Lue keskustelun säännöt.
Lapsena opittu kiintymyssuhdemalli ja kumppanin löytäminen
23.09.2019 |
Jos olette todenneet lapsuudesta kantautuvan ongelman tekevän hankalaksi hyvien parisuhteiden solmimisen, miten olette tätä vyyhtiä yrittäneet ratkaista?
Itselläni tilanne se, että olen pienenä ilmeisesti jäänyt vaille riittävää rakkautta ja sitä olen koko aikuisikäni hakenut. Ongelmana on vain se, että ihastun ihmisiin, jotka ovat kuin kasvattajani eli ihmisiin, jotka antavat huomiota jollain tavalla ehdollisesti. En voi sille mitään, että tunnen oloni kotoisaksi ja turvalliseksi seurassa, joka pääsääntöisesti ei juurikaan minun etuani ajattele.
Miten oppisin kiinnostumaan ihmisistä, jotka oikeasti ottavat minut huomioon ja jotka välittävät pyyteettömästi?
Kysymykseni tuntuu varmasti hassulta niistä, jotka ovat lapsena saaneet esimerkin, jossa vanhempi huolehtii pienen ja isommankin lapsen tarpeista. Ne lapset, jotka jäävät vaille henkistä ja fyysistä huolenpitoa jäävät ikään kuin tätä tilannetta etsimään mutta etsivät sitä vääristä paikoista eli kumppaneista, jotka käyttäytyvät kuten heidän vanhempansa aikoinaan. Näin karkeasti esitettyjä.
Mielipiteitä, ajatuksia?
Kommentit (79)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyttöystävälläni on juuri tällaisia ongelmia. Lapsuus oli alkkisvanhempien takia mitä oli ja sen jälkeen hän on ajautunut parisuhteisiin miesten kanssa, jotka ovat vähätelleet ja kontrolloineet häntä, kuten kuvioon klassisesti kuuluu. Hän on sitten käynyt terapian läpi ja syö mielialaa tasaavia lääkkeitä ja on edistynytkin todella paljon omien sanojensa mukaan, itse en tiedä kun en ole tuntenut häntä ennen terapian aloittamista. Mutta hän on siis tehnyt paljon tämän asian suhteen.
Me tapasimme suunnilleen vuosi sitten ja pääosin on ollut tosi hienoa aikaa, ainakin minun mielestäni. Hänestä en ole ihan varma, koska äskettäin vasta ymmärsin että hän ei aina uskalla ottaa esille asioita, jotka häiritsevät. Saattaa siis olla, ettei hänellä ole ollut suhteessa läheskään niin hyvä olla kuin minulla on ollut.
Suurin ongelmamme on se, että jos tulee pienintäkään erimielisyyttä jostain asiasta, hän ei käsittele asiaa siinä hetkessä avoimesti, vaan alkaa pyöritellä sitä yksin päässään, kunnes se kasvaa valtavaksi möykyksi. Sitten hän ahdistuu ja tavallaan "romahtaa" ikään kuin uupuisi koko hommaan. Sitten on parisuhde kriisissä jonkin aikaa. Tällä hetkellä kriisi numero kaksi menossa ja emme ole olleet yhteydessä pariin kuukauteen, koska hän halusi tutkailla omia tuntemuksiaan, että tuleeko ikävä minua vai mitä tapahtuu. Olen siis mahdollisesti menettämässä hänet.
Rakastan häntä ja olisin valmis tekemään mitä vain, jotta hänelläkin olisi suhteessa hyvä olla. On kuitenkin aika avuton olo, en tiedä mitä tekisin. Luulin, että meillä oli hyvä yhteys ja voisimme puhua kaikesta mahdollisesta, mutta kun toinen on niin lukossa sen oman toimintamallinsa kanssa ettei se vaan onnistu. Mitä minä voisin tehdä? Mitä ei missään nimessä kannata tehdä? Auttakaa joku?
En oikein osaa sanoa muuta, kuin että anna tilaa. Älä yritä pitää väkisin lähelläsi. Jos välität hänestä, anna hänen tehdä omat valintansa. Kunnioita hänen mielipidettään, älä yritä käännyttää häntä tekemään asioita oman mielesi mukaan. Tehkää vaikka omien kavereittenne kanssa asiat, jotka eivät ole molemmille mieleisiä.
Ei sinun tarvite häntä miellyttää. Ajan myötä selviää, sovitteko yhteen vai ette. Toista ei voi pakottaa rakastamaan vaikka itse olisi kuinka pohjattoman rakastunut.
Kirjoitin 62. viestissä kuinka olen lähes aina jäänyt kaikissa suhteissa toiselle sijalle. Tartuin tähän viestiisi siksi, että minulla kesti lähes 35 -vuotiaaksi asti tajuta etten saa toista itselleni väkisin vaikka mitä yrittäisin. Nyt onneksi ymmärrän asian, en ehkä joka hetki sataprosenttisesti, mutta oli kyllä niin suuri helpotus kun pakkomielle parisuhteissa oloon loppui ja nyt ajattelen että jos en omana itsenäni kelpaa (minulla on kuitenkin aina ollut melko hyvä itsetunto, ulkopuoliset tutut näkevät sen vielä vahvemmin kuin minä itse), niin minun on parempi jatkaa elämää yksin. Kunnes kenties joskus tulee se ihminen kenen kanssa kaikki sujuu pakottamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni juontuu tuolta ehkä sellainen että haluaisin olla jollekin se ehdoton ykkönen.
Pikkusisarukset menivät lähes kaikessa edelleni, varsinkin isän/isäpuolen kautta sain syyt niskoilleni pienempien puolesta, isäni jopa huusi ja potki minua joskus (en olekaan koskaan voinut sietää mitään vähänkään väkivaltaista kiinnikäymistä, raivostun sellaisissa tilanteissa itse välittömästi), koulukavereillani oli aina joku muukin bestis, eka poikaystävä lukiossa haikaili exäänsä.
Ehkä siksi olen aina otettu saadessani huomiota, en kuitenkaan tyrkytä tai epätoivolla sitä hae. Lasten isän kanssa päädyin yhteen osittain siksi että olin otettu siitä kuinka ihastunut hän oli minuun, mutta lopulta tajusin ettei meillä ihan hirveästi yhteistä olekaan, ihailu ei kestänyt "vastamäissä" ja erottiin reilun 10 vuoden jälkeen. Nyt olen ollut pari vuotta sinkku ja ihmettelen lennosta kumppania vaihtavia, enää en suostu muuhun kuin ykkösenä olemiseen, tai sitten olen itsekseni.
Kahta lastani pyrin kohtelemaan tasa-arvoisesti, jottei tulisi samaa kokemusta kuin itselleni lapsena. Silti välillä sorrun siihen että isosiskon pitäisi osata olla paremmin kuin pikkuveli.
Minulla on sama tausta. Nelikymppisenä havahduin siihen, että voin pahoin aina, kun en ole ykkönen miehelleni. Siitä alkoi tervehtymiseni. Silti se on syvässä. Joudun aika ajoin muistuttamaan itseäni, että vaikka en ole ykkönen - miehelle, pomolle ... - niin olen silti hyvä ja tärkeä sellaisena kuin olen.
Onpa taas ketju täynnä höpöä. Miksi maailmassa lapsi ei muka tunnistaisi tai myöntäisi, että vanhemmat ovat huonot?
Jos ne vanhemmat on oikeasti huonot eikä vaan epätäydelliset, huonous näkyy myös ulospäin niin ettei asiaa käy mitenkään piilottaminen.
Asuitteko te kaikki lapsuuden jossakin tyhjiössä, jossa ette tavanneet muita kun vanhempanne, josta ottaa parisuhdemallia? Teillä ei ollut yhtään sukulaista, ei yhtään kaveria kenen kotona olisitte viettäneet aikaa, ei mitään muuta mallia? Sitten ymmärrän, että olette kopioineet lapsuudenkodin toimimattoman mallin sellaisenaan, muuten en tajua teitä.
Vierailija kirjoitti:
Onpa taas ketju täynnä höpöä. Miksi maailmassa lapsi ei muka tunnistaisi tai myöntäisi, että vanhemmat ovat huonot?
Jos ne vanhemmat on oikeasti huonot eikä vaan epätäydelliset, huonous näkyy myös ulospäin niin ettei asiaa käy mitenkään piilottaminen.
Asuitteko te kaikki lapsuuden jossakin tyhjiössä, jossa ette tavanneet muita kun vanhempanne, josta ottaa parisuhdemallia? Teillä ei ollut yhtään sukulaista, ei yhtään kaveria kenen kotona olisitte viettäneet aikaa, ei mitään muuta mallia? Sitten ymmärrän, että olette kopioineet lapsuudenkodin toimimattoman mallin sellaisenaan, muuten en tajua teitä.
Jos se huonous on harmaalla alueella, eikä selkeästi läpinäkyvää, niin ei sitä huomaa. Sanotaan myös, että suurinta pahuutta on rakkauden varjolla tehty teko. Lapsen saa hyvin sekaisin tekemällä yhtä ja sanomalla toista.
Vierailija kirjoitti:
Onpa taas ketju täynnä höpöä. Miksi maailmassa lapsi ei muka tunnistaisi tai myöntäisi, että vanhemmat ovat huonot?
Jos ne vanhemmat on oikeasti huonot eikä vaan epätäydelliset, huonous näkyy myös ulospäin niin ettei asiaa käy mitenkään piilottaminen.
Asuitteko te kaikki lapsuuden jossakin tyhjiössä, jossa ette tavanneet muita kun vanhempanne, josta ottaa parisuhdemallia? Teillä ei ollut yhtään sukulaista, ei yhtään kaveria kenen kotona olisitte viettäneet aikaa, ei mitään muuta mallia? Sitten ymmärrän, että olette kopioineet lapsuudenkodin toimimattoman mallin sellaisenaan, muuten en tajua teitä.
Ketjussa ei ollut kyse vanhempien tarjoamasta parisuhdemallista vaan lapsen omasta kiintymyssuhdemallista. Kiintymyssuhde alkaa kehittyä jo vastasyntyneenä ja varhaislapsuudessa saadulla rakkaudella, hoivalla, huolenpidolla ja läheisyyden kokemuksilla on oleellinen merkitys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei välttämättä liity ihan suoraan aiheeseen, mutta:
Asia, mikä minulla pisti silmään ketjua lukiessani, oli pyyteetön rakkaus. Mielestäni parisuhteessa ei voida vaatia kummaltakaan osapuolelta pyyteetöntä rakkautta, sillä kuka haluaa suhdetta, joka ei anna itselle mitään. Parhaassa tapauksessa vanhemmiltaan voi saada pyyteetöntä rakkautta, mutta jos se jää heiltä saamatta, ei sitä tule mistään saamaan. Eli lähtökohtaisesti ei tule odottaa, että kumppani osoittaa pyyteetöntä rakkautta, koska se ei ole realistista. Kukaan ei rakasta ketään niin paljon, että olisi vapaaehtoisesti parisuhteessa, josta ei saa mitään. On tietysti ihmisiä, jotka eivät eroa kumppanistaan, vaikka suhde ei toimi, mutta se johtuu muista syistä kuin rakkaudesta. Usein syy voi olla esimerkiksi pelko, joka voi kohdistua kumppanin reaktioon tai ihan eron tuomaan muutokseen tms. tai yksinkertaisesti vaikka rahatilanne. Jos etsii suhdetta, jossa saa pyyteetöntä rakkautta, niin ei tule ikinä löytämään parisuhdetta, jossa on tyytyväinen. Jokaisen täytyy miettiä, kuinka paljon on valmis joustamaan toisen ihmisen vuoksi ja missä kohtaa täytyy olla terveellisen itsekäs. Kun nämä asiat on valmiiksi mietitty, on helpompaa löytää ihminen, jonka kanssa asiat toimivat riittävän hyvin. Samalla myös huomaa helpommin sen, milloin ihmiset hakevat suhteelta eri asioita kuin itse.
Vierailija kirjoitti:
Kuulun 20%:iin, joilla on turvallinen kiintymyssuhdemalli. Eivät ihmissuhteeni silti ole ongelmattomia. En hae muilta ihmisiltä hyväksyntää vaan pidän itsestäänselvänä, että voin muiden seurassa olla oma itseni ja muut minun seurassani omia itsejään. En osaa ihmissuhdepelejä, joissa pitää tehdä jotain ansaitakseen toiselta jotain. Huomaan kyllä hyvin nopeasti, milloin toisen ihmisen seurassa en voikaan olla oma itseni tai toinen yrittää miellyttää minua ilman mitään järkevää syytä. Hyvä puoli tietenkin on, että en päädy itselleni vahingollisiin ihmissuhteisiin.
Itse olen tullut siihen tulokseen etten osaa olla täysin oma itseni kuin itseni ja pienten lasteni seurassa. Tottakai myös ystävieni, jos olemme kaksin tai porukassa josta tunnen kaikki. Parisuhteessa kuitenkin, minkä pitäisi olla se avoimin ja rennoin suhde, minulle tulee usein olo että toinen tarkkailee minua tai minun odotetaan tekevän jotain muulla tavoin/muuta kuin niitä omia asioita joista nautin.
Minulle on jo lapsena laitettu vastuuta niin omasta olemisestani kuin pienten sisarusten asioista. Olen seurustellut minuun tukeutuvien miesten kanssa ja nyt lähes nelikymppisenä sinkkuäitinä huomaan saman ihanuuden kuin silloin kun muutin pois lapsuudenkodista omaan yksiöön, voin olla oma itseni. En tiedä löydänkö koskaan miestä jonka seurassa tämä tunne säilyisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni juontuu tuolta ehkä sellainen että haluaisin olla jollekin se ehdoton ykkönen.
Pikkusisarukset menivät lähes kaikessa edelleni, varsinkin isän/isäpuolen kautta sain syyt niskoilleni pienempien puolesta, isäni jopa huusi ja potki minua joskus (en olekaan koskaan voinut sietää mitään vähänkään väkivaltaista kiinnikäymistä, raivostun sellaisissa tilanteissa itse välittömästi), koulukavereillani oli aina joku muukin bestis, eka poikaystävä lukiossa haikaili exäänsä.
Ehkä siksi olen aina otettu saadessani huomiota, en kuitenkaan tyrkytä tai epätoivolla sitä hae. Lasten isän kanssa päädyin yhteen osittain siksi että olin otettu siitä kuinka ihastunut hän oli minuun, mutta lopulta tajusin ettei meillä ihan hirveästi yhteistä olekaan, ihailu ei kestänyt "vastamäissä" ja erottiin reilun 10 vuoden jälkeen. Nyt olen ollut pari vuotta sinkku ja ihmettelen lennosta kumppania vaihtavia, enää en suostu muuhun kuin ykkösenä olemiseen, tai sitten olen itsekseni.
Kahta lastani pyrin kohtelemaan tasa-arvoisesti, jottei tulisi samaa kokemusta kuin itselleni lapsena. Silti välillä sorrun siihen että isosiskon pitäisi osata olla paremmin kuin pikkuveli.
Minulla on sama tausta. Nelikymppisenä havahduin siihen, että voin pahoin aina, kun en ole ykkönen miehelleni. Siitä alkoi tervehtymiseni. Silti se on syvässä. Joudun aika ajoin muistuttamaan itseäni, että vaikka en ole ykkönen - miehelle, pomolle ... - niin olen silti hyvä ja tärkeä sellaisena kuin olen.
Olen tuo jolle vastasit. Haluan lisätä että ymmärrän toki jos kumppanilla on omia lapsia, että he menevät kaiken edelle, kuten itsellänikin omani. En ole ripustautuja, kummallakin täytyy olla vapaus olla ja mennä omien ystävienkin kanssa. Lapsi- ja kaverisuhdetunteita ei kuitenkaan voi verrata siihen mitä miellän parisuhdetuntemuksiksi, siinä mielessä tarvitsen ykkössijan. Jospa joku tästä jotain ymmärsi :D
Oma ongelmani on ehkä juuri se että tiedän oman arvoni ja ärsyynnyn kun muut eivät tunnu arvostavan.
Olen lopen kyllästynyt olemaan ikuisessa isosiskoroolissa, jossa toistenkin asiat hoidetaan ja huolehditaan tunnustusta saamatta. En halua perässävedettävää enkä liioin pomottaja -miestä, vaan tasapainoisen aikuisen kumppanin.
Vierailija kirjoitti:
Onpa taas ketju täynnä höpöä. Miksi maailmassa lapsi ei muka tunnistaisi tai myöntäisi, että vanhemmat ovat huonot?
Jos ne vanhemmat on oikeasti huonot eikä vaan epätäydelliset, huonous näkyy myös ulospäin niin ettei asiaa käy mitenkään piilottaminen.
Asuitteko te kaikki lapsuuden jossakin tyhjiössä, jossa ette tavanneet muita kun vanhempanne, josta ottaa parisuhdemallia? Teillä ei ollut yhtään sukulaista, ei yhtään kaveria kenen kotona olisitte viettäneet aikaa, ei mitään muuta mallia? Sitten ymmärrän, että olette kopioineet lapsuudenkodin toimimattoman mallin sellaisenaan, muuten en tajua teitä.
Ei minun exmieheni varmaan missään tyhjiössä kasvanut, mutta alkoi vuosien mittaan lähes täysin toistaa vanhempiensa parisuhdetta meillä. En tehnyt samaa virhettä kuin hänen äitinsä, vaan erosin ennenkuin olin kärvistellyt keski-ikäiseksi.
Enkä näinollen esittele nyt samaa mallia lapsillemme vaan elän sinkkuäitinä, ellen löydä oikeasti hyvää parisuhdemallia näyttävää miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen välttelevä ja ihastun välttelevän. Jos joku on liian innokas tai päällekäyvä se on pahinta. Ei kovin yllättäen, olen sinkku.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni juontuu tuolta ehkä sellainen että haluaisin olla jollekin se ehdoton ykkönen.
Pikkusisarukset menivät lähes kaikessa edelleni, varsinkin isän/isäpuolen kautta sain syyt niskoilleni pienempien puolesta, isäni jopa huusi ja potki minua joskus (en olekaan koskaan voinut sietää mitään vähänkään väkivaltaista kiinnikäymistä, raivostun sellaisissa tilanteissa itse välittömästi), koulukavereillani oli aina joku muukin bestis, eka poikaystävä lukiossa haikaili exäänsä.
Ehkä siksi olen aina otettu saadessani huomiota, en kuitenkaan tyrkytä tai epätoivolla sitä hae. Lasten isän kanssa päädyin yhteen osittain siksi että olin otettu siitä kuinka ihastunut hän oli minuun, mutta lopulta tajusin ettei meillä ihan hirveästi yhteistä olekaan, ihailu ei kestänyt "vastamäissä" ja erottiin reilun 10 vuoden jälkeen. Nyt olen ollut pari vuotta sinkku ja ihmettelen lennosta kumppania vaihtavia, enää en suostu muuhun kuin ykkösenä olemiseen, tai sitten olen itsekseni.
Kahta lastani pyrin kohtelemaan tasa-arvoisesti, jottei tulisi samaa kokemusta kuin itselleni lapsena. Silti välillä sorrun siihen että isosiskon pitäisi osata olla paremmin kuin pikkuveli.
Minulla on sama tausta. Nelikymppisenä havahduin siihen, että voin pahoin aina, kun en ole ykkönen miehelleni. Siitä alkoi tervehtymiseni. Silti se on syvässä. Joudun aika ajoin muistuttamaan itseäni, että vaikka en ole ykkönen - miehelle, pomolle ... - niin olen silti hyvä ja tärkeä sellaisena kuin olen.
Olen tuo jolle vastasit. Haluan lisätä että ymmärrän toki jos kumppanilla on omia lapsia, että he menevät kaiken edelle, kuten itsellänikin omani. En ole ripustautuja, kummallakin täytyy olla vapaus olla ja mennä omien ystävienkin kanssa. Lapsi- ja kaverisuhdetunteita ei kuitenkaan voi verrata siihen mitä miellän parisuhdetuntemuksiksi, siinä mielessä tarvitsen ykkössijan. Jospa joku tästä jotain ymmärsi :D
Oma ongelmani on ehkä juuri se että tiedän oman arvoni ja ärsyynnyn kun muut eivät tunnu arvostavan.
Olen lopen kyllästynyt olemaan ikuisessa isosiskoroolissa, jossa toistenkin asiat hoidetaan ja huolehditaan tunnustusta saamatta. En halua perässävedettävää enkä liioin pomottaja -miestä, vaan tasapainoisen aikuisen kumppanin.
Kyllä ymmärrän, olen siis sama kuin yllä. Olen myös sitä mieltä, että parisuhteessa kuuluu priorisoida toinen.
Viittasin kirjoituksellani siihen, että ne tunteet voivat myös huutaa väärin. Pelkoa ei kannata ikinä uskoa. Ja kun ihmisessä on pelko syvällä, niin hän tulkitsee vihjeet pelon kautta. Niin ei saa tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä kaksi välttelevää tulee oikein hyvin toimeen keskenään. Eivät mene liian syvälle ja lähelle ja jos ei ole isoja ristiriitoja, homma soljuu omalla painollaan.
Tämä on hyvin oivallettu, näin asia monesti on. Koska suurin osa ihmisistä niin Suomessa kuin muuallakin ei ole turvallisesti kiintyneitä, muodostuu parisuhteista erityyppisiä "tansseja" jonka kuvioiden mukaisesti pari "tanssii" vuorovaikutuksessaan. Rakastuminen perustuu siihen, miten vauva ja lapsi tarpeineen on tullut hoivaajansa toimesta kohdatuksi emotionaalisesti. Jos esimerkiksi läheisyys on merkinnyt rajojen ylittämistä ja ristiriitaista käyttäytymistä, ei vauva ja lapsi enää hakeudu läheisyyteen, vaan pitää välimatkaa tai oppii puolustamaan rajojaan silloinkin, kun siihen ei ole todellista tarvetta.
Tunnekeskeisessä pariterapiassa, joka perustuu kiintymyssuhdeteriaan, pyritään ymmärtämään, miten tilanteita tulkitaan omien puolustusmekanismien seurauksena. Vetäytyminen, puolustautuminen, kritisoiminen tai jokin muu parisuhteessa ilmenevä haitallinen käyttäytyminen pohjautuu siihen, että ihminen tuntee itsensä uhatuksi ja hylätyksi ja puolustautuu sitä vastaan.
Jos kaksi turvallisesti kiinnittynyttä ihmistä on parisuhteessa (mikä on ainakin terapeutin vastaanotolla harvinaista), ovat ongelmat lähtöisin enemmänkin jostain elämän kriisistä kuin siitä, että he jo alun alkaenkin ovat kehittäneet haitallisen, kumppaniaan vahingoittavan tavan olla yhdessä. Puolustusmekanismeista (tärkeä ymmärtää, että hyökkäämisessäkin on kyse lopulta puolustautumisesta ja erilaisista peloista) luopuminen on hankalaa, emotionaalisesti turvaton ihminen tarvitsee käytännön harjoitusta tuekseen.
https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/tietoa_paris…
Minä olen lapsuuden trauman vuoksi emotionaalisesti turvaton, ja kuvittelin, että parisuhde on aina vääjäämättä tuollainen "tanssi". Lähestyminen, torjuminen, kritisointi, puolustautuminen, antautuminen ja vetäytyminen.
Tapasin miehen, joka ei pelannut mitään, hän oli heti avoin ja valmis sitoutumaan. Se pelotti minua, koska se oli tuntematonta ja vaikutti oudolta. Siinä piti olla jokin koira haudattuna, koska kukaanhan ei oikeasti avaudu eikä luota toisiinsa, vaan se oli varmasti jokin ansa.
Ajan kanssa hän kuitenkin harjoitutti minut luottamaan ja avautumaan, ohan keskustelemalla. Eli harjoittelulla kyllä voi korjata puolustusmekanismejaan, ainakin jossain määrin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen osittain päässyt yli näistä ”vääristä” kiintymisistä.
1. Älä aloita vakavaa suhdetta ennen kuin olet jo melko hyvin perillä omasta menneisyydestäsi.
2. Todennäköisesti tarvitset terapiaa, koska et osaa olla tasapainoisessa suhteessa.
3. Kyllä se on mahdollista, jos motivaatiosi on OMASSA hyvinvoinnissasi, EI suhteen löytämisessä.
Ei tiedä tuttavapiirissäni ketään, joka olisi kovin pitkälle päässyt... Ei se ole mahdotonta, mutta hyvin harva jaksaa nähdä niin paljon vaivaa, että saisi itsensä ikään kuin korkeammalle tasolle henkisesti.
Vierailija kirjoitti:
Ei välttämättä liity ihan suoraan aiheeseen, mutta:
Asia, mikä minulla pisti silmään ketjua lukiessani, oli pyyteetön rakkaus. Mielestäni parisuhteessa ei voida vaatia kummaltakaan osapuolelta pyyteetöntä rakkautta, sillä kuka haluaa suhdetta, joka ei anna itselle mitään. Parhaassa tapauksessa vanhemmiltaan voi saada pyyteetöntä rakkautta, mutta jos se jää heiltä saamatta, ei sitä tule mistään saamaan. Eli lähtökohtaisesti ei tule odottaa, että kumppani osoittaa pyyteetöntä rakkautta, koska se ei ole realistista. Kukaan ei rakasta ketään niin paljon, että olisi vapaaehtoisesti parisuhteessa, josta ei saa mitään. On tietysti ihmisiä, jotka eivät eroa kumppanistaan, vaikka suhde ei toimi, mutta se johtuu muista syistä kuin rakkaudesta. Usein syy voi olla esimerkiksi pelko, joka voi kohdistua kumppanin reaktioon tai ihan eron tuomaan muutokseen tms. tai yksinkertaisesti vaikka rahatilanne. Jos etsii suhdetta, jossa saa pyyteetöntä rakkautta, niin ei tule ikinä löytämään parisuhdetta, jossa on tyytyväinen. Jokaisen täytyy miettiä, kuinka paljon on valmis joustamaan toisen ihmisen vuoksi ja missä kohtaa täytyy olla terveellisen itsekäs. Kun nämä asiat on valmiiksi mietitty, on helpompaa löytää ihminen, jonka kanssa asiat toimivat riittävän hyvin. Samalla myös huomaa helpommin sen, milloin ihmiset hakevat suhteelta eri asioita kuin itse.
Minusta taas aito rakkaus on juurikin pyyteetöntä. Minulla esimerkiksi on tilanne, että rakastan valtavasti naista, jonka todennäköisesti olen menettämässä. Rakkaus ei katkea siihenkään, vaan mahdollisen eron jälkeen joudun keksimään että miten saan sen loppumaan jollain aikataululla. Se ei siis ole riippuvainen edes siitä, saanko olla tämän naisen kanssa yhdessä. Se ei tietenkään tarkoita, että ihmisten pitäisi väkisin yrittää olla toimimattomassa suhteessa, vaan sen verran pitää antaa myös järjelle tilaa että osaa irroittautua vaikka kuinka rakastaisi.
Myös lastani rakastan pyyteettömästi, toivon toki ettei hän tee elämässään sellaisia isoja virheitä jotka tekisivät hänen tai jonkun muun elämästä vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei välttämättä liity ihan suoraan aiheeseen, mutta:
Asia, mikä minulla pisti silmään ketjua lukiessani, oli pyyteetön rakkaus. Mielestäni parisuhteessa ei voida vaatia kummaltakaan osapuolelta pyyteetöntä rakkautta, sillä kuka haluaa suhdetta, joka ei anna itselle mitään. Parhaassa tapauksessa vanhemmiltaan voi saada pyyteetöntä rakkautta, mutta jos se jää heiltä saamatta, ei sitä tule mistään saamaan. Eli lähtökohtaisesti ei tule odottaa, että kumppani osoittaa pyyteetöntä rakkautta, koska se ei ole realistista. Kukaan ei rakasta ketään niin paljon, että olisi vapaaehtoisesti parisuhteessa, josta ei saa mitään. On tietysti ihmisiä, jotka eivät eroa kumppanistaan, vaikka suhde ei toimi, mutta se johtuu muista syistä kuin rakkaudesta. Usein syy voi olla esimerkiksi pelko, joka voi kohdistua kumppanin reaktioon tai ihan eron tuomaan muutokseen tms. tai yksinkertaisesti vaikka rahatilanne. Jos etsii suhdetta, jossa saa pyyteetöntä rakkautta, niin ei tule ikinä löytämään parisuhdetta, jossa on tyytyväinen. Jokaisen täytyy miettiä, kuinka paljon on valmis joustamaan toisen ihmisen vuoksi ja missä kohtaa täytyy olla terveellisen itsekäs. Kun nämä asiat on valmiiksi mietitty, on helpompaa löytää ihminen, jonka kanssa asiat toimivat riittävän hyvin. Samalla myös huomaa helpommin sen, milloin ihmiset hakevat suhteelta eri asioita kuin itse.
Mä en sotkisi käsitteitä rakkaus ja parisuhde. Mun mielestä aito rakkaus on pyyteetöntä. Eikä sellaista, jossa toiselle sanotaan "rakastan sinua, jos...". Aitoon rakkauteen ei liity ehtoja. Toista ihmistä voi rakastaa, vaikka ei olisi parisuhteessakaan hänen kanssaan. Parisuhteelle taas voi asettaa ehtoja. "Maksan puolet vuokrasta, jos sinä maksat puolet", "Laitan tänään ruokaa, jos sinä käyt kaupassa" , "Voin olla parisuhteessa kanssasi, jos et enää tapaile muita" jne jne. Rakkaus on tunne, parisuhde taas kahden ihmisen välinen käytännönjärjestely.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei välttämättä liity ihan suoraan aiheeseen, mutta:
Asia, mikä minulla pisti silmään ketjua lukiessani, oli pyyteetön rakkaus. Mielestäni parisuhteessa ei voida vaatia kummaltakaan osapuolelta pyyteetöntä rakkautta, sillä kuka haluaa suhdetta, joka ei anna itselle mitään. Parhaassa tapauksessa vanhemmiltaan voi saada pyyteetöntä rakkautta, mutta jos se jää heiltä saamatta, ei sitä tule mistään saamaan. Eli lähtökohtaisesti ei tule odottaa, että kumppani osoittaa pyyteetöntä rakkautta, koska se ei ole realistista. Kukaan ei rakasta ketään niin paljon, että olisi vapaaehtoisesti parisuhteessa, josta ei saa mitään. On tietysti ihmisiä, jotka eivät eroa kumppanistaan, vaikka suhde ei toimi, mutta se johtuu muista syistä kuin rakkaudesta. Usein syy voi olla esimerkiksi pelko, joka voi kohdistua kumppanin reaktioon tai ihan eron tuomaan muutokseen tms. tai yksinkertaisesti vaikka rahatilanne. Jos etsii suhdetta, jossa saa pyyteetöntä rakkautta, niin ei tule ikinä löytämään parisuhdetta, jossa on tyytyväinen. Jokaisen täytyy miettiä, kuinka paljon on valmis joustamaan toisen ihmisen vuoksi ja missä kohtaa täytyy olla terveellisen itsekäs. Kun nämä asiat on valmiiksi mietitty, on helpompaa löytää ihminen, jonka kanssa asiat toimivat riittävän hyvin. Samalla myös huomaa helpommin sen, milloin ihmiset hakevat suhteelta eri asioita kuin itse.
Mä en sotkisi käsitteitä rakkaus ja parisuhde. Mun mielestä aito rakkaus on pyyteetöntä. Eikä sellaista, jossa toiselle sanotaan "rakastan sinua, jos...". Aitoon rakkauteen ei liity ehtoja. Toista ihmistä voi rakastaa, vaikka ei olisi parisuhteessakaan hänen kanssaan. Parisuhteelle taas voi asettaa ehtoja. "Maksan puolet vuokrasta, jos sinä maksat puolet", "Laitan tänään ruokaa, jos sinä käyt kaupassa" , "Voin olla parisuhteessa kanssasi, jos et enää tapaile muita" jne jne. Rakkaus on tunne, parisuhde taas kahden ihmisen välinen käytännönjärjestely.
Tuossa varmaan yksi syy miksi nyt menneisyyttäni tutkiskeltuani pidän parhaimpana parisuhdetta jossa ei asuta yhdessä, toki siinäkin joitain ehtoja olisi. Siksi varmaan viihdyn ihan hyvin omillanikin, vaikka fyysistä läheisyyttä kaipaankin paljon.
t. Tuo joka haluaisi joskus kokea olevansa se ykkönen
Itselläni juontuu tuolta ehkä sellainen että haluaisin olla jollekin se ehdoton ykkönen.
Pikkusisarukset menivät lähes kaikessa edelleni, varsinkin isän/isäpuolen kautta sain syyt niskoilleni pienempien puolesta, isäni jopa huusi ja potki minua joskus (en olekaan koskaan voinut sietää mitään vähänkään väkivaltaista kiinnikäymistä, raivostun sellaisissa tilanteissa itse välittömästi), koulukavereillani oli aina joku muukin bestis, eka poikaystävä lukiossa haikaili exäänsä.
Ehkä siksi olen aina otettu saadessani huomiota, en kuitenkaan tyrkytä tai epätoivolla sitä hae. Lasten isän kanssa päädyin yhteen osittain siksi että olin otettu siitä kuinka ihastunut hän oli minuun, mutta lopulta tajusin ettei meillä ihan hirveästi yhteistä olekaan, ihailu ei kestänyt "vastamäissä" ja erottiin reilun 10 vuoden jälkeen. Nyt olen ollut pari vuotta sinkku ja ihmettelen lennosta kumppania vaihtavia, enää en suostu muuhun kuin ykkösenä olemiseen, tai sitten olen itsekseni.
Kahta lastani pyrin kohtelemaan tasa-arvoisesti, jottei tulisi samaa kokemusta kuin itselleni lapsena. Silti välillä sorrun siihen että isosiskon pitäisi osata olla paremmin kuin pikkuveli.