Mitä tekisit toisin nykyisellä tietämykselläsi?

Olisin pitänyt puoleni.

Vaan ei, olin jo lapsena nöyryytetty, lamaannuin aina ja panikoin. Vedin narsisteja puoleeni. Oli väkivaltaisia suhteita, nöyryyttävintä tietysti seksuaaliväkivalta. Joka pitäisi aina nähdä ensisijaisesti väkivaltana.

Oli vielä auktoriteettikammo enkä halunnut vaivata ketään pyytämällä apua. Uhrasin itseni aina, en kokenut olevani ihmisen arvoinen.

Tiedän että syy on vain kiusaajissa, en vaan ymmärrä miten voi lyödä lyötyä, vain huvin vuoksi. Liikaa on pahuutta.

Kunpa olisin osannut pitää puoleni.

N35 downsift kirjoitti:

En olisi antanut nuoruuden poikaystävän pettämistä anteeksi, muuttanut hänen mukanaan toiseen kaupunkiin ja roikkunut sairaassa suhteessa vuosia kuvitellen että muuten jään yksin.

Olisin muuttanut Helsinkiin opiskelemaan ja lähtenyt vaihtoon.

Olisin rohkeammin pysähtynyt miettimään kuka olen ja mitä haluan, enkä keskittynyt laihduttamaan ja miellyttämään muita.

Onneksi vielä ei ole myöhäistä elää itselleen.

Ihana aihe!!

Luulen että tämä on virhe, jonka monet naiset tekevät. Eletään sen miehen suunnitelmien mukaan, ei omien. Sitten kun ero tulee, harmittaa jos on luopunut jostain itselleen tärkeästä vaan siksi että mies oli niin epäkypsä tai että itse kuvitteli ettei se sovi kuvioon.

Jos minä olisin tehnyt mieheni toiveiden mukaan, en olisi koskaan opiskellut tutkintoa. Häntä pelotti oppinut vaimo, halusi että istuisin illat häneen kanssaan kotona. No, lähdin kuitenkin opiskelemaan ja toivoin että mies olisi pystynyt jakamaan sen riemun kanssani, mutta ei. Ero tuli, koska aloin tajuta ettei mies halua mulle mitään hyvää. Ilman opiskelua olisin varmaan elänyt vuosia vielä tyytymättömänä itseeni ja avioliittooni ja jäänyt eron jälkeen tyhjän päälle.

Suojannut korvani festareilla. Melukuulovammaan liittyvä kuulonalenema ei haittaa, mutta tinnitus on h#lv#ttiä.

Enpä oikein tiedä, paljoa en muuttaisi. Lapset teimme nuorena, nyt on teinit ja itsekin vielä olen nuori ja hehkeä. Alkoholia käyttäisin vähemmän, mutta toisaalta, senkin olen jo korjannut. Ihan hyvä on näin.

Olin liian kiltti aina.

Ei olisi kannattanut jämähtää ekaan poikaystävään teininä. Olisi pitänyt olla rohkeampi ja itsenäisempi.

Pitäisin pääni eräässä projektissa.

En palkkaisi työhön tuntematonta ihmistä, joka paljastui täysin narsistiksi.

Olisin hakenut apua mt-ongelmiin aiemmin. Olen yksi harvinaisista tapauksista, joilla 2-suuntainen on alkanut jo alle 12-vuotiaana. Yksi pahemmista kausista alkoi 10-vuotiaana, mutta ennen sitä oli jo selkeää oireilua. Kummankin vanhemman puolelta suvussa paljon erikoisia tyyppejä, ja pidin asiat itselläni, joten kausien aikana vähän odoteltiin jos olisivat menneet ohi, jotain murrosikäisen oireilua ja sitä ennen muutosta masentuneisuutta. Hain apua vasta 25-vuotiaana ja päädyin suoraan osastolle, vaikka olin mielestäni ihan ok kunnossa. Ok kunnossa verrattuna siihen, millaista helvettiä suurin osa elämästä oli ollut. Tämän jälkeen meni yli vuosi lääkitystä etsiessä, olin kuoleman väsynyt enkä saanut koko vuoden aikana aikaiseksi muuta, kuin päästettyä irti kaikista odotuksistani elämääni kohtaan. 

Onneksi kuitenkin viimein löytyi oikea lääkitys ja nyt opiskelen yliopistossa, raha-asiat eivät ole kunnossa, mutta maksusuunnitelmat on tehty. Pärjään hyvin opintolainalla sekä tuilla, ja valmistumisen jälkeen pitäisi pian päästä kiinni suht hyviin ansioihin, minkä jälkeen opintolainaa lukuunottamatta velkojen maksun pitäisi onnistua jo muutamassa vuodessa! 

En kuitenkaan ole enää katkera 'menetetyistä' vuosista ja ihmissuhteista. Kun sekavuuden keskeltä viimein pääsin tilanteeseen, jossa ajatukset ja oma käytös ovat hallinnassani, pystyn rakentamaan elämääni sellaiseksi kuin haluan. Ja vaikka edelleen opettelen pääsemään yli häpeästä ja siitä tunteesta, että pitäisi elää sellaista normaalia elämää, niin vähitellen teen enemmän ja enemmän valintoja, jotka johtavat kohti onnea. 

Harmittaa koira, jonka otin maniakauden aikana. On aivan käsittämättömän ihana kaveri, mutta stressaa helposti. Olen varma, että stressaa koska omistajansa oli niin epävakaa kun se oli pentu. Nykyään panostan koiran hoitoon todella paljon ja muutosta parempaan on onneksi tapahtunut. 

Tiivistettynä, jos koko elämäni sopivan lääkityksen löytämiseen asti on lähinnä huonoja päätöksiä ja sekavaa aikaa. Mutta nykytilanne on niin hyvä, että käsittelen menneisyyttäni kokonaisuutena, en yksittäisinä huonoina päätöksinä. Olen todella onnekas, sillä olen onnistunut korjaamaan välit perheeseeni ja ystäviäkin on edelleen elämässäni. Opiskelut sujuu, velat hoituu jonain päivänä. :)