Lapsena opittu kiintymyssuhdemalli ja kumppanin löytäminen

Ihmisen, jonka lähellä on ollut vain eri lailla rikkinäisiä tai vaativia ihmisiä, on vaikea lukea tunteita ja motiiveja.

Hänelle on monet ihmiset sanoneet, että rakastavat häntä. Joten heidän teot ovat rakastavia, eikö?

Ei osaa kyseenalaistaa eikä nähdä analyyttisesti ristiriitaa. Pitäisi tunnistaa ja tunnustaa, että ihminen, joka tekee minulle noin, ei rakasta minua.

Mutta jos se on alkanut jo siitä, että vanhempi teki minulle noin: pitäisi myöntää itselle, että vanhempi ei rakasta minua.

Ihminen on jotenkin niin rakennettu, että mieluummin puree kätensä poikki, maailmalta menee pohja, jos sanoo että vanhempi ei rakasta, ja on tuhoisa

Niinpä sitä on jo lähtökohtaisesti ihan sekaisin siitä, mikä voi tai ei voi olla rakkautta. Kun joku mies sanoo että rakastaa, vaikka olet noin tyhmä ja ruma, ei se kuulosta mitenkään oudolta, jos äiti on sanonut niin pienestä asti. Tarvitaan kaveri, jolle on aina sanottu että hän on mahtava, näkemään, ettei noin puhuta ihmiselle, jota väittää rakastavansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isompi ongelma minulle on ollut löytää niitä oikeasti tasapainoisia ja fiksuja ihmisiä. Ystäviksi olen kyllä löytänyt, mutta parisuhteen kanssa on heikompaa. Suurin osa suomalaisista miehistä on välttelevästi kiintyneitä ja sinä haluat turvallisesti kiintyneen. 

Tutkimusten valossa sinun toipumisesi on mahdollista ja todennäköistä, jos pääset parisuhteeseen turvallisesti kiintyneen kanssa. Miehille tämä ei toimi ihan yhtä hyvin kuin naisille vaan miehet jumittavat omassa kiintymyssuhdemallissaan pysyvämmin. 

Esitän nyt aloittajana vastaväitteen: En minä pääse tuollaisen miehen kanssa parisuhteeseen siksi, etten tunne minkäänlaista vetoa heidän käytöstään kohtaan. Voin pitää hyvänä tyyppinä kaverimielessä mutta siihen se sitten jääkin. Mikään ei tunnu heissä tutulta, omalta ja siten turvalliselta.

Voisitko selventää tätä? Onko jotenkin niin, että tunnistat vaikeat ja kontrolloivat tyypit jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja hakeudut heidän seuraansa?

Onko niin, että tarvitset vaikean suhteen tuomaa jännitettä? Tarvitsetko sitä, että joku määräilee sinua? Olisiko turvallinen ja huomioonottava kumppani liian tylsä ja liian helppo kumppani? 

Onko sinun suhdemalli kärkäs? Ymmärrätkö huolenpidoksi sen, että hyökätään, kritisoidaan, arvostellaan, vähätellään, nalkutetaan? Renttututkani piippasi juuri.

Häh? En tarkoittanut kommentillani mitään pahaa, eikä tarkoitukseni ollut arvostella ketään. Kysyin vain, mitä kirjoittaja tarkoitti kommentillaan. 

Tuo on totta mitä aiempi kirjoittaja sanoi: ihmiselle on usein ihan hirmu vaikeaa myöntää, että oma lapsuus oli huono ja vanhemmat ongelmaisia. Ja jos sitä ei pysty itselleen myöntämään, niin silloin kriteerit sille millaista kohtelua vaatii toisilta on auttamatta vähän erikoiset.

Kuulun 20%:iin, joilla on turvallinen kiintymyssuhdemalli. Eivät ihmissuhteeni silti ole ongelmattomia. En hae muilta ihmisiltä hyväksyntää vaan pidän itsestäänselvänä, että voin muiden seurassa olla oma itseni ja muut minun seurassani omia itsejään. En osaa ihmissuhdepelejä, joissa pitää tehdä jotain ansaitakseen toiselta jotain. Huomaan kyllä hyvin nopeasti, milloin toisen ihmisen seurassa en voikaan olla oma itseni tai toinen yrittää miellyttää minua ilman mitään järkevää syytä. Hyvä puoli tietenkin on, että en päädy itselleni vahingollisiin ihmissuhteisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isompi ongelma minulle on ollut löytää niitä oikeasti tasapainoisia ja fiksuja ihmisiä. Ystäviksi olen kyllä löytänyt, mutta parisuhteen kanssa on heikompaa. Suurin osa suomalaisista miehistä on välttelevästi kiintyneitä ja sinä haluat turvallisesti kiintyneen. 

Tutkimusten valossa sinun toipumisesi on mahdollista ja todennäköistä, jos pääset parisuhteeseen turvallisesti kiintyneen kanssa. Miehille tämä ei toimi ihan yhtä hyvin kuin naisille vaan miehet jumittavat omassa kiintymyssuhdemallissaan pysyvämmin. 

Esitän nyt aloittajana vastaväitteen: En minä pääse tuollaisen miehen kanssa parisuhteeseen siksi, etten tunne minkäänlaista vetoa heidän käytöstään kohtaan. Voin pitää hyvänä tyyppinä kaverimielessä mutta siihen se sitten jääkin. Mikään ei tunnu heissä tutulta, omalta ja siten turvalliselta.

Voisitko selventää tätä? Onko jotenkin niin, että tunnistat vaikeat ja kontrolloivat tyypit jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja hakeudut heidän seuraansa?

Onko niin, että tarvitset vaikean suhteen tuomaa jännitettä? Tarvitsetko sitä, että joku määräilee sinua? Olisiko turvallinen ja huomioonottava kumppani liian tylsä ja liian helppo kumppani? 

Onko sinun suhdemalli kärkäs? Ymmärrätkö huolenpidoksi sen, että hyökätään, kritisoidaan, arvostellaan, vähätellään, nalkutetaan? Renttututkani piippasi juuri.

Häh? En tarkoittanut kommentillani mitään pahaa, eikä tarkoitukseni ollut arvostella ketään. Kysyin vain, mitä kirjoittaja tarkoitti kommentillaan. 

Okei, sori siitä, kuulosti niin tahallaan väärinymmärtämiseltä, että hikeennyin. Mutta tuoltahan se varmaan näyttää ihmisestä, joka on tottunut aina tulla kohdelluksi kunnioittavasti.

Ei, kukaan meistä ei tietenkään etsi kuin hyvää miestä. Mutta kun vaikka kotona on ollut vaikka paljon alkoholinkäyttöä, pitää ihan hillittynä, jos mies ottaa vain perjantaisin. Joku muu pitäisi sitä jo hälytysmerkkinä, että joka perjantai vetää lärvit. Tämä ihminen näkee vain jotain hänen taustalle normaalia, ja siis jää kuuntelemaan miehen hauskoha juttuja. Kun toinen jatkaisi matkaa, ja ajattelisi että baarikärpänen.

Eikä me haeta jännitystä. Mutta voi olla, että se pehmeästi puhuva villapaitainen pehmeäkätinen mies näyttää oudolta, jos oma miesten malli siihen asti on ollut korostettu rehvakkuus, homottelu ja tietty tylyys.

Vierailija kirjoitti:

Isompi ongelma minulle on ollut löytää niitä oikeasti tasapainoisia ja fiksuja ihmisiä. Ystäviksi olen kyllä löytänyt, mutta parisuhteen kanssa on heikompaa. Suurin osa suomalaisista miehistä on välttelevästi kiintyneitä ja sinä haluat turvallisesti kiintyneen. 

Tutkimusten valossa sinun toipumisesi on mahdollista ja todennäköistä, jos pääset parisuhteeseen turvallisesti kiintyneen kanssa. Miehille tämä ei toimi ihan yhtä hyvin kuin naisille vaan miehet jumittavat omassa kiintymyssuhdemallissaan pysyvämmin. 

Kuinka välttelevästi kiintyneen kanssa oppii elämään? Etenkin jos molemmat ovat välttelevästi kiintyneitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isompi ongelma minulle on ollut löytää niitä oikeasti tasapainoisia ja fiksuja ihmisiä. Ystäviksi olen kyllä löytänyt, mutta parisuhteen kanssa on heikompaa. Suurin osa suomalaisista miehistä on välttelevästi kiintyneitä ja sinä haluat turvallisesti kiintyneen. 

Tutkimusten valossa sinun toipumisesi on mahdollista ja todennäköistä, jos pääset parisuhteeseen turvallisesti kiintyneen kanssa. Miehille tämä ei toimi ihan yhtä hyvin kuin naisille vaan miehet jumittavat omassa kiintymyssuhdemallissaan pysyvämmin. 

Kuinka välttelevästi kiintyneen kanssa oppii elämään? Etenkin jos molemmat ovat välttelevästi kiintyneitä?

Ei kai ole muuta mahdollisuutta, kuin molempien keskustella, ja tunnistaa toimintatapansa. Jos kaksi välttelevää tekisi, mitä vaisto sanoo, he molemmat pakenisivat. Ja suhde olisi sitten siinä. On pakko tunnistaa se itsessään, ja toimia sitä vastaan. Avautua, tulla luokse, tulla alttiiksi. Tehdä aloite, antautua mahdollisuudelle tulla torjutuksi. Alkaa antaa odottamatta mitään vastineeksi.

Ehkä kaksi välttelevää tulee oikein hyvin toimeen keskenään. Eivät mene liian syvälle ja lähelle ja jos ei ole isoja ristiriitoja, homma soljuu omalla painollaan.

Vierailija kirjoitti:

Pohdinpa vielä.

En ollut koskaan saanut pyyteetöntä rakkautta, eikä minulla ollut koskaan ollut lupaa olla oma itseni ihmissuhteessa. En siis tiennyt, että sellaista on. Silloin ei osaa lainkaan kyseenalaistaa ihmissuhteita joissa on, vaan olettaa että tähän pätee nyt se "ei saa erota helpolla", "pitää tehdä töitä suhteen eteen".

Kun ei ole koskaan nähnyt ihmissuhdetta, jonka eteen ei olisi tarvinnut palvella ja passata jotakuta, ja häveten peittää "omituisuutensa"

Vähän kuin olisi värisokea, jolle puhutaan punaisesta, ja itse on nähnyt vain ruskean sävyjä. Päättelee, että se vähiten ruskea on nyt se hehkuva punainen.

Tunnistan itseni. Olen tosin aika nuori mutta suhteet eivät minulta onnistu eivät sitten alkuunkaan. Ystävyyssuhteet alkoivat parantua vasta aikuisena kun aloin pitämään puolia. Äitiin minulla on ilmeisesti ollut erittäin häiriintynyt suhde, mahdollisesti ristiriitainen. Isään suhde on ollut ihan hyvä. Väkivaltaa on ollut lapsuuden kodissa eikä ole minkäänlaisia välejä sisaruksiin eikä mitään lapsuudenkavereita. Toisaalta tiedän vaikeista oloista kotoisin olevia ihmisiä jotka ovat muodostaneet suhteita ihan hyvin. En tosin tiedä ovatko onnellisia...

Ihana ketju! Älkää kadotko! Nyt on pakko lähteä töihin :)

Mäkin pääsen tsekkaan tän uudestaan vasta lounaalla :)

Vierailija kirjoitti:

Isompi ongelma minulle on ollut löytää niitä oikeasti tasapainoisia ja fiksuja ihmisiä. Ystäviksi olen kyllä löytänyt, mutta parisuhteen kanssa on heikompaa. Suurin osa suomalaisista miehistä on välttelevästi kiintyneitä ja sinä haluat turvallisesti kiintyneen. 

Tutkimusten valossa sinun toipumisesi on mahdollista ja todennäköistä, jos pääset parisuhteeseen turvallisesti kiintyneen kanssa. Miehille tämä ei toimi ihan yhtä hyvin kuin naisille vaan miehet jumittavat omassa kiintymyssuhdemallissaan pysyvämmin. 

Ongelmasi johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että meitä turvallisesti kiintyneitä on paljon vähemmän. On myös virheellinen käsitys, että me turvallisesti kiintyneet olisimme jotenkin poikkeuksellisen empaattisia ihmisiä tai halukkaita "parantamaan" toisia. Varsinkaan parisuhteessa. Olemme samanlaisia kuin kaikki muutkin eli haluamme parisuhteen, jossa tunnemme olomme hyväksi. Välttelevästi kiintyneen kanssa emme tunne oloamme kovinkaan hyväksi, koska avoimesti tunteita ilmaistessamme on aina täysin ennalta arvaamatonta, miten toinen suhtautuu, Pidemmässä parisuhteessa tulee aina sekä hyviä että huonoja fiiliksiä ja jos huonoja fiiliksiään ei voikaan ilmaista kuten on tottunut ilmaisemaan, suhde vaan ei toimi. Välttelevästi kiintynyt tuo suhteeseen oman välttelevyytensä ja ehdollisuutensa eikä turvallisesti kiintynyt yleensä halua ryhtyä sellaiseen. 

Oletko tullut ajatelleeksi, että kiintymyssuhdemallia tärkeämpi asia olisikin parisuhteeseen sitoutuminen? Vaikka molemmat olisivatkin välttelevästi kiintyneitä, heitä yhdistäisi vahva halu pysyä yhdessä? Riitojen tullessa kumpikin voisi vetäytyä oman tarpeensa mukaisesti, mutta kumpikin tiedostaisi asian eikä vetäytyminen olisi uhka suhteen kestävyydelle, koska molemmat olisivat kuitenkin sitoutuneita parisuhteeseen? 

Olen ollut jo 23 vuotta naimisissa espanjalaisen miehen kanssa. Meitä yhdistää turvallisen kiintymysmallin lisäksi perhe- ja sukukeskeisyys sekä avioliiton arvostaminen instituutiona. Vuosien varrella olemme riidelleet kovaäänisestikin, mutta riidat ovat pikemminkin vahvistaneet kuin heikentäneet suhdettamme. Välttelevästi kiintynyt todennäköisesti kokisi riidat parisuhdetta uhkaaviksi, jos parisuhteeseen sitoutuminen puuttuu. 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä kaksi välttelevää tulee oikein hyvin toimeen keskenään. Eivät mene liian syvälle ja lähelle ja jos ei ole isoja ristiriitoja, homma soljuu omalla painollaan.

Tämä on hyvin oivallettu, näin asia monesti on. Koska suurin osa ihmisistä niin Suomessa kuin muuallakin ei ole turvallisesti kiintyneitä, muodostuu parisuhteista erityyppisiä "tansseja" jonka kuvioiden mukaisesti pari "tanssii" vuorovaikutuksessaan. Rakastuminen perustuu siihen, miten vauva ja lapsi tarpeineen on tullut hoivaajansa toimesta kohdatuksi emotionaalisesti. Jos esimerkiksi läheisyys on merkinnyt rajojen ylittämistä ja ristiriitaista käyttäytymistä, ei vauva ja lapsi enää hakeudu läheisyyteen, vaan pitää välimatkaa tai oppii puolustamaan rajojaan silloinkin, kun siihen ei ole todellista tarvetta.

Tunnekeskeisessä pariterapiassa, joka perustuu kiintymyssuhdeteriaan, pyritään ymmärtämään, miten tilanteita tulkitaan omien puolustusmekanismien seurauksena. Vetäytyminen, puolustautuminen, kritisoiminen tai jokin muu parisuhteessa ilmenevä haitallinen käyttäytyminen pohjautuu siihen, että ihminen tuntee itsensä uhatuksi ja hylätyksi ja puolustautuu sitä vastaan. 

Jos kaksi turvallisesti kiinnittynyttä ihmistä on parisuhteessa (mikä on ainakin terapeutin vastaanotolla harvinaista), ovat ongelmat lähtöisin enemmänkin jostain elämän kriisistä kuin siitä, että he jo alun alkaenkin ovat kehittäneet haitallisen, kumppaniaan vahingoittavan tavan olla yhdessä. Puolustusmekanismeista (tärkeä ymmärtää, että hyökkäämisessäkin on kyse lopulta puolustautumisesta ja erilaisista peloista) luopuminen on hankalaa, emotionaalisesti turvaton ihminen tarvitsee käytännön harjoitusta tuekseen.  

https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/tietoa_paris…

Onpa harvaisen hyvää keskustelua. Av osaa yllättää.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on totta mitä aiempi kirjoittaja sanoi: ihmiselle on usein ihan hirmu vaikeaa myöntää, että oma lapsuus oli huono ja vanhemmat ongelmaisia. Ja jos sitä ei pysty itselleen myöntämään, niin silloin kriteerit sille millaista kohtelua vaatii toisilta on auttamatta vähän erikoiset.

Minusta tuon myöntäminen on vaikeaa. Helppoa on myöntää, jos perheessä on silminnähden ollut jotain ongelmallista, kuten alkoholismia tms. Mutta miten nähdä jotain, mikä on normaalin rajoissa?

Täysi-ikäisellä lapsellani on traumoja isästään. Hän sanoo, että isä manipuloi syyllistämällä. Jos isältä kysyy, niin isä pitää itseään vanhempana ja viisaampana. Jos sivullinen kuulostelee, niin isä lähinnä suostuttelee väsytykseen asti.

Isä ei ole räikeäSti manipuloiva. Miten siis tuollaisesta saa otteen, kun kaikki tapahtuu normaalin rajoissa?

Olen lukenut jostain että naiset toistavat aikuisuudessa sitä samaa mallia jollainen suhde heillä on ollut isäänsä. He ikäänkuin hakeutuvat siihen saman tunnetilaan millainen suhde oli omaan isään, toisin sanoa tuo tila on naiselle "comfort zone" joka on tuttu ja omalla tavallaan "turvallinen" tunnetila.

Itse tajusin tämän omalta kohdaltani vasta kolmikymppisenä luettuani tietoa asiasta. Itselläni oli ihan hyvä isä, mutta välillä raivopää ja ilkeä ja joka oli myös lapsuudessani työn takia välillä poissa ja välillä kotona. Uskon että lapsena olen kokenut tulleeni jollain tavalla isäni hylkäämäksi, vaikka hän ei varsinaisesti perhettä jättänytkään. Kaikki suhteeni nykyistä lukuunottamatta ovat olleet joko etäsuhteita tai hyväksikäyttöä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ts. epärealistisia. Uskon että itselleni mukavuusalue oli haaveilu ja uskottelu rakkaudesta, vähän niinkuin lapsena on kaivannut isän läsnäoloa. Onneksi nykyisessä suhteessa olen saanut korjattua tätä käytösmallia ja koen hieman tervehtyneeni terveen suhteen avulla. En vieläkään koe olevani täysin ns. normaali esim läheisyys ahdistaa välillä mutta nykyään osaan jo tunnistaa nämä piirteet itsessäni ja pyrkimään parempaan. Avain on pysähtyminen ja omien tunnelukkojen rehellinen tarkastelu ja hyväksyminen ja siitä sitten voi alkaa tervehtyminen. <3

Luin hiljattain aika hyvän kirjan aikuisten kiintymyssuhteista: Attached - How you can find and keep love. Kertoo paljon kiintymyssuhteen vaikutuksista tapailussa, kumppanin valinnassa ja parisuhteissa. Suositus, löytyy ainakin Storytelistä :)

Vierailija kirjoitti:

Luin hiljattain aika hyvän kirjan aikuisten kiintymyssuhteista: Attached - How you can find and keep love. Kertoo paljon kiintymyssuhteen vaikutuksista tapailussa, kumppanin valinnassa ja parisuhteissa. Suositus, löytyy ainakin Storytelistä :)

Korjaus - kirjan nimi olikin siis "Attached: The New Science of Adult Attachment and How It Can Help You Find - and Keep - Love", kirjoittaja Amir Levine. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyttöystävälläni on juuri tällaisia ongelmia. Lapsuus oli alkkisvanhempien takia mitä oli ja sen jälkeen hän on ajautunut parisuhteisiin miesten kanssa, jotka ovat vähätelleet ja kontrolloineet häntä, kuten kuvioon klassisesti kuuluu. Hän on sitten käynyt terapian läpi ja syö mielialaa tasaavia lääkkeitä ja on edistynytkin todella paljon omien sanojensa mukaan, itse en tiedä kun en ole tuntenut häntä ennen terapian aloittamista. Mutta hän on siis tehnyt paljon tämän asian suhteen.

Me tapasimme suunnilleen vuosi sitten ja pääosin on ollut tosi hienoa aikaa, ainakin minun mielestäni. Hänestä en ole ihan varma, koska äskettäin vasta ymmärsin että hän ei aina uskalla ottaa esille asioita, jotka häiritsevät. Saattaa siis olla, ettei hänellä ole ollut suhteessa läheskään niin hyvä olla kuin minulla on ollut.

Suurin ongelmamme on se, että jos tulee pienintäkään erimielisyyttä jostain asiasta, hän ei käsittele asiaa siinä hetkessä avoimesti, vaan alkaa pyöritellä sitä yksin päässään, kunnes se kasvaa valtavaksi möykyksi. Sitten hän ahdistuu ja tavallaan "romahtaa" ikään kuin uupuisi koko hommaan. Sitten on parisuhde kriisissä jonkin aikaa. Tällä hetkellä kriisi numero kaksi menossa ja emme ole olleet yhteydessä pariin kuukauteen, koska hän halusi tutkailla omia tuntemuksiaan, että tuleeko ikävä minua vai mitä tapahtuu. Olen siis mahdollisesti menettämässä hänet.

Rakastan häntä ja olisin valmis tekemään mitä vain, jotta hänelläkin olisi suhteessa hyvä olla. On kuitenkin aika avuton olo, en tiedä mitä tekisin. Luulin, että meillä oli hyvä yhteys ja voisimme puhua kaikesta mahdollisesta, mutta kun toinen on niin lukossa sen oman toimintamallinsa kanssa ettei se vaan onnistu. Mitä minä voisin tehdä? Mitä ei missään nimessä kannata tehdä? Auttakaa joku?

Hän kuulostaa minulta. Jos näin on, Hän on ollut tekemisissä vain ihmisten kanssa, jotka ei pysty pysymään asiallisina keskustelussa, jossa molemmissa on jotain korjattavaa.

Hän ei ole voinut puhua mistään rehellisesti, ilman jotain rangaistusta ja mykkäkoulua.

Minun mies kesytti minut ihan puhumalla kaikesta, väsymättä, rauhallisesti. Ja olemalla provosoitumatta. Koko ajan odotin, että hän hermostuu, korottaa ääntä, syyttää minua, vaatii jotain, uhkailee erolla. Hän ei tehnyt mitään näistä, vaan keskusteli aikuisesti ja analyyttisesti.

Se on kauhean rauhoittavaa ihmiselle, joka on kasvanut arvaamattomien ihmisten joukossa.

Ole siis rauhallinen, luotettava, saatavilla, huolehtiva. Eikä painostava.

Kun hän vetäytyy ja menee lukkoon, älä jätä viestimättä hänelle; minä tulkitsisin sen mtkkäkouluksi, eli että minua rangaistaan.

Mutta älä pommita viesteillä tunnin välein ja vaadi tulla luokse, sen tulkitsisin painostuksena. Vaan anna se viesti, että kun hän rauhoittuu ja haluaa nähdä sinua, näet häntä mielellään. Ja silloin et kanna kaunaa ja rankaise.

Tietenkään sinunkaan ei pidä määrättömiin kestää tuollaista draamaa. Jos hänellä iskee tuollainen muutaman kerran vuodessa, ajattelisin että siitä pääsee irti ajan kanssa, kun hän alkaa luottaa sinuun.

Mutta jos se on tuota vuoristorataa joka kuukausi tai useammin, johan se on sinulle tuhoisa suhde, ja hänen pitäisi ennemmin käydä terapiassa ja yrittää sitten vasta parisuhdetta.

Kiitos kaikille vastanneille. Noin olen toistaiseksi toiminutkin, hän sanoi ettei halua viestitellä tauon aikana joten olen antanut hänen olla rauhassa. Hän koki vähän syyllisyyttä tilanteesta, mutta sanoin että en syytä häntä, jos tässä jotain syyllisiä on niin ne ihmiset hänen menneisyydessään.

Asiaa ei auta se, että hän ei pidä huolta itsestään. Tekee paljon muiden ihmisten ja lastensa eteen, itsensä kustannuksella. Varmaan juontaa sieltä lapsuudesta kun se oma arvo piti lunastaa tekemällä asioita vanhempien puolesta ja hoitosuhde ollut nurinniskoin. Hän ei nuku eikä syö tarpeeksi. Kaikki tämä ei ainakaan auta asiaa, jos on mentaalipuoli muutenkin heikoilla. Kun kerran yritin tästä sanoa, hän suutahti ja koki että kontrolloin häntä. Ehkä sitten tuollaisesta ei saisi sanoa mitään, vaikka yrittäisi vain auttaa. Hänen pitäisi kai itse tajuta laittaa itsensä joskus etusijalle, jotta ei romahda.

Helppoa tämä odottelu ei ole ollut. En tiedä yhtään minkälaisissa mielenmaisemissa hän liikkuu, hänellä lääkkeetkin tasaavat kaikkia tunnehuippuja mutta itse ikävöin ja rakastan joka päivä ja samalla pelkään, että menetän. Se syö miestä. En tiedä, kuinka kauan tässä kannattaa odotella. Ajattelin, että nyt syyskuun lopussa laittaisin viestin ja kysyisin mitä hänen mielessään liikkuu, mutta en tiedä pitäisikö kuitenkaan. Pelkään, että hän ei enää rakasta eikä halua jatkaa, mutta ei vaan saa sanottua sitä ja kuukaudet vaihtuvat toisiin ja riudun täällä ihan turhaan sen sijaan, että pääsisin käsittelemään eroa ja joskus jatkamaan elämässä eteenpäin. Toisaalta taas olen valmis menemään helvettiin ja takaisin, jos saan hänet pitää. Mutta jospa hän ei kerta kaikkiaan ole edes valmis parisuhteeseen tällä hetkellä ja se pitäisi molempien vain hyväksyä. Hitto, en tiedä.

Minä lähdin aikoinaan purkamaan asiaa tekemällä noita persoonallisuustestejä (muerrs briggs) mitä englanniksi netistä löytyy ja lukemalla lävitse kaiken ja pohtimalla niiden avulla minkälainen ihminen olen. Testasin kavereitani myös. Sitten kysyin parhaimmalta kaveriltani apua, kun tein suomi24.fi aikoinaan (15 vuotta sitten ) profiilin. Lukuisat miehet vastasivat ja sitten nykyinen avokki myös. Sitten kun seurusteltiin tein hänestäkin se myerrs briggs testin ja yllätys yllätys meidän persoonallisuustyypit pitikin sopia hyvin yhteen niin kuin käytännössä sopivatkin, vaikka ei ollut se ihan ykkösideaalisuositus niin yksi siitä alemmas.

Tätä episodia ennen olin eronnut kerran avioliitosta ja kaksi lyhyempää suhdetta oli kariutunut ja nykyinen siis about 15 vuotta.

Eli suosittelen, että analysoit itsesi tarvittaessa kavereiden avulla ja sitten pohdit niitä piirteitä, joiden kanssa sinulla pitäisi synkata. Ei se persoonallisuustyyppi niin tärkeä ole, mutta se prosessi minkä käyt lävitse näitä asioita pohtiessa on,