Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Syntyvyyden lasku - mitä syitä omalla kohdallasi?
02.10.2019 |
Oletko jäänyt tahattomasti lapsettomaksi tai saanut vähemmän lapsia kuin ensin ajattelit? Tai oletko vapaaehtoisesti lapseton? Miksi?
Itse olen 37 v, lapseton, parisuhteessa. Pätkätyökierre jolle ei näy loppua, lisäksi nykyisen miehen kanssa oltu alle vuosi yhdessä. Tämän miehen kanssa voisin haluta lapsia, mutta nähtäväksi jää, tuleeko niitä ja kuinka monta.
Nuorempana olin ahdistuneempi maailman tilasta, omasta tulevaisuudestani ja rahan riittämisestä, lisäksi vaikka olin pitkissä suhteissa, ne eivät tuntuneet loppuelämän suhteilta ja lapsi sitoo kuitenkin vanhemmat toistensa elämään loputtomiin. Jos ihmisten lisääntyminen olisi enemmän useimpien muiden lajien kaltaista, ts. lapsesta huolehditaan lyhyehkö aika ja tämä lähtee sitten omilleen, mulla olisi varmaan useampikin lapsi. Sitovuus ja taloudellinen ja henkinen vastuu on tuntunut tähän asti liian suurelta.
Ylen jutussa kerrottiin että yhden tutkimuksen mukaan monet suunnittelevat kahta mutta jättävät yhteen, koska ekan kanssa on jo rankkaa. Voisin hyvin kuvitella että mulle voisi käydä niin - eli että ekan jälkeen toteaisin että en jaksa toista vauva- ja uhmavuotta.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/07/07/tutkimus-syy-syntyvyyden-lasku…
Kommentit (77)
Sopivaa kumppania ei löytynyt sopivassa iässä, enkä kyllä ollut koskaan edes ajatellut lasten tekoa. Nyt 51v lapseton, eikä harmita yhtään. Mieskin löytyi tuossa matkan varrella, hänellä aikuinen tytär. Sisaruksilla on lapsia ja on olen läheinen heidän kanssa, mulla on myös kaksi kummilasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monta syytä. Pätkätyö; samalla työnantajalla jo vuosikausia ketjupätkissä. Tukiverkon puute, omat vanhemmat sairaita ja asuvat kaukana, miehen vanhemmat vanhuksia, itse asiassa autamme heitä usein, jo monena päivänä viikossa, eikä toisinpäin. Taloudellinen epävarmuus. Lisäksi se, että olen pyytänyt osa-aikatyötä pienten lasteni takia, mutta kun ei ole vakityötä niin työnantajalla ei ole velvoitetta myöntää osa-aikaa. Eikä omalla alalla ole muitakaan töitä tällä paikkakunnalla. Näiden syiden vuoksi lapsiluku jäi kahteen. Noista syistä jo vakityön saaminen ja sitä myötä mahdollisuus osa-aikaisuuteen olisivat saattaneet meidän kohdalla kääntää tilanteen niin, että tukiverkottomuudesta huolimatta olisi saatettu yrittää vielä yhtä lasta. Mutta nyt alkaa jo ikä tulla vastaan, olen jo täyttänyt 40v.
45 v, syy 40 vuotiaana sairastettu syöpä munasolujen saama sytötälli. Sitä ennen olematon turvaverkko, sairaat alkoholistivanhemmat, ja omat tappiin nostetut opintolainat.
- olen introvertti enkä pidä melusta
- maapallolla on liikaa väkeä muutenkin. Ajatus synnytystalkoista on kuin Ponzi-huijaus jossa lapsia pitäisi olla enemmän ja enemmän jottei talouskasvu hidastuisi väestön ikääntymisen myötä. Talouskasvu voi minun puolestani hidastua, meillä on jo kaikkea
- avioliitto on nykyään huono diili. Yhä useammat naiset haluavat pariutua koska haluavat perheen. Ilman perheviettiä ei olisi pariutumisviettiäkään, tai valituksi tulisi erilainen mies. Kun pahimmat kiireet hellittävät, alkaa eroruletti ja perheet hajoavat
- perhe söisi kaiken ajan ja vaatisi elintasoon panostamista. Tunen vain muutaman vähää tyytyvän hippiperheen joilla elämä vaikuttaa kohtuullisen rennolta...mutta sekin loppuu kun lapset ovat isompia, kiitos keskiluokan kilpailun ja koulukiusaamisen jos Minna-Petterillä ei ole uutta kännyä ja varaa harrastaa jääkiekkoa
- perheelliset ystäväni ovat muuttuneet zombeiksi. He näyttävät 10 vuotta sinkkuja vanhemmilta eivätkä osaa keskustella muusta kuin arjesta
Tuossa ensi alkuun.
M/39v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- En ole koskaan erityisemmin halunnut olla äiti.
- Minulla on mielenterveyden häiriö (joka on minussa hautaan asti ja jota ei voi lääkityksellä pois hoitaa), joten ei oikein riitä rahkeet lapsen hoitamiseen ja kasvattamiseen.
- Olen työtön ja köyhä kuntoutuja.
- Ei ole ollut tarpeeksi hyvää miestä, että olisin koskaan kaikesta yllä olevasta huolimatta uskaltanut heittäytyä hänen kanssaan tuntemattomaan ja ottaa riskiä. En ole valinnut kumppaneitani isävalmiuksien perusteella, koska kohta 1; en ole koskaan erityisemmin halunnut olla äiti.
Mutta kuitenkin, jos vahingossa tulisin raskaaksi niin kaipa mulle nyt sitten lapsi elämään tulisi. Onneksi on myös hedelmättömyyttä aiheuttava perussairaus joten ei tarvitse paljon sitäkään pelätä.
Kun ei kiinnosta hankkia lapsia. Ei ole muita syitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on yksi lapsi ja enempää ei ole tulossa. Synnytys oli rankka, vauvalla oli koliikki ja terveysongelmaa. Arki on tarpeeksi hetkistä kahden työssäkäyvän aikuisen ja yhden lapsen kanssa. Käytännössä toinen joutuu joustamaan urasuunnitelmissa ihan jo sen takia että lapsi pitää viedä ja tuoda päiväkotiin. Ei haluta myöskään että lapsi joutuu olemaan ylipitkiä päiviä päiväkodissa. Tukiverkkoa ei ole. Lisäksi tykätään asua kaupungin keskustassa palveluiden lähellä jolloin suurperhe ei tule kyseeseen.
Ylipäätänsä ihmetyttää miten niin moni uskaltaa lähteä vauvarumbaan uudestaan. Ovathan vauvat söpöjä, mutta muu elämä tuntuu silloin jäävän paussille. Emme haluaisi mennä esikoisen kanssa "helpoimman" kautta ja istuttaa pädin eteen jos vaativa vauva vie kaiken huomion (toki VOI tulla helppo vauva, sellaisia vissiin on, mutta näin ei voi olettaa). Ja jos lapsista haluaa hyvät leikkikaverit niin ikäeron täytyy olla suht pieni. Mikä tarkoittaa myös että kehitystasot ovat lähellä toisiaan ja nahistelua ja tappelua syntyy. Haluamme antaa nykyiselle lapsellemme 100% ja koemme että henkiset resurssimme riittävät juuri ja juuri.
- Pelkkä ajatus lapsen itkusta sen syntymästä kouluikään asti on puistattavaa. Sen olen vannonut etten aborttia tekisi jos joku alien kasvaa sisälläni, mutta adoptioon antaisin sillä tahdon elää aikuismaisessa kodissa ilman itkuvaipparallia, yäk. Hatunnostot teille äideille!
- Sairaudet. En tahdo, että oman suvun sydän-ja syöpäsairaudet periytyisi lapselle, etenkään mahdolliselle tyttärelle. Oma äitini sairastaa endometrioosia, joten kuulun jo itsessään riskiryhmään. Myöskin minulle on annettu viitteitä PCOS:tä oireiden takia (karvankasvu, kuukautisten poisjäänti yli 3 vuoden ajan...), mutta itse tutkimusta en ole tehnyt pelkojeni takia.
- Pelot. Ihana rakas gynekologi... Ei, en mene ellei viedä niskaotteella. Vaikka gynekologi olisi nähnyt kuinka monet tusserot niin omaani vaalin hautaan asti. Mulle riitti yks sisätutkimus 11 vuotiaana kun epäiltiin tulehdusta ja se tuntu samalta kuin joku olisi potkaissut haaroväliin. Enää ei kiitos, vaikka haluaisin tutkituttaa vaivani.
- Äitiysloma ja eläke. Miksi isät ei voisi olla lapsen kanssa sen 9kk ja äidit mennä töihin? Aina tuntuu olevan se ajatusmaailma, koska se on naisten puuhaa. Jos te miehet tahdotte lapsia niin miten paljon olette valmiita uhraamaan omasta ajasta pois? Kyllä minä puolestani voisin mennä töihin paetakseni itkuisia lapsia. Jos me lapsettomat saadaan ensin paska niskaan syntymättömyydestä, sitten ollaankin raskaana ja kannetaan syntymätöntä lasta sen 9kk ajan kaikkine kipuineen ymv. vaivoineen niin olisitteko te isät sen lapsen kanssa 9kk vastavuoroisuudessaan?
- Kumppani, seksi, parisuhde. Noita ei ole koskaan ollut elämässäni, joten tässä iässä alkaa ahdistaa ja katsoa kun ikäiseni paukauttaa toista lasta maailmaan. Samaan aikaan pohtii miltä tuo rakkaus, parisuhde ja seksi oikein tuntuu. Herää monta kysymystä, että mihin oikein miestä tarvin jos tähänkin asti olen pärjännyt yksin?
- Paine. Tottakai vanhemmat kyselevät lapsenlapsia omalta osalta kun ainoalta sisarukselta niitä löytyy jo kaksi kappaletta. Riittääkö se? Ei. Minultakin niitä täytyisi löytyä, koska halutaan paljon lapsenlapsia.
- Mielenkiinto. Ei ne lapset oikein ole oma juttu. Aina lapsettomien ajatellaan olevan itsekkäitä kun ei tahdota lapsia. Eikö se teistä olisi itsekästä synnyttää lasta jota ei tahdo tai rakasta? Sitten se laitetaan adoptioon ja lapsi kyselee biologista vanhempaa. Miksi biologiset vanhemmat eivät rakasta omaa lastaan? No tämäkin nähdään pahana, koska kaikkien nyt tulisi ihannoida lapsista. Joten kysyn, että onko itsekästä olla tekemättä lasta maailmaan jossa kärsitään jo ennestään mielenterveys ongelmista ja eikö Suomi olekin itsemurhan kärkimaita? Sitäkö tahdotte jälkipolvelle? Minä en edes ventovieraille.
Toiset pitävät lapsista, toiset työstä ja toiset eläimistä, sama päinvastoin. Työskentelen vakituisena ja ajatus lapsesta tulisi sössimään työtäni. Nautin suuresti, että saa painaa tarvittaessa 12 työpäivää, tehdä ruumiillista työtä ja tehdä vähän päälle ylitöitä. Toki kuulen kunniaa ulkopuolelta "työmaalla asumisesta", mutta jokainen nauttii elämästään omalla tavallaan. Mulla se on työ, perheellisillä perhe ja lemmikinomistajilla lemmikki.
N24
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yli 40-vuotias, en ole löytänyt ketään kenen kanssa edes yrittää lasta.
Vierailija kirjoitti:
Synnytys oli niin traumatisoiva etten missään nimessä halunnut lisää lapsia. Yhteen jäi.
Sama täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vapaaehtoisesti lapseton. Tärkein syy sille on se, ettei minulla ole koskaan ollut mitään vauvakuumetta tai suurta halua saada lasta. Siihen päälle minulla on myös useita järkisyitä; pelkään, että lapselleni kävisi elämässä todella huonosti. Maailma on mielestäni todella paha paikka. En ole koskaan haaveillut omasta lapsesta. Päätöstäni vahvisti myöhemmin elämässä vielä se, että sairastuin henkisesti ja häiriöni on periytyvää laatua. Lisäksi häiriön vuoksi minulla on toiminnanohjauksen haasteita, joiden vuoksi uupuisin helposti käytännön jutuissa, esim. kotitöissä. Olisi myös lapselle raskasta seurata sivusta sairastamistani silloin, kun tulee relapsi, ja sitä, että äiti on välillä osastohoidossa.
Vierailija kirjoitti:
m48 vela
En kokenut koskaan mitään vauvakuumetta, lisääntymistarvetta. Parhaaseen lapsentekoaikaan olin pitkässä avoliitossa naisen kanssa joka koki samoin.
Hänellä mieli muuttui, minulla ei muuttunut.
Ei mitään erityistä lapsikammoa mulla, saatikka vihaa, pitäähän lapsia olla että yhteiskunta jatkuu. Mutten itse kokenut koskaan halua tehdä lapsia ja mielestäni perhettä ei pidä lähteä perustamaan sillä oletuksella että no kun se vaavi putkahtaa niin sitten alan pitää asiasta.
Nyt juna onkin jo mennyt ja teen muutoin työpanoksellani oman osuuteni tälle maalle.
Itseasiassa miehillä se meneekin hyvin pitkälti juuri niin, että miehen aivoissa muuttuu ihan fysiologisesti jotain kun hän saa puolisonsa raskaaksi, ja kun lapsi syntyy ja mies pääsee lapsensa kanssa kontaktiin. Vauvan hoitaminen tekee miehistä mm. vähemmän väkivaltaisia ja sotaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen käyttänyt tätä analogia aiemminkin ja käytän sitä taas:
Olen lapseton samasta syystä, kuin miksi en omista pientä maatilaa. Arvostan pientilallisia kovasti, mielestäni heidän elämäntapansa on hieno ja yhteiskunnallisesti merkityksellinen. Haluan verorahoistani tukea pientilallisten elinkeinoa ja olla mahdollistamassa heille sen elämänvalinnan.
Pientilan ylläpitäminen ei ole kuitenkaan minun juttuni. Se ei ole harrastus vaan elämäntapa johon on sitouduttava ja joka vaatii vaivannäköä niinäkin päivinä kun ei oikein huvittaisi tai sää on huono. Se on arjen määrittävä tekijä joka sanelee oikeastaan kaiken muun elämänsisällön mahdollisuudet. Et voi harrastaa lajia joka vaatii aikaa ja energiaa mikä on pois tilan hoitamisesta. Et voi spontaanisti lähteä päiväkausien reissuun huolehtimatta ja suunnittelematta tarkalleen kuka huolehtii tilan eläimistä sillä välin. Pientilan hoitaminen on prioriteetti numero yksi joten siihen ryhtyminen tulee olla sydämestä kumpuava intohimo.
En vihaa pientilan omistajia missään määrin, vaikka se ei olekaan minulle sopiva elämäntyyli. Päinvastoin: arvostan heitä suuresti. Voin ihastella somessa idyllisiä videoita pientilan elämästä, mutta se ei tarkoita että olisin itse valmis sitoutumaan sellaiseen elämäntapaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen käyttänyt tätä analogia aiemminkin ja käytän sitä taas:
Olen lapseton samasta syystä, kuin miksi en omista pientä maatilaa. Arvostan pientilallisia kovasti, mielestäni heidän elämäntapansa on hieno ja yhteiskunnallisesti merkityksellinen. Haluan verorahoistani tukea pientilallisten elinkeinoa ja olla mahdollistamassa heille sen elämänvalinnan.
Pientilan ylläpitäminen ei ole kuitenkaan minun juttuni. Se ei ole harrastus vaan elämäntapa johon on sitouduttava ja joka vaatii vaivannäköä niinäkin päivinä kun ei oikein huvittaisi tai sää on huono. Se on arjen määrittävä tekijä joka sanelee oikeastaan kaiken muun elämänsisällön mahdollisuudet. Et voi harrastaa lajia joka vaatii aikaa ja energiaa mikä on pois tilan hoitamisesta. Et voi spontaanisti lähteä päiväkausien reissuun huolehtimatta ja suunnittelematta tarkalleen kuka huolehtii tilan eläimistä sillä välin. Pientilan hoitaminen on prioriteetti numero yksi jot
Ei Suomessa ole enää pientiloja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei Suomessa ole enää pientiloja.
Sovitaan sitten, että puhutaan vaikka harrastusmuotoisesta pientilasta ammattimaisen sijaan. Sellainen jossa maalla asuva ihminen pitää kanoja, lampaita ym. maatilan eläimiä omaksi ilokseen ja hyödyntää niiden kananmunia/villaa/ym omaan tarpeeseen. Ihastuttavaa ja ihailtavaa toimintaa, kuuntelen mielenkiinnolla tällaista elämää elävän ihmisen arjen tarinoita ja olen onnellinen kun tällaisesta unelmoiva ihminen saa elää unelmaansa. Mutta en halua samaa itselleni.
Alue: Aihe vapaa
Ap jatkaa vielä.
Mulla oli vuosia tilanne sellainen että hahmotin itseni vapaaehtoisesti lapsettomaksi (ja oikeastaan vieläkin hahmotan, vaikka ei ole poissuljettua että vielä yritettäisiin nykyisen miehen kanssa. Aika ja mun ikä ei vaan ole meidän puolella).
Ennen noin 23 v olin varma etten ikinä halua lapsia, ei vaan kiinnostanut. Sitten fiilis muuttui sellaiseksi 'en varmaan mutta kuka tietää' ja vähitellen iän lisääntyessä se "ehkä" on muuttunut todellisemmaksi vaihtoehdoksi. Mä haluaisin kuitenkin ne hyvät puolet perhe-elämästä, tykkään leikkiä kavereiden lasten kanssa ja olishan sitä utelias näkemään millainen oma jälkeläinen sit olis.
Toisaalta musta on aina ollut ahdistavaa että lapsen kohdalla (jos nyt sitten tärppää ylipäätään) ei voi valita yhtään mitä sieltä saa. Sairaudet ja mahdolliset kehitysongelmat on oma lukunsa, sit on vielä temperamentti/persoonallisuus ym seikat jotka vaikuttaa siihen millaista lapsen kanssa sit todella olisi. Kai mulla ei sitten vaan ole koskaan ollut tarpeeksi kova vauvakuume että se ylittäisi sen halun pitää oma elämä edes jossain määrin ennakoitavana ja ei-stressaavana nyt kun on vihdoin vuosien jälkeen saanut sen jokseenkin sellaiseksi kuin haluaa (vakityö alaltani kyllä kelpaisi).
Mä en usko että kyse on pelkästä mukavuudenhalusta, koska teen kylla töissäni ja vapaaehtoisena kaikenlaista hyvinkin sitovaa ja vaativaa, jonka koen kuitenkin merkitykselliseksi ja siksi mielekkääksi. Erona lapseen on varmaan se, että hyvinkin kuormittavista töistä (ja aikuisiän ihmissuhteistakin) pääsee kuitenkin eroon jos ei enää jaksa, uuvuttavasta lapsiperhearjesta taas ei noin vain luovutakaan, vaikka itse alkaisikin uupua. Riski sille että joutuisi palaamaan sellaiseen mielentilaan mikä nuorena aikuisena (ikävuodet 18-30) oli (eli väsynyt, ahdistunut, burn outissa) pelottaa liikaa.