Lue keskustelun säännöt.
Lapsena opittu kiintymyssuhdemalli ja kumppanin löytäminen
23.09.2019 |
Jos olette todenneet lapsuudesta kantautuvan ongelman tekevän hankalaksi hyvien parisuhteiden solmimisen, miten olette tätä vyyhtiä yrittäneet ratkaista?
Itselläni tilanne se, että olen pienenä ilmeisesti jäänyt vaille riittävää rakkautta ja sitä olen koko aikuisikäni hakenut. Ongelmana on vain se, että ihastun ihmisiin, jotka ovat kuin kasvattajani eli ihmisiin, jotka antavat huomiota jollain tavalla ehdollisesti. En voi sille mitään, että tunnen oloni kotoisaksi ja turvalliseksi seurassa, joka pääsääntöisesti ei juurikaan minun etuani ajattele.
Miten oppisin kiinnostumaan ihmisistä, jotka oikeasti ottavat minut huomioon ja jotka välittävät pyyteettömästi?
Kysymykseni tuntuu varmasti hassulta niistä, jotka ovat lapsena saaneet esimerkin, jossa vanhempi huolehtii pienen ja isommankin lapsen tarpeista. Ne lapset, jotka jäävät vaille henkistä ja fyysistä huolenpitoa jäävät ikään kuin tätä tilannetta etsimään mutta etsivät sitä vääristä paikoista eli kumppaneista, jotka käyttäytyvät kuten heidän vanhempansa aikoinaan. Näin karkeasti esitettyjä.
Mielipiteitä, ajatuksia?
Kommentit (79)
Eikö täällä tosiaan ole ketään, joka olisi omalla kohdallaan onnistunut asian ratkaisemaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastuin mieheen, joka oli kuin äitini: alistava, kontroloiva, tunteensa kätkevä ja ankara.
Koin suhteen turvalliseksi kaikessa epämukavuudessaan syystä, että olin siihen jo siihen mennessä tottunut samaan lapsuudenkodissani. Äitini oli kuitenkin tunnollinen, ahkera, älykäs ja joskus jopa hauskakin. Samalla tavoin koin mieheni.
Olin 25 vuotta aviossa mieheni kuolemaan saakka. Sitä ennen ymmärsin pikku hiljaa jotakin välillämme olevan pielessä, vaikeaa, ja mietin paljon elämääni olenko se, joka minun pitäisi olla.
Meillä ei ollut käytännössä ongelmia, sillä olinhan oppinut jo äidin kanssa keinot pärjätä. Tiesin kyllä valinneen äidin kaltaisen miehen, mutta en vain osannut nähdä onko se minua kohtaan oikein.
Kuolema, miehen menetys, ovat avanneet valtavan tunnepadon ja jota myös puran raivokkaasti iäkkääseen äitiini. Yhtäkkiä vihaan häntä ja kuollutta miestäni. Se raivoaminen yksinkertaisesti helpottaa.
Tosin tarvitsin elämääni uuden miehen, jossa ei ole mitään samaa kuin äidissäni tai edesmenneessä miehessäni. Olen murtunut monet kerrat miehen terävänäköisyyden edessä ja ymmärtänyt, mitä kaikkea minussa on vuosien kuluessa tunteissani tapahtunut.
En osaa sanoa sinulle mitään viisasta neuvoa, miten välttäisit kiintymyssuhteissa törmäämästä samaan kuin mitä lapsuutesi ollut. Mitään ei voi itsessään pakottaa. Samankaltaisuus vanhempiisi ei tarkoita automaattisesti sitä, ettetkö voi kumppanisi kanssa keskustella ja avata kokemuksiasi. Ihmisiin kannattaa tutustua, antaa mahdollisuus ja kun tiedostat asian voit päättää suhteistasi kaiken aikaa ovatko ne sinulle hyväksi vai huonoksi.
Äidistäni sanoisin, että hän antoi minulle kuitenkin hyvät eväät elämää varten. Myös mieheni oli todella erikoinen mies ja häneltäkin sain hyvät eväät pärjätä elämässä. Hinta oli minulle kova, mutta toisaalta minä myös valitsin tieni.
Minulle kävi kuin kolmoselle, paitsi että meidän avioliitto päättyi eroon 20 vuoden jälkeen. Olin ottanut miehen, joka tiesi miten elää, hänen tapansa oli se oikea tapa, ja hallitsi syyllistämisellä. Tein mitä toinen halusi, koska en halunnut olla huono ihminen. Tämän opin jo lapsuudessa.
Tajusin kuvion vasta eron jälkeen. Osa kiitoksesta kuuluu av:lle. Minulla oli täällä tuhat-viesteinen eroketju (ajassa jolloin kannustettiin) ja av osoitti, että mies käyttää henkistä väkivaltaa.
Paranemiseni alkoi tunnistamisesta ja asia tunnustamisesta, että minua viehättää tietyn tyyppiset miehet. Opettelin löytämään omat rajani sekä oikeuteni https://paranemisenavain.fi/wp-content/uploads/2016/01/Omat-oikeudet.pdf
Näitä luin joka ilta varmaan vuoden ajan. Vaikeita oli oppia, että minulla on oikeus tunteisiini.
Toinen asia, mitä opettelin, oli se, mitä on rakkaus. Hellsten on sanonut, että rakkaus on sitä, että kunnioittaa toista, tahtoo toiselle pelkkää hyvää ja antaa toiselle täyden vapauden. Itse lisään listaan, että rakkaus hyväksyy myös toisen sellaisena kuin on.
Tästä on jo vuosikymmen ja olen nykyään toista kertaa naimisissa. Olin alkuun tosi varovainen, että hän ei ole samanlainen. Skannasin koko ajan, ettei mies anna viestiä rakkauden vastakohdista, eli osoita halveksuntaa, itsekkyyttä, ylikävelemistä ja kontrollointia millään teolla.
Muutoksen tosiaan voi tehdä, mutta se vastii perusteellista itsetutkiskelua. Kun sinä muutut, niin kaikki muuttuu.
Kiitos kolmoselle ja neloselle. Olen aina ollut suhteissani se, jonka yli kävellään (kuten lapsenakin) ja tuntuu, että osa minuudesta on jo kadonnut hyvissä ajoin ennen kouluikää.
Kun mikään minusta itsestäni lähtöisin oleva ei ole kelvannut, olen oppinut piilottamaan itseni. Yritän opetella tulemaan esiin näin keski-ikäsenä mutta vaikeaa se on.
Hyvä aloitus, mutta ei niin helppo vastata. Vaikka olen kohtuullisen kykenevä itsereflektioon, niin silti on aika vaikea itse nähdä asioita niin totuudenmukaisesti, että älyäisi toteuttavansa lapsuuden kaavaa. Mutta hyvä aloitus. Seuraan mielenkiinnolla, jos vielä joku osaa sanoa jotain viisasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kolmoselle ja neloselle. Olen aina ollut suhteissani se, jonka yli kävellään (kuten lapsenakin) ja tuntuu, että osa minuudesta on jo kadonnut hyvissä ajoin ennen kouluikää.
Kun mikään minusta itsestäni lähtöisin oleva ei ole kelvannut, olen oppinut piilottamaan itseni. Yritän opetella tulemaan esiin näin keski-ikäsenä mutta vaikeaa se on.
Kyllä sen oppii, mutta se vie aikaa. Muutos tapahtuu vähitellen. Parin vuoden jälkeen Kun katsot taaksepäin, niin huomaat edistymisen.
Minä aloitin itsetutkiskelun 13 vuotta sitten ja eron vuoksi olin siihen pakotettu kymmenen vuotta sitten. Olen tullut koko ajan omaksi itsekseni, mutta edelleen tykkään vetäytyä enkä paljasta itsestäni paljoa. Tällä hetkellä ajattelen, että se on ok. Ei minun tarvitse sitä tehdä - niin kauan kuin minä valitsen toimintatavan, enkä kulje automaattiohjauksella menneisyyden ehdoilla.
4
Mulle lapsuuden erittäin omituinen kiintymyssuhde mielenterveysongelmaiseen äitiin on tehnyt sen, etten edes halua parisuhteita, enkä muitakaan läheisiä ihmissuhteita. Toisaalta kiva, koska en kärsi yksinäisyydestä lainkaan - enkä huonoista suhteista. Toisaalta joskus nyt jo keski-ikäisenä tullut mieleen, että olisihan se voinut olla ihan mielenkiintoinen elämänkokemus kokea joskus parisuhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isompi ongelma minulle on ollut löytää niitä oikeasti tasapainoisia ja fiksuja ihmisiä. Ystäviksi olen kyllä löytänyt, mutta parisuhteen kanssa on heikompaa. Suurin osa suomalaisista miehistä on välttelevästi kiintyneitä ja sinä haluat turvallisesti kiintyneen.
Tutkimusten valossa sinun toipumisesi on mahdollista ja todennäköistä, jos pääset parisuhteeseen turvallisesti kiintyneen kanssa. Miehille tämä ei toimi ihan yhtä hyvin kuin naisille vaan miehet jumittavat omassa kiintymyssuhdemallissaan pysyvämmin.
Kaverin kohdalla asetelma on helpompi nähdä kuin omalla kohdalla. Ja silloin huomaa juurikin tuon jo mainitun, että asioita vain tekee ja tapahtuu niin kuin ne on aina ennenkin menneet. Ilman että syntyy mitään kriittistä ajattelua tai edes uuden ideointia. Käytännössä se tarkoittaa vaikkapa sitä, että jos äiti innostuu kaverin uudesta työtarjouksesta, niin kaveri ottaa työn vastaan, koska äiti siitä niin innostui. Ja sitten hän myöhemmin ihmettelee miten hän ajautui työhön, josta ei oikein edes tykkää. Eikä kaveri tuossakaan kohdin näe miten muut ajavat hänen elämänsä autoa, eikä hän ole itse ratissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sitä opita. Se on biologian säätelemää, ei mallintamaa.
Vierailija kirjoitti:
Isompi ongelma minulle on ollut löytää niitä oikeasti tasapainoisia ja fiksuja ihmisiä. Ystäviksi olen kyllä löytänyt, mutta parisuhteen kanssa on heikompaa. Suurin osa suomalaisista miehistä on välttelevästi kiintyneitä ja sinä haluat turvallisesti kiintyneen.
Tutkimusten valossa sinun toipumisesi on mahdollista ja todennäköistä, jos pääset parisuhteeseen turvallisesti kiintyneen kanssa. Miehille tämä ei toimi ihan yhtä hyvin kuin naisille vaan miehet jumittavat omassa kiintymyssuhdemallissaan pysyvämmin.
Esitän nyt aloittajana vastaväitteen: En minä pääse tuollaisen miehen kanssa parisuhteeseen siksi, etten tunne minkäänlaista vetoa heidän käytöstään kohtaan. Voin pitää hyvänä tyyppinä kaverimielessä mutta siihen se sitten jääkin. Mikään ei tunnu heissä tutulta, omalta ja siten turvalliselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä opita. Se on biologian säätelemää, ei mallintamaa.
Sano myös, että se on kohtaloa. Tai mitä tahansa muuta, johon ei itse voi vaikuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isompi ongelma minulle on ollut löytää niitä oikeasti tasapainoisia ja fiksuja ihmisiä. Ystäviksi olen kyllä löytänyt, mutta parisuhteen kanssa on heikompaa. Suurin osa suomalaisista miehistä on välttelevästi kiintyneitä ja sinä haluat turvallisesti kiintyneen.
Tutkimusten valossa sinun toipumisesi on mahdollista ja todennäköistä, jos pääset parisuhteeseen turvallisesti kiintyneen kanssa. Miehille tämä ei toimi ihan yhtä hyvin kuin naisille vaan miehet jumittavat omassa kiintymyssuhdemallissaan pysyvämmin.
Esitän nyt aloittajana vastaväitteen: En minä pääse tuollaisen miehen kanssa parisuhteeseen siksi, etten tunne minkäänlaista vetoa heidän käytöstään kohtaan. Voin pitää hyvänä tyyppinä kaverimielessä mutta siihen se sitten jääkin. Mikään ei tunnu heissä tutulta, omalta ja siten turvalliselta.
No lähetä sieltä tänne yksi, tänne kyllä kelpaisi. Eikä tässä puhuta mistään tossukoista nyhveröistä vaan oikeista miehistä, joilla on munaa, sydäntä, aivoja ja selkärankaa toimia tasapainoisesti ja suhdetta arvostaen ja suojellen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa vastata siihen, jos hakee tietynlaisia ihmisiä, että kuinka se korjattaisiin. Mutta mä olen päässyt yli vanhempien jäljestä menemällä pois mukavuusalueelta ja altistamalla itseäni siihen, mikä tuntui vaikealta ja pelottavalta. Omalla kohdallani se oli ristiriitojen ratkaiseminen, tunteiden tunnustaminen ja avoin keskusteleminen. Kotonani negatiivisia tunteita ei hyväksytty, mistään ei saanut positiivista palautetta eikä asioista keskusteltu lainkaan. Opin perheeltäni pitämään kaiken sisälläni ja olemaan ratkaisematta mitään ongelmia yhdessä asianomaisten kanssa.
Tämä vaikeutti parisuhteita. Erosin aina, kun tuli oikeita ongelmia, kun en halunnut ruveta niitä selvittämään. Pakeneminen oli paras suojautumiskeinoni. Kun tapasin ihanan ja rakastavan miehen, ymmärsin, että minun on opeteltava toimimaan uudella tavalla, jos haluan suhteen kestävän. Yksinkertaisesti aloin vain puhumaan tunteistani, vaikka se oli vaikeaa ja pelottavaa. Mitä useamman kerran sen teki, sitä helpompaa siitä tuli. Oma neuvoni kaikille perhetraumoista kärsiville on ottaa härkää sarvista kiinni ja tehdä asialle jotain, vaikka se olisi vaikeaa. Jos on liian vaikeaa niin terapia voi auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä opita. Se on biologian säätelemää, ei mallintamaa.
Sano myös, että se on kohtaloa. Tai mitä tahansa muuta, johon ei itse voi vaikuttaa.
Itse en usko kohtaloon. Toivoisin, että kohtalouskovaiset avaisivat oman ketjunsa pohtiakseen kohtalon heille aiheuttamia ongelmia.
Mitä tulee geeniperimään, tietenkin se vaikuttaa tapoihin, joilla yksilö ympäristöönsä reagoi. Mutta ihminen on sen verran mutkikkaampi otus, että oppimisen merkitys kehityksessä ja elämässä pärjäämisessä on melkoisen valtava. Perintötekijät määräävät kulmat, joissa ympäristö "heijastuu" yksilöön tämän ajatuksiin ja tekemisiin vaikuttaen.
Vierailija kirjoitti:
Isompi ongelma minulle on ollut löytää niitä oikeasti tasapainoisia ja fiksuja ihmisiä. Ystäviksi olen kyllä löytänyt, mutta parisuhteen kanssa on heikompaa. Suurin osa suomalaisista miehistä on välttelevästi kiintyneitä ja sinä haluat turvallisesti kiintyneen.
Tutkimusten valossa sinun toipumisesi on mahdollista ja todennäköistä, jos pääset parisuhteeseen turvallisesti kiintyneen kanssa. Miehille tämä ei toimi ihan yhtä hyvin kuin naisille vaan miehet jumittavat omassa kiintymyssuhdemallissaan pysyvämmin.
Millä perusteella väität näin? Minä olen ymmärtänyt, että selvästi suurin osa kaikista ihmisistä olisi turvallisesti kiintyneitä.
En vain harrasta parisuhteita tai kiintymistä. Sillä se ratkeaa. En enää osaa edes kiinnostua tai kiintyä joten ei ole vaikeaa.
Mulla on kaveri jolla on sama ongelma kuin sulla. Itse taas olen saanut sellaisen kasvatuksen, jossa mun rajoja on kunnioitettu ja on ollut lämpöä ja turvaa jne.
Tässä monen vuoden mittaan olen havainnut, että kaverini suurin ongelma on se, että hänellä ei ole samanlaisia hälytyskelloja kuin "meillä muilla", siis kun vaikkapa nykyinen miehensä kohteli häntä täysin törkeästi heti suhteen alussa niin se ei herättänyt hänessä mitään kiukkua, vastenmielisyyttä tms. vaikka minä ja muut ystävänsä olimme raivona hänen puolestaan. Eikä kyse ollut mistään pikkujutuista vaan työhön, asumiseen yms. vaikuttavasta pelleilystä. Mies on sanonut hänelle varmasti kymmeniä ellei satoja kertoja asioita, joita kukaan ei pääsisi sanomaan minulle kuin kerran, sillä tiemme erkanisivat samantien. No, nykyään heillä on lapsi joka sitten myös pääsee nauttimaan jatkuvista riidoista.
Ehkä siis neuvoni on, että jos sinulla on tasapainoisemmasta kodista olevia ystäviä ja he kaikki vaikuttavat pöyristyneiltä jostain asiasta joka on tapahtunut uuden miestuttavuuden kanssa tai jopa suosittelevat lähtemään, KUUNTELE HEITÄ. Kuuntele myös omaa järkeäsi (tiedät varmaan järjen tasolla mikä on ok käytöstä sinua kohtaan) - tunne ohjaa sinut roikkumaan väärissä ihmisissä.
Ei ole käynyt kuten aloittajalle, en muutenkaan seuraa lapsuudenkodin mallia sokeasti (tai ollenkaan).
En osaa auttaa, kun minusta on ihan itsestään selvää hylätä ne lapsuudenkodin mallit, jotka eivät toimi. En myöskään elä varojeni, juo ja syrjäydy kuten vanhempani, miksi siis ottaisin mallia heidän perhemallistaan (riitaa, pettämistä, avioeroja)?
On vaan niin helppo syyttää lapsuutta omista ratkaisuista. Jos tiedostaa ongelman, niin sillehän voi sitten tehdä jotakin, eikö?
Nosto.