimivat ylivoimaisesti paremmin. Tämä johtuu siitä, että kulttuureissa joissa avioliittoja järjestetään, ero ei usein tule kuuloonkaan.
Mutta tosiaan tuohon en usko, että rakkaus jotenkin kasvaisi järjestetyssä liitossa, kun vaan riittävästi halutaan että liitto kestää. Ne geenit ja feromonit kun eivät muutu haluamalla ja yrittämällä yhtään miksikään. Yhteiselo voi toki olla sopuisaa jos ainut tavoite on pysyä avioliitossa, mutta en usko että rakkaudesta on kyse missään vaiheessa. Välittämisestä ehkä.
Kyllä luonto hoitaa nämäkin jutut paremmin kuin ihminen itse, vaikka me tupataan aina muuta luulemaan.
Mun ja mieheni suhde alkoi ystävyydestä. Siihen mennessä kaikki tuliset ihastumiset, jotka johtivat kohdallani joka kerta suhteeseen, eivät kestäneet, vaan menivät nopeastikin pilalle. Myöhemmin on jopa harmittanut että sain aina sen miehen johon olin ihastunut, eikä koskaan tullut pakkeja.
Vierailija kirjoitti:
Kuka tahansa voi rakastua kehen tahansa, kyllä. Kyse on feromonituoksuista, vastustuskykygeenien yhteensopivuudesta yms. Hauska pointti tuo tosi-tv-rakkauden todennäköisyys pienessä ryhmässä. Homma kuitenkin menee niin, ettei kenellekään ole olemassa mitään yhtä tiettyä ihmistä, sitä oikeaa. Niitä oikeita mahdollisuuksia on lukemattomia, joten jollain todennäköisyydellä sellainen päätyy myös samaan porukkaan tosi tv-formaatissa. Tosin voi myös olla, että pienestä porukasta valitaan se vähiten paha, ja kiinnostutaan helpommin.
Itse en usko lainkaan järjestettyjen avioliittojen toimivuuteen. Tai siis voivat ne toimiakin, mutta eivät varmasti yhtä hyvin kuin rakkausliitot. Toki jos avioliiton toimivuus mitataan sen kestossa, järjestetyt toimivat ylivoimaisesti paremmin. Tämä johtuu siitä, että kulttuureissa joissa avioliittoja järjestetään, ero ei usein tule kuuloonkaan.
Mutta tosiaan tuohon en usko, että rakkaus jotenkin kasvaisi järjestetyssä liitossa, kun vaan riittävästi halutaan että liitto kestää. Ne geenit ja feromonit kun eivät muutu haluamalla ja yrittämällä yhtään miksikään. Yhteiselo voi toki olla sopuisaa jos ainut tavoite on pysyä avioliitossa, mutta en usko että rakkaudesta on kyse missään vaiheessa. Välittämisestä ehkä.
Kyllä luonto hoitaa nämäkin jutut paremmin kuin ihminen itse, vaikka me tupataan aina muuta luulemaan.
Mutta eihän rakastamisella ole mitään tekemistä geenien ja feromonien kanssa. Rakastuminen on sitä varten. Ja rakastuminen on vain astetta vahvempaa ihastumista ja se ihastuminen juontaa juurensa feromoneista yms.
Feromonit saa aikaan sen ihastumisen ja suuren rakastumisen tunteen, mutta sillä tunteella ei ole mitään tekemistä itse sen toisen ihmisen kanssa. Se toinen ihminen herättää sinussa ne tunteet ja on vain sinulle se niiden tunteiden kohde. Vasta kun rakkaus (Huom. Rakastuminen ja rakastaminen ovat kaksi eri asiaa) astuu kuvaan, niin sillä toisella ihmisellä on ns. oikeasti merkitystä. Hän ei ole enää tunteittesi kohde, koska rakkaus ei ole tunne (tätä on tutkittu laajalti) vaan tahtotila, jossa päätät rakastaa sitä toista ihmistä. Kun rakastuminen loppuu, niin se toinen ei enää näy niiden vaaleanpunaisten lasien takaa vaan ihan omana itsenään, kaikkine virheineen. Silloin useimmat eroavat, vaikka silloin pitäusi tehdä se päätös rakastaa toista, vaikka se toinen ei olekaan enää "täydellinen".
Ihastuminen ja rakastuminen on biologiaa, tunteita, joiden tarkoitus on varmistaa suvun jatkuminen itselle sopivan kumppanin kanssa. Aivomme täyttyvät dopamiinista, serotiinista, adrenaliisista, mutta niitä ei ole luotu kestämään sellaisia pitoisuuksia loputtomiin ja siksi se alkuhuuma, ihastuminen ja rakastuminen lakkaa yleensä 1.5-3v jälkeen. Ja siinä kohtaa mukaan astuu se aito rakastaminen. Kun sinua ei ohjaa alkukantaiset suvunjatkamiseen tarkoitetut tunteet teet päätöksen haluatko olla sen toisen kanssa edelleen, vaikka perhoset vatsasta ovat kadonneet jo kauan sitten ja toisen jotkut piirteet alkavat sittenkin ärsyttää, vaikka ne eivät ennen (muka) haitanneet yhtään.
Älkää siis sekoittako hyvät ihmiset rakastumista ja rakastamista. Minusta ilman rakastumistakin voi syntyä suhde, joka on täynnä rakkautta.
Vierailija kirjoitti:
Jos sä olet sen miehen kanssa autiolla saarella ja muita ei tule, niin anna mahdollisuus. Sama jos asut Intiassa ja sut poltetaan jos vaihdat, tuskin silloin edes kiinnostut muista. Mutta jos olet Suomessa tai muussa vapaassa maassa missä muitakin tulee vastaan, niin tuo tapa on vähän heikoilla. Tuon nuotion sytyttäminen kestää niin kauan, että vastaan ehtii tulla monta tuhopolttajaa ennen ”elivät elämänsä onnellisina loppuun asti” vaihetta.
Olen tuon itse kokeillut. En edes tiedä miten olen tämän kaiken mennyt läpi. Olen ollut mieheni kanssa 20 vuotta, aloittanut jostain pliisusta turvallisuushakuisuudesta. Nyt voin sanoa että olen rakastunut häneen. Mutta monta moninaista vuotta meni miettiessä että onko koko alkuasetelma jo päin honkia. Se epävarmuus on ihan jäätävä mikä tuollaisesta alusta seuraa kun kaikki ympärillä pariutuu rakkauden huumassa. Luulen että aika harva olisi jäänyt tähän. Itse olen jotenkin sairaan jääräpäinen, en pysty antamaan periksi.
Entäs miehesi? Tiedätkö oliko hän kanssasi, koska hänellä oli tunteita sinua kohtaan vai myös jonkinlaisesta turvallisuudentunteesta yms? Oletteko puhuneet asiasta joskus yhdessä? Oletteko onnellisia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rick and Morty - sarjasta:
"Ikävä kyllä ”rakkaus” on vain kemiallinen reaktio, joka saa eläimet parittelemaan. Se iskee lujaa ja hiipuu vähitellen, jättäen sinut epäonnistuneeseen liittoon. Minä tein niin, vanhempasi tekevät niin. Katkaise kierre, Morty. Keskity tieteeseen."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on välillä ihan teetä. Avioliitossa ja perheessä oli kaikki ok, mutta sitten vaimo ihastui toiseen. Vaimo ei osaa edes itse selittää, miten siinä niin kävi ja olisi halunnut peruuttaa koko homman, jos se olisi ollut mahdollista. Piti salasuhteen muutaman kuukauden ajan. Kertoi sitten itse kun alkoi painaa harteilla liikaa ja jätti salasuhteensa. Nyt meiltä meni avioliitto, vaikka vaimo ei olisi halunnut eroa. Voi voi.
Mikä teitä naisia vaivaa 40 kieppeillä, piti pilata avioliitto ja perhe?
Yleensä ihastun ensinäkemältä johonkin ja sitten tunne hiipuu kun rupean tutustumaan tyyppiin ja ilmenee jotain juttuja joista en tykkää.
Työkaverin kohdalla juttu meni päinvastoin. Muutama vuosi töihin tuli mies enkä syttynyt hänestä millään tasolla. Enemminkin mietin että kumma tyyppi. Sitten tutustuimme työmatkoilla lähemmin ja ihastuin aivan korviani myöten. Jo vuoden verran olen katsellut häntä vaaleanpunaisten läsien läpi ja näen aivan helkutin ihan tyypin. Miten ihmeessä tässä näin kävi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sä olet sen miehen kanssa autiolla saarella ja muita ei tule, niin anna mahdollisuus. Sama jos asut Intiassa ja sut poltetaan jos vaihdat, tuskin silloin edes kiinnostut muista. Mutta jos olet Suomessa tai muussa vapaassa maassa missä muitakin tulee vastaan, niin tuo tapa on vähän heikoilla. Tuon nuotion sytyttäminen kestää niin kauan, että vastaan ehtii tulla monta tuhopolttajaa ennen ”elivät elämänsä onnellisina loppuun asti” vaihetta.
Olen tuon itse kokeillut. En edes tiedä miten olen tämän kaiken mennyt läpi. Olen ollut mieheni kanssa 20 vuotta, aloittanut jostain pliisusta turvallisuushakuisuudesta. Nyt voin sanoa että olen rakastunut häneen. Mutta monta moninaista vuotta meni miettiessä että onko koko alkuasetelma jo päin honkia. Se epävarmuus on ihan jäätävä mikä tuollaisesta alusta seuraa kun kaikki ympärillä pariutuu rakkauden huumassa. Luulen että aika harva olisi jäänyt tähän. Itse olen jotenkin sairaan jääräpäinen, en pysty antamaan periksi.
Entäs miehesi? Tiedätkö oliko hän kanssasi, koska hänellä oli tunteita sinua kohtaan vai myös jonkinlaisesta turvallisuudentunteesta yms? Oletteko puhuneet asiasta joskus yhdessä? Oletteko onnellisia?
Olemme tällä hetkellä umpirakastuneita. Ei siis tuota tyyntä ja tasaista tahtorakastamista mistä tuossa yhdessä viestissä puhuttiin, vaan niitä feromoneja, vaaleanpunaisia laseja ja tunnetta ettei malttaisi odottaa iltaan että saa repiä vaatteet toisen päältä. Olemme puhuneet kaikesta kahdenkymmenen vuoden aikana. Luulen että alussa mieheni oli minuun ihastuneempi, mutta en tiedä onko se ollut kovin syvää sekään. Olimme niin nuoria, hukassa ja yksin. Tarvitsimme kumpikin jonkun ja liittouduimme jollain tavalla, ehkä vain selvitäksemme.
Ihastumisen syntyy vain jossain. Mä oon jo rähjääntyt, mut kiva tunne. Tuo iloa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei voi. Nuo ohjelmathan nimenomaan todistavat, ettei voi. Love Islandissa ja Ensitreffit alttarilla -ohjelmissa ainakin joillekin pareille on mahdotonta tulla edes toimeen keskenään, saati sitten kyetä parisuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sä olet sen miehen kanssa autiolla saarella ja muita ei tule, niin anna mahdollisuus. Sama jos asut Intiassa ja sut poltetaan jos vaihdat, tuskin silloin edes kiinnostut muista. Mutta jos olet Suomessa tai muussa vapaassa maassa missä muitakin tulee vastaan, niin tuo tapa on vähän heikoilla. Tuon nuotion sytyttäminen kestää niin kauan, että vastaan ehtii tulla monta tuhopolttajaa ennen ”elivät elämänsä onnellisina loppuun asti” vaihetta.
Olen tuon itse kokeillut. En edes tiedä miten olen tämän kaiken mennyt läpi. Olen ollut mieheni kanssa 20 vuotta, aloittanut jostain pliisusta turvallisuushakuisuudesta. Nyt voin sanoa että olen rakastunut häneen. Mutta monta moninaista vuotta meni miettiessä että onko koko alkuasetelma jo päin honkia. Se epävarmuus on ihan jäätävä mikä tuollaisesta alusta seuraa kun kaikki ympärillä pariutuu rakkauden huumassa. Luulen että aika harva olisi jäänyt tähän. Itse olen jotenkin sairaan jääräpäinen, en pysty antamaan periksi.
Entäs miehesi? Tiedätkö oliko hän kanssasi, koska hänellä oli tunteita sinua kohtaan vai myös jonkinlaisesta turvallisuudentunteesta yms? Oletteko puhuneet asiasta joskus yhdessä? Oletteko onnellisia?
Olemme tällä hetkellä umpirakastuneita. Ei siis tuota tyyntä ja tasaista tahtorakastamista mistä tuossa yhdessä viestissä puhuttiin, vaan niitä feromoneja, vaaleanpunaisia laseja ja tunnetta ettei malttaisi odottaa iltaan että saa repiä vaatteet toisen päältä. Olemme puhuneet kaikesta kahdenkymmenen vuoden aikana. Luulen että alussa mieheni oli minuun ihastuneempi, mutta en tiedä onko se ollut kovin syvää sekään. Olimme niin nuoria, hukassa ja yksin. Tarvitsimme kumpikin jonkun ja liittouduimme jollain tavalla, ehkä vain selvitäksemme.
En silti suosittelisi tätä kenellekkään. Pidän todennäköisempänä että tällainen ei onnistu, kuin että se onnistuu. Tässä on niin paljon tuuria. Tai ehkä se on johdatusta tai kohtaloa, mistä näistä tietää. Luulen että jos tapaisin mieheni nyt ensimmäisen kerran, rakastuisin oikopäätä. Ehkä kaikki oli kiinni vain ajoituksesta? Ehkä tapasimme liian aikaisin ja siksi alku oli laimeampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä hieman voi ihastua "keneen tahansa", jos tilanne on sellainen että se jotenkin tukee ihastumista. Mutta ketä tahansa ei voi rakastaa, ei romanttisesti eikä edes kaverina.
Vierailija kirjoitti:
Elämä on välillä ihan teetä. Avioliitossa ja perheessä oli kaikki ok, mutta sitten vaimo ihastui toiseen. Vaimo ei osaa edes itse selittää, miten siinä niin kävi ja olisi halunnut peruuttaa koko homman, jos se olisi ollut mahdollista. Piti salasuhteen muutaman kuukauden ajan. Kertoi sitten itse kun alkoi painaa harteilla liikaa ja jätti salasuhteensa. Nyt meiltä meni avioliitto, vaikka vaimo ei olisi halunnut eroa. Voi voi.
Mikä teitä naisia vaivaa 40 kieppeillä, piti pilata avioliitto ja perhe?
No miksi teiltä "meni avioliitto", vaikka vaimo ei olisi halunnut eroa, etkä sinäkään kuulosta siltä että olisit halunnut erota? Ei teitä kukaan pakottanut eroamaan, olisitte voineet jatkaa yhdessä jos olisitte halunneet. Turha on valittaa.
Keneen tahansa voi periaatteessa ihastua, mutta jos ihastuu Siihen Väärään niin se ei kestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on välillä ihan teetä. Avioliitossa ja perheessä oli kaikki ok, mutta sitten vaimo ihastui toiseen. Vaimo ei osaa edes itse selittää, miten siinä niin kävi ja olisi halunnut peruuttaa koko homman, jos se olisi ollut mahdollista. Piti salasuhteen muutaman kuukauden ajan. Kertoi sitten itse kun alkoi painaa harteilla liikaa ja jätti salasuhteensa. Nyt meiltä meni avioliitto, vaikka vaimo ei olisi halunnut eroa. Voi voi.
Mikä teitä naisia vaivaa 40 kieppeillä, piti pilata avioliitto ja perhe?No miksi teiltä "meni avioliitto", vaikka vaimo ei olisi halunnut eroa, etkä sinäkään kuulosta siltä että olisit halunnut erota? Ei teitä kukaan pakottanut eroamaan, olisitte voineet jatkaa yhdessä jos olisitte halunneet. Turha on valittaa.
Hän varmaan kysyi av:lta että miten kannattaa tehdä.
Meillä jokaisella jyllää alitajunnassa 1000 erilaista tekijää, jotka määräävät sen, keneen voimme ihastua ja keneen emme. Eli ei se ihan miten vaan voi mennä.
Realityohjelmissa ja vastaavissa on mukana aika vahvasti se, että ollaan yhdessä kokemassa jotain melko erityistä, käydään läpi hyvin voimakkaitakin tunteita ja hetkiä ja sellainen yhdistää ihmisiä nopeasti. Toisesta haetaan myös turvaa uudessa tilanteessa. Yleensähän tällaiset liitot sitten kariutuvat nopeasti arjessa, kun huomataan ettei niitä yhdistäviä asioita sen ohjelman tms. lisäksi juuri ollutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sä olet sen miehen kanssa autiolla saarella ja muita ei tule, niin anna mahdollisuus. Sama jos asut Intiassa ja sut poltetaan jos vaihdat, tuskin silloin edes kiinnostut muista. Mutta jos olet Suomessa tai muussa vapaassa maassa missä muitakin tulee vastaan, niin tuo tapa on vähän heikoilla. Tuon nuotion sytyttäminen kestää niin kauan, että vastaan ehtii tulla monta tuhopolttajaa ennen ”elivät elämänsä onnellisina loppuun asti” vaihetta.
Olen tuon itse kokeillut. En edes tiedä miten olen tämän kaiken mennyt läpi. Olen ollut mieheni kanssa 20 vuotta, aloittanut jostain pliisusta turvallisuushakuisuudesta. Nyt voin sanoa että olen rakastunut häneen. Mutta monta moninaista vuotta meni miettiessä että onko koko alkuasetelma jo päin honkia. Se epävarmuus on ihan jäätävä mikä tuollaisesta alusta seuraa kun kaikki ympärillä pariutuu rakkauden huumassa. Luulen että aika harva olisi jäänyt tähän. Itse olen jotenkin sairaan jääräpäinen, en pysty antamaan periksi.
Entäs miehesi? Tiedätkö oliko hän kanssasi, koska hänellä oli tunteita sinua kohtaan vai myös jonkinlaisesta turvallisuudentunteesta yms? Oletteko puhuneet asiasta joskus yhdessä? Oletteko onnellisia?
Olemme tällä hetkellä umpirakastuneita. Ei siis tuota tyyntä ja tasaista tahtorakastamista mistä tuossa yhdessä viestissä puhuttiin, vaan niitä feromoneja, vaaleanpunaisia laseja ja tunnetta ettei malttaisi odottaa iltaan että saa repiä vaatteet toisen päältä. Olemme puhuneet kaikesta kahdenkymmenen vuoden aikana. Luulen että alussa mieheni oli minuun ihastuneempi, mutta en tiedä onko se ollut kovin syvää sekään. Olimme niin nuoria, hukassa ja yksin. Tarvitsimme kumpikin jonkun ja liittouduimme jollain tavalla, ehkä vain selvitäksemme.
En silti suosittelisi tätä kenellekkään. Pidän todennäköisempänä että tällainen ei onnistu, kuin että se onnistuu. Tässä on niin paljon tuuria. Tai ehkä se on johdatusta tai kohtaloa, mistä näistä tietää. Luulen että jos tapaisin mieheni nyt ensimmäisen kerran, rakastuisin oikopäätä. Ehkä kaikki oli kiinni vain ajoituksesta? Ehkä tapasimme liian aikaisin ja siksi alku oli laimeampaa.
Olen välillä miettinyt, että voiko olla niin, että kohtaa oikean ihmisen vain väärään aikaan. Se tuntuu oikealta ja vahvalta, välillänne on niin vahvaa liimaa, mutta ette vaan saa suhdettanne toimimaan, koska toisella tai molemmilla on elämässä liikaa muuta sillä hetkellä..
Onkohan se siis mahdollista? Että toisen vain tapaa väärään aikaan?
Miksi pitäisi? Eikö ole parempi olla yksin ja vapaa kuin suhteessa, joka ei perustu rakastumiseen?
Entä jos se "kipinöivä tyyppi" tulisi elämässä vastaan sen jälkeen, kun olisi jo sitoutunut järkisuhteeseen?